Yhtenä juonteena on Egitton ja vanhempiaan vastaan kapinoivan pikkusiskon keskinäiset välit.
He muodostavat parin sadan miehen joukon italialaistukikohdassa Afganistanissa. Siviilielämään nähden he ovat tarkoin säädellyssä, rajatussa ja suljetussa tilassa. He kuuluvat NATO-joukkoihin Yhdysvaltain terrorisminvastaisessa sodassa.
”Kai siellä leirissä on baari?” hän kysyy Cedernalta. Huutaen.
”Ei.”
”Entä kuntosali?”
”Ei sitäkään.”
”No kai sentään edes pingispöytä?”
”Et ole näemmä vielä tajunnut. Me olemme menossa paikkaan, jossa ei ole vittu yhtään mitään.”
Cederna on oikeassa. FOB Icessä ei ole kuin pölyä ja hiekkaa. Keltaista ja tahmeaa hiekkaa, niin paljon että maihinnousukengät uppoavat siihen nilkkoja myöten. Kun sitä ravistelee uniformusta, se kieppuu hetken ilmassa ja laskeutuu takaisin samaan paikkaan. Kun Ietra ensimmäisenä iltana Gulistanissa niistää nenänsä, nenäliinassa näkyy mustia raitoja. Seuraavana päivänä siinä on hiekansekaista verta, mitä jatkuu viikon verran, sitten ei enää mitään. Hänen ruumiinsa tottuu, nuori ruumis tottuu kaikkeen.
Kuuntelin Giordanoa lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Kirjan aiheen hän sai puolivahingossa, kun Vanity Fair -lehti lähetti hänet kirjoittamaan reportaasia italialaisten tukikohdasta Gulistanin laakson pohjoisosassa. Reportaasin jälkeen syntyi ajatus kirjasta, ja Giordano palasi Afganistaniin salaten uuden oleskelunsa syyn tukikohdan sotilailta.
Vihollisia ovat tunnistamattomat ja näkymättömät talebanit. Ensikohtaaminen talebanien kanssa tarkoittaa tienvarsipommeja. Sota turhauttaa, ja vihantunne kohdistuu kaikkiin afganistanilaisiin. ”Ne pirut tappavat meidät pitkästymiseen.”
”Kiväärinpiiput kimaltelivat auringossa, ja ammuslaatikot nähdessään useammat miehet halusivat ladata aseensa, lähteä tukikohdasta ja tappaa kaikki vastaan tulevat afgaanit. René tietää tunteen, siitä puhuttiin koulutuksessa moneen otteeseen.”
Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat joukkueen johtaja, kunniallinen ja vakaumuksellinen katolinen nuorukainen René, epävarma ja kokematon Ietri (20 v), aina kiusattu ja simputettu Vincenzo Mitrano (21 v), mielialalääkkeitä väärinkäyttävä tukikohdan lääkäri Egitto, sardinialainen nettiseurustelija Angelo Torsu, heikohkosti tehtävissä selviävä naissotilas Guelia Zamperi sekä mahtaileva, röyhkeä ja moraaliton Francesco Cederna.
Afganistanin sota vaati myös italialaisten nuorukaisten henkiä. Löytämäni tiedon mukaan sota johti kuuden kymmenen italialaissotilaan kuolemaan, joista liki 40 kuoli taisteluissa. Giordanon tarinan komennuksella heitä kuolee viisi ja yhdestä tulee loppuelämäkseen ihmisraunio. Kuoleman kohtaaminen tapahtuu talebanien väijytyksessä, missä talebanien edeltävinä keinoina ovat tienvarsipommit ja suunnaton tielle ajettu lammaslauma.
Näin kuului hädin tuskin aikuistuneen Ietrin iltarukous tukikohdassa:
”Suojele perhettäni. Suojele äitiä, ennen muuta häntä. Suojele tovereitani, sillä he ovat hyviä tyyppejä. Joskus heillä on tyhmiä ja härskejä juttuja, mutta he kaikki ovat ihan kunnollisia. Suojele heitä kärsimykseltä. Ja suojele myös minua. Suojele minua kalašnikoveilta, raketeilta, tienvarsipommeilta, sirpaleilta ja kranaateilta. Jos minun on pakko kuolla, niin sitten pommista, voimakkaasta pommista, anna minun räjähtää ilmaan kipua tuntematta. Ole kiltti, älä anna minun haavoittua, jäädä kädettömäksi tai jalattomaksi. Äläkä anna minun saada palovammoja, ei ainakaan kasvoihin. Parempi kuolla, kuin elää loppuelämänsä vammaisena. Ole kiltti, minä pyydän.”
Ietran Jumala kuuli kutsun: Ietra, yksi viidestä, kuoli ilmeisen nopeasti.
Kirja kuvaa miesten keskinäisiä suhteita, toveruutta, alistamista, hyväksikäyttöä, latautuneita jännitteitä ja vallankäyttöä. Miehet ovat suljetut sotaan, missä heidän osaamiselleen ei tunnu olevan käyttöä. Ylimääräinen ja käyttämätön energia suuntautuu keskinäisväleihin. Ietran armeliaasta luonnehdinnasta huolimatta kaikki eivät ole reiluja tyyppejä.
Kuvottava tapaus heistä on Cederna, kiero ja röyhkeä macco, joka hankkii miesten silmissä irtopinnoja piinaamalla nuorta Mitranoa. Muut palkitsevat viihdykkeet remakalla naurulla, mutta jos Cederna menee liian pitkälle ja jää ilman palkitsevaa naurua ja hyväksyviä hymyjä, hän kostaa sen piinatulleen seuraavalla kerralla kaksinkertaisesti. Puolustajia joukosta ei nouse. Kukaan ei halua erottautua silmätikuksi.
Kaikki tuntuu sodan sijasta oheistapahtumilta. Tukikohtaan lentokoneista laskuvarjojen avulla pudotetut elintarvikevarastot tuhoutuvat laskuvarjojen narujen osuessa yhteen ja lihaa kaipaavat miehet lähtevät omatoimiselle hankintareissulle kiskoen tukikohtaan lehmän. Koko tukikohtaan iskee lihapeijaisten seurauksena stafylokokkimyrkytys raastavine ripuleineen ja korkeine kuumeineen. Kolminkertaisen annoksen hotkineelle Angelo Torsulle sairastuminen merkitsee lopun alkua.
Giordano aloittaa tarinansa Afganistanin sodan jälkeisestä ajasta ja päättää kirjansa myös sinne. Hän kertoo, miten kullekin hengissä selvinneelle kävi komennuksen jälkeen, kuka jäi armeijan palvelukseen, kuka siirtyi siviiliin.
Francesco Cederna jää ammattisotilaaksi. Ironisen otsikon saanut luku Lajien kehitys on kirjoitettu Cedernan ja nimettömän uuden tulokkaan dialogiksi niin, että nimettömän ilmeiset lyhyet ynähdykset puuttuvat. Näin tekstistä tulee Cedernan puhetta toiselle. Cederna tarvitsee kylkeensä kaverin virkaan korotetun lakeijan, myötäilijän ja hyväksikäytetyn. Nyt, Ietran kuoltua Cederna tarvitsee uuden. Luku on mainio, omanlaisensa kruunaus kirjalle. Paskiaiset eivät opi, vaan pysyvät läpi elämänsä paskiaisina, sillä juuri niin he maksimoivat mahdollisuutensa.
Kirja on upea, kiinnostava ja siinä on imua, mutta jäin pohtimaan, puhuvatko sotilaat myös äidinkielisessä tekstissä näin korrektia kieltä, poikkeuksena Cederna, jonka suusta pomppii tiuhaan rupisammakoita. Minulla ei ole keinoja vertailla lukemaani alkukieliseen tekstiin. Ehkä on minulta pikkumaisuutta mainita, mutta rumassa kohtaa Cedernan nimi on vahingossa vaihtunut Renéksi (s. 261). Se osuu silmiin kuin pikkuinen viinitahra vaalealla pöytäliinalla, enkä usko sitä kirjailijan mokaksi.
Paolo Giordano: Ihmisruumis. WSOY 2014, 334 sivua. Suomentanut Helinä Kangas.
Annelin kirjoissa 