Kirja sisältää lukuisia kasvutarinoita, joista käy ilmi, mistä saamme vankimmat eväämme maailmalle.
”Kun lapsilta ja nuorilta kysytään kolmea tärkeää asiaa elämässä, kaksi ensimmäistä ovat aina perhe ja kaverit. Kolmanneksi tärkein asia vaihtelee lemmikkieläimestä musiikkiin ja harrastuksiin.” Tämän on havainnut toimittajana ja erityisopettajana toiminut Riitta Tulusto, jota kiinnosti kysymys mikä tai kuka meitä kasvattaa, jopa siinä määrin että hän kirjoitti siitä kirjan Peilistä katsoo perhe. Se rakentuu lukuisten ihmisten oman kasvun ja aikuistumisen kertomuksille ja perhetarinoille.
Useimpien peilistä katsoo perhe, siis vanhemmat tai ainakin toinen heistä. Riitta Tulusto kuului koulunsa oppilashuoltoryhmään ja tehtävässään hän oppi tietämään nuorista heidän oppimisvaikeuksistaan, kotiongelmistaan, kaverisuhteistaan, iloistaan ja suruistaan. Hän käyttää eräänlaisena kätkettynä runkona professori Juho Hämäläisen käsitettä arvotajunta, joka tarkoittaa kykyä tunnistaa ja kokea arvoja. Ne nousevat kertojien tarinoissa vahvoiksi elämän viitoiksi.
Kaikki tarinat eivät suinkaan käsittele koulua ja oppimista. Ensimmäisessä tarinassa jääkiekkoilijat Hannu, Sami ja Kasperi Kapanen kertovat kolmen sukupolven rakkaudesta urheiluun ja erityisesti jääkiekkoon: mistä kaikki alkoi ja miten isä toimi tärkeänä esikuvana, Hannu Kapanen pojalleen Samille ja Sami omalle pojalleen Kasperille.
Aivan keskeiseksi nousee lasten ja nuorten oma innostus, sisäsyntyinen motivaatio, useimmilla kirjaan haastatelluilla vanhemman mallista:
”Samin mielestä isä ei koskaan tuputtanut tai tyrkyttänyt jotain lajia, saati pakottanut tekemään jotain. Pojat saivat kokeilla monia lajeja ja isä pikemminkin heittäytyi mukaan.”
Hannun mieleen oli jäänyt isänsä neuvo: ”Tee mieluummin vähän ja hyvin kuin paljon ja huonosti.” Se ohje siirtyi suvussa eteenpäin ja näkyi tunnollisuutena ja pedanttisuutena. Kaikille perhe on tärkein: ”Urheilu ja varsinkin menestys kestää tietyn ajan, mutta perhe on aina.”
Kansanedustaja Anna Kontula sai vuorostaan äidiltään ensin hämmennystä ja sitten tukea:
”Vaikka koko maailma olisi teilannut hänen ratkaisujaan, äiti on aina asettunut hänen puolelleen.” Se on syvää luottamusta siihen, että räväköistä ratkaisuista huolimatta oma lapsi kantaa vastuun ja vastuu oikeuttaa vapauksiin. Äidinperinnökseen Kontula sai mielestään arvotajuntaansa ihmisten välisen tasa-arvon ja vähäosaisista välittämisen. Kontula on useamman kerran majoittanut kodissaan romaneja ja pakolaisia.
Nimettömällä suurten ikäluokkien kasvatilla oman elämän eväät johtavat yhteiseen ruokapöytään:
”Ruokapöytä ja sen ääreen kokoontuminen oli luja ankkuri meidän lasten elämässä. Se loi turvallisuutta ja yhteenkuuluvuutta.” Kodin eväinä tulivat myös luonnollista tietä säästäväisyys, ahkeruus ja kova työnteko. Kotona arvostettiin koulunkäyntiä: Koulumenestys oli tärkeä. ”Naisella pitää olla oma ammatti”, äiti muistutti. Äidin näkemyksen vahvistukseksi syntymäpäivälahjana tuli aina kirja.
Pohjoissavolainen kalastusmatkailualan yrittäjä Aki Siren on yrittäjä toisessa polvessa. Akin mukaan hänen isässään oli korvenraivaajan ja umpihankeen uurtajan sitkeyttä, rohkeutta ja riskinottokykyä. Isän yrityksen, huoltoaseman rakentaminen tapahtui sananmukaisesti suon päälle. Aki kasvoi isän firmasta saamillaan ensimmäisillä työkokemuksilla. Sama umpihankeen uurtaja tuli myös Akista, jota hänet tuntevat luonnehtivat palveluhenkiseksi, rehdiksi, kannustavaksi, luovaksi ja positiiviseksi mieheksi. ”29 ikävuoteen mennessä hän on luonut huikean omaperäisen uran”, Tulusto kirjoittaa.
Kirsti Lehto ja Sisko Kuhmoinen ovat suurperheessä varttuneet sisarukset, joiden elämänurat ovat suuntautuneet aivan erilleen. Toisesta tuli kasvivirologian ja molekyylibiologian tutkija, toisesta biolämpötuotannon ja koneurakoinnin yrittäjä. Sisko muistaa äidin elämänohjeen: ”Ei sillä oo niin väliä, mikä sinusta tulloo, paljon tärkeempätä on se, millainen sinusta tulloo.” Molemmista tuli oma-aloitteisia, suhteellisuudentajuisia ja realistisia aikuisia, joiden juuret ovat syvällä lapsuuden kotitilan mullassa.
Ihmisten tarinoita Riitta Tulusto jatkaa kokoavasti omalla ammattiviisaudellaan. Hän muistuttaa nähdä oma lapsi sellaisena kuin hän on kykyineen ja puutteineen eli pyrkiä näkemään objektiivisesti. ”Mutta tärkeintä on saada hyväksyntää aikuistumiselleen rakkailta ihmisiltä, vanhemmilta ja suvulta, keitä he sitten ovatkaan.” Tekemäni tulkinta lukemastani kuuluu: Kannusta, älä painosta.
Mutta kirjaan mahtuu mukaan myös rikkinäisyyttä ja sitähän myös elämässä riittää. Rankin on kirjan lopussa pahasti alkoholisoituneen avioeroäidin kodissa elämänsä aloittaneen nuorisokotikasvatin Tapanin tarina. Nuorisokodissa varttuneille elämä on ”selviytymistaistelua, luottamuksen ja itsetunnon haurasta rakentamasta”. Tapani sai tukea, monien vaiheiden jälkeen kouluttautui ja pyrkii nyt työhön.
Avioeroista selvitään eri keinoin. Kiti Hakkolan ja hänen sisarustensa elämä muuttui täysin, kun heidän isänsä ilmoitti vanhempien erosta. Äiti ei eroa kestänyt, meni sekaisin ja lapset joutuivat ottamaan vastuun ja selviytymään kykynsä mukaan. Äiti joutui tai pääsi hoitoon Hesperiaan. Uudelleen naimisiin menneeltä isältä ei herunut rahaa lapsille. Jälkeenpäin Kiti tietää, että tyttökirjat ja muut nuorisokirjat pelastivat heidät.
Kitin tarina onkin kirjassa yksi niistä, joka vakuuttaa kirjan voimasta. Kirja-ahmatti tuli myös 1923 syntyneestä Terttu Paalasesta, syrjäseudun maalaistytöstä, jonka kotoa välittyi arvostus tietoon ja oppimiseen, varsinkin isän kautta, joka pyrki aina ottamaan asioista selvää ja tilasi sanomalehteä. Dramaattisimmat koulumuistot sijoittuvat sotavuosiin, sillä koulu sijaitsi evakuoitavalla sota-alueella. Matalalta aloittanut Terttu teki pitkän elämänuran opettajana.
Kirjan lisäksi monen voimaksi osoittautuu palava halu päästä oppimaan. Näin kävi köyhään ja ahtaasti eläneeseen suurperheeseen vuonna 1932 syntyneelle Hilja Mörsärille. Valtavalla tahdonvoimalla Hilja pääsi opintielle, vaikka äidin mielestä köyhän ihmisen pitää ymmärtää paikkansa. Lapsuuden suunnanantaja oli kenties sittenkin tärkein opettaja, vaikka kirjasta tuli Hiljalle elinikäinen kallis aarre.
Kirjan lisäksi Tulusto nostaa ääneen lukemisen. Ensimmäiset lukuelämykset alkavat iltasadusta, monin tavoin merkityksellisestä lapsuuden rituaalista. Se rauhoittaa kuulijan ja lukijan yhteiseen, läheisyyttä luovaan hetkeen. Ääneen lukeminen kehittää keskittymistä ja muistamista sekä kielellistä kehitystä, ja se auttaa koulun alkaessa.
Tulusto on valinnut haastateltavansa mahdollisimman suurella väestöllisellä ja alueellisella kirjolla. Mukana ovat kolttasaamea ylläpitävä Elli-Då`emm, jonka äiti Tiina Sanila-Aikio on Saamelaiskäräjien ensimmäinen nais- ja kolttasaamelainen puheenjohtaja. Molemmat naiset edistävät määrätietoisesti uhanalaista kolttasaamea sekä ylläpitävät saamelaiskulttuuria.
Poikkeuksellisen virkanaisuran luonut romani Miranda Vuolasranta kertoo koulukiusatuksi ja eristetyksi joutumisestaan ja isän sitkeydestä siinä, että koulusta ei luovuta. Isän kannustuksen lisäksi keskeiseksi nousi oman identiteetin löytäminen:
”Oliko hänen hylättävä usko siihen, ettei hän ollut yksin maailmassa, vaan rinnalla seisoo aina perhe ja suku, joka auttaa hädässä.”
Miranda valitsi perheen, suvun sekä romanikielen ja -kulttuurin edistämisen. Sittemmin Mirasta on tullut luvuttomille romaneille esikuva.
Peilistä katsoo perhe -kirjassa on myös pari tarinaa uskonnon ja hengellisen musiikin merkityksestä lapselle voiman antajana. Se käy ilmi Liisa Siikasen, eläkkeellä oleva Helsingin Taivallahden seurakunnan pitkäaikaisen nuoriso-ohjaajan kasvutarinasta. Somalitaustaisen Shamadin kasvun tärkeät tukijat ovat olleet äiti ja mummu sekä Koraani. Ehjän minuuden takaajana vanhemmat ovat viisaasti nähneet vahvan kulttuurisen identiteetin ja sen kautta itsetunnon.
Itsetunnosta Tulusto lainaa tutkija Liisa Keltikangas-Järvistä:
”Hyvä itsetunto on tunnetta, että olen hyvä. Itsetunto on itseluottamusta ja itsensä arvostamista. Itsetunto on oman elämän näkemistä arvokkaana ja ainutkertaisena. Itsetunto on kykyä arvostaa muita ihmisiä. Itsetunto on itsenäisyyttä oman elämän ratkaisuissa ja riippumattomuutta muiden mielipiteistä ja itsetunto on epäonnistumisten ja pettymysten sietämistä.”
”Ensimmäisen opettajan hahmossa lapsen eteen astuu myös ensimmäistä kertaa järjestäytynyt yhteiskunta vaatimuksineen”, Riitta Tulusto toteaa pohtiessaan POPSin eli opetussuunnitelman merkitystä koulutuksellisen tasa-arvon tuojana. Koulun tulee olla lapselle turvallinen paikka, jossa jokaisen tulee tuntea olevansa hyväksytty. Aina ei niin käy, kuten Tuluston siskon kertomuksessa näkemästään omalta alakouluajaltaan. Kireä opettaja oli välinpitämätön, ymmärtämätön ja epäoikeudenmukainen.
”Opetuksen tärkein päämäärä on jokaisen lapsen eheän persoonallisuuden kasvun tukeminen ja turvaaminen”, Tulusto muistuttaa.
Riitta Tulusto lainaa myös lastenpsykiatri Jari Sinkkosta lapsen kasvun keskeisissä eväissä. Sinkkosen rakkautta korostavan11 asian listalla on myös suku ja juuret. Identiteetin muodostumisen kannalta on tärkeää tietää, mistä olemme tulleet ja keitä ovat vanhempamme ja isovanhempamme, tätimme, setämme ja serkkumme, sillä lähisuvustaan tietämättömät ”kelluvat ei-missään vailla historiaa”. Peilistä katsoo perhe oli nasta lukukokemus. Koskettavista tarinoista karttuu elävä, ylisukupolvinen kasvupaletti. Minulle, vasta vuoden lopussa kirjan lukeneelle, elämäntarinat antoivat pian satavuotista itsenäisyyttään juhlivalle isänmaalle kasvot, välillä ilmeeltään surulliset, mutta useimmiten lämpimät ja elämänuskoiset.
Teoksen lopussa on harkittu valikko kasvua ja kasvatusta koskevaa kirjallisuutta.
Riitta Tulusto: Peilistä katsoo perhe. Kuka meitä kasvattaa? Kirjapaja 2016, 210 sivua.
Annelin kirjoissa 