Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Poika nimeltä joulu on seikkailukertomus isästä ja pojasta, lumesta, sieppauksesta, tontuista, lentävästä porosta ja pojasta nimeltä Nikolas.

Ehdotus nuorelle kustantajalle Aula & Co:lle: Hakekaa ihmeessä brittikirjailija Matt Haigille ja hänen kuvittajalleen Chris Mouldille itsenäisyyden juhlavuotenamme Pro Finlandia -mitalia tai muuta sopivaa kunnianosoitusta loistavasta talvikauden matkailun edistämisestä Englannista Suomen Lappiin. Tämän joulun alla brittisuihkukoneita laskeutuu Kittilään ja muille Lapin kentille ennätysmäärät ja jokin osuus siihen lienee, niin aikakin uskon, palkitun ja arvostetun lastenkirjailijan Suomeen sijoittuvalla lastenkirjalla A Boy Called Christmas, 2015 (Poika nimeltä Joulu, 2016).

Jos suomalaisten ennakkoluuloissa britti ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa mukaansa tempaavaa, Suomeen sijoitettua joulutarinaa, kirjailijan ja kuvittajan kotimaassa moisia aivoesteitä ei varmaankaan ole.

Mutta sitten itse lastenromaaniin.

”Kerran hän oli vain tavallinen poika nimeltä Nikolas, joka asui keskellä ei mitään, tai siis keskellä Suomea, ja jolla ei ollut taikuuden kanssa muuta tekemistä kuin se, että hän uskoi siihen.”

Mistä ovat rakastetut satuklassikot tehty? Paljon samoista aineksista kuin kiehtovat aikuistarinatkin. Hyvä satu vetoaa sekä lapseen että aikuiseen. Hyvä tarina saa samaistumaan, myötäelämään, rakastamaan, pelkäämään ja jännittämään, nauramaan ja tuntemaan myötätuntoa sekä yllättymään tarinan jokaisen uuden kulman taakse päästäessä.

Saduissa on vielä kaksi lisäelementtiä: mielikuvitusta ravitseva kuvitus sekä mahdottoman osoittautuminen mahdolliseksi. Sadussa on sadun taika.

Palkitun Matt Haigin kirja Poika nimeltä Joulu on tällainen satu. Se on polveileva tarina siitä, miten langanlaihasta ja köyhästä Nikolas-pojasta tuli aikanaan Joulupukki, jonka ihmissilmän tavoittamaton Tonttuvaaran väki hyväksyi johtajakseen. Luin kirjan yhtä innostuneesti kuin juonen pauloihinsa kietonut lapsi.

Haigin tarinassa kaikki sai alkunsa kauan sitten, kun Ruotsin pitkäaikaisena kuninkaana hallitsi Fredrik (hallitsijana 1720−1751). Suomessa Kristiinankaupungin lähellä syntyi rutiköyhän puunhakkaajan perheeseen poika, joulupäivänä. Hän sai nimekseen Nikolas. Alussa vanhemmat kutsuvat häntä syntymäpäivän kunniaksi hellittelynimellä Joulu.

Äidin traagisen kuoleman jälkeen puunhakkaaja Joelista oli tullut pienen Nikolaksen yksinhuoltaja. Isä ja poika ovat eläneet pääasiassa pojan löytämillä sienillä. Joululahjan nyt 11-vuotias Nikolas on saanut elämässään kaksi kertaa: kerran  puukelkan, sitten nahistuneesta, homeisesta nauriista vuollun naurisnuken.

Kun Charlotte-täti valtasi kotimökin ja molemmat olkipatjat, Nikolaksella ei ollut oikeutta edes nukkua siellä.

Seikkailun käynnistää kuningas Fredrik, joka on luvannut kelpomäärän kruunuja sille, joka voi todistaa, että Pohjan perukoilla on oikeasti Tonttuvaara. Siitä kerrotaan, mutta kukaan ei ole sellaista nähnyt. Eipä oikein voisikaan, sillä Haigin tarinassa Norjassakin asuu vain kahdeksan ihmistä. Niin hirveän kaukana pohjoisessa kukaan ei ole käynyt ja miksi olisikaan. Pohjan perukat tiedetään hengenvaarallisiksi.

Chris Mouldin kuvituksessa Kristiinankaupunki sijoittuu jonnekin oulun tietämille, mutta matkaa Tonttuvaaraan on silti 1300 kilometriä

Mutta Joel lähtee muutaman muun seutukunnan miehen kanssa. Palkkiosumma on sovittu jaettavaksi ja oma osuus takaisi vihdoin turvatun elämän. Nikolaksen kaitsijaksi isä hommaa siskonsa, noita-akkaakin häijymmän ja pahantahtoisemman Charlotte-tädin. Nikolaksen elämä alkaa muistuttaa Charles Dickensin kurjalistolasten kohtaloa.

Kun isää ei kertomansa viipymisajan jälkeen vielä kuulu takaisin, Nikolas kokee ainoaksi mahdollisuudekseen lähteä etsimään häntä, riekaletakkinsa taskussa kotihiiri Miika, jonka unelmoi saada edes joskus maistaa juustoa.

Siitä alkaa pienen pojan 1300 kilometrin pituinen talvinen taival kohti pohjoista. Hyvyys tulee palkituksi ja Nikolas saa pohjoisessa avukseen pelastamansa ison poron, jonka hän nimeää Salamaksi. Kun Salama ylitettyään valtavan korkean vuoren [kartalla Ylläksen paikalla] lyyhistyy lumeen Nikolaksen päälle viimeisen voimanrippeensäkin antaneena, Nikolas on tietämättään keskellä Tonttuvaaraa, sen pääkadulla, näkemättä kuitenkaan muuta kuin lumisia lakeuksia ja metsää.

Poro jatkoi sitkeästi matkaa vuoden rinnettä ylös päin, sillä sitä vartenhan vuoret ovat olemassa.

”Jos jotakin haluaa nähdä, siihen pitää ensin uskoa. Todella uskoa”, kertoo Nikolaksen ja Salaman pelastanut Topo-ukki, vanha tonttu. Nikolas uskoo, alkaa nähdä värejä ja lopulta katuja ja pienenpienten majojen rakenteita.

Mutta Tonttuvaara ottaa hänet vihamielisesti vastaan.  Yksinvaltaisen Vodol-ukon johtajuudessa kaikkinainen ilonpito ja hyvyys on tontuilta kielletty. Nikolas viskataan pimeään, kivimuuriseen tornivankilaan, sillä ihmisellä ei ole lupaa tulla Tonttuvaaraan ja Nikolaksesta tulee koston välikappale, ihminen kun on. Ihmiset ovat vihattuja vallankin sen jälkeen, kun pienenpieni Tonttu-Kip katosi ja on yhä kateissa järkyttyneiden vanhempiensa ja koko tonttukylän murheeksi.

Salaman selässä viilettelevä Nikolas ei malta olla heläyttämättä naurun, kun Salama kakkaa ilmasta ilkeän Charlotte-tädin niskaan.

Mutta miten Nikolas tekee mahdottomasta mahdollisen vapautuakseen? Nikolakselle herää kauhistuttava epäily, että isän retkikunnalla saattaisi olla syy Tonttu-Kipin katoamiseen. Onnistuttuaan karkaamaan vankeudestaan Nikolas lähtee lentokykyisen Salaman selässä etelän suuntaan, etsimään isäänsä – ja Tonttu-Kipiä.

Hups! Nythän minusta tuli juonenraiskaaja. Ei edetä tarinassa pidemmälle. Mutta sadun päätteeksi ja monen koettelemuksen jälkeen Nikolas on palannut Tonttuvaaraan, nyt sen arvostettuna jäsenenä. Kun tonttu löytää todellisen itsensä, hän lakkaa vanhenemasta. Kuudenkymmenen ikävuoden korvilla Nikolas tajuaa elämäntehtäväkseen tuottaa jouluna iloa Tonttuvaaraa laajemmin myös ihmisille. Parrakas Joulupukki lakkaa vanhenemasta.

Haig on sirotellut taitavasti tarinaan hyvän sadun kasvattavat piilomerkitykset. Kirja käsittelee kateutta sekä rahan- ja vallanhimoa, vihamielisyyttä kaikkea erilaisuutta ja toiseutta kohtaan sekä yksinäisyyttä, joka seuraa itselle tärkeän ihmisen menetyksestä. Nikolas menetti pienenä rakastamansa äidin ja nyt myös itselleen ainoan ihmisen, isänsä.

Tonttuvaarassa herkutellaan makeilla. Nikolas Joulu-ukko kasvoi pituutta ja leveyttä, kunnes hänestä tuli nykyisin tuntemamme Joulupukki.

Äänestämällä valtaan päässeelle Vodol-ukolle on nykyisessä ja menneessä maailmassa yltäkyllin aitoja esikuvia, myös hänen kyvyllään liikutella massoja manipulaatiolla. Hyvyys ja pahuus käyvät kamppailua itse kunkin sisällä. Nikolas tuntuu rikkumattoman hyvältä, mutta mitä tapahtuu, kun hän joutuu ongelmassaan eettisyyden ristiriitaan? Haig ratkaisee ristiriidan dialogin ja lopulta taian voimalla.

Jokainen kirjan luku alkaa upealla anfangilla.

Satukirjan lumo on myös tarinaa tukevassa, Chris Mould vekkulissa ja tonttuhahmoja uusivassa (ainakin suomenkielisessä laitoksessa) mustavalkokuvituksessa. Kirja on viihdyttävää lukemista kaikenikäisille lukutaitoisille, mutta arvioin, että osuvin ikä on 9−13 sukupuoleen katsomatta. Mainio lahjakirja lukuahmateille ja vallankin tuon ikäisille!

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu. Aula & Co 2016, 266 sivua. Kuvitus Chris Mould. Suomennos Sarinna Silvonen.

Advertisement