Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Huikean myyntimenestyksen Ranskassa tavoittanut kirja on myös napsinut tukun kirjallisuuspalkintoja.

Huikean myyntimenestyksen Ranskassa tavoittanut kirja on myös napsinut tukun kirjallisuuspalkintoja.

Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla, Prix Goncourtilla, vuonna 2013 palkittu Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa on karu ja kaunistelematon kuvaus ensimmäisen maailmansodan viimeisistä päivistä länsirintamalla ja kahdesta sodan jälkeisestä vuodesta Pariisissa. Olin ostanut kirjan Helsingin kirjamessuilta − ja sitten unohtanut − vaikka kirjan ranskaksi lukenut tbilisiläinen ystäväni Dmitri sitä vuolaasti kehui huomatessaan sen kirjahyllyssäni.

Tarina kertoo pahasta, rumasta ja turhasta nuorten miesten teurastuksesta maailmansodassa, elämän epäoikeudenmukaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, sodan mahdollistamasta keinottelusta, vaurastumisen shakkikentistä ja sodan synnyttämästä köyhyydestä, tapahtumien kulkuun puuttuvan sokean Sattuman julmasta vallasta elämän ja kuoleman tuomarina sekä moraalista, joka on köyhälle ja rikkaalle erilainen silloinkin kun se on kumpaisellakin löyhä.

Historiallisen romaanin lisäksi Näkemiin taivaassa on jännitystarina, sillä armottomana tarinankertojana Pierre Lemaitre rakentaa kautta juonenkulun kiperiä tilanteita, joissa lukija tietää voivan käydä yhtä suurella todennäköisyydellä hyvin tai huonosti. Jossakin kohtaa hän vetää riskin turhankin kireälle ja onnistuu tarkoituksessaan, jännityksen ja mielenkiinnon pitämisestä korkealla.

Juonitarinaa ei auta kertoa, mutta alkuasetelma kyllä:

Neljä vuotta kestäneeseen teurastukseen on tuleva päätös kymmenen päivän päästä, mutta sitä sotaan väsyneet rivimiehet juoksuhaudoissaan eivät vielä tiedä. Huhut sodan pikaisesta päättymisestä elävät sakeana. Kukaan sen enempää ranskalaisten kuin saksalaistenkaan puolella –päällystöä lukuun ottamatta – ei halua leikkiä enää hengellään. Juoksuhaudoissa pelataan aikaa.

Mutta luutnantti Henri d`Aulnay-Pradelle haluaa ylennyksen. Mitättömän kukkulan valloitus juuri sodan loppupäivinä voisi tuoda sellaisen. Mutta miehiltä puuttuu halu ja raivo hyökätä. Se roihahtaa kuin tuli tappuraan, kun tiedustelijoiksi määrätyt joukkueen iäkkäin ja nuorin saavat surmansa rintamalinjojen puolivälissä. Että sakut sittenkin avasivat tulen ja ampuivat tiedustelijat! Itse hyökkäyksen alkuun luutnantti määrää tilapäisesti sijaisensa. Kun kranaattitulen ja lentävän mullan tuiskeessa sotamies Albert Maillard eksyy liikaa sivuun, hän osuu äsken kaatuneisiin tiedustelijoihin. Taivaalle katsovat vainajat ovat kammottavia ja hän kääntää heistä vanhemman. Järkytykseen hän huomaa luotien tulleen sisään selkäpuolelta. Samoin on käynyt myös nuorelle tiedustelijalle. Albert tietää nyt, miten joukkueeseen roihautettiin hyökkäykseen tarvittava viha saksalaisia kohtaan.

Luutnantti on jättäytynyt hyökkäyksen johdosta voidakseen sen turvin ja aikana tuhota ruumiit kranaatillaan. Mutta mitä tuo tolvana sotamies tekee juuri siellä selkiä toljottaen? Luutnantti hyökkää kohti ja sysää rajulla liikkeellä Albertin kahden metrin syvään, sateen reunoiltaan liukastamaan, kapeaan ja saviseen kuoppaan. Pyrkimyksistään huolimatta Albertin ei onnistu kampeamaan itseään ylös. Hän on avuton, kun valtava multavyöry syöksyy yli ja hän peittyy sen painon alle.

Dramaattisia asioita – kuten Albert Maillardin sydämen pysähtyminen, siis kuolema − ehtii tapahtua ennen kuin ollaan siinä tilanteessa, että elävältä hautautunutta Albertia uhataan sotaoikeudella karkuruudesta ja piileskelystä hyökkäyksen aikana. Syytteen käynnistäjänä on luutnantti d`Aulnay-Pradelle.

Näistä aineksista lähtee liikkeelle kiivassykkeinen tarina kapteeniksi ylennetystä Henri d`Aulnay-Pradellesta ja kahdesta nuoresta sodan invalidisoimasta sotamiehestä ja heidän erikoislaatuisesta keskinäisestä riippuvuudestaan. Toinen heistä on avuttoman oloinen reppana, toinen menetti samaisessa hyökkäyksessä ensin osan jalastaan ja sitten rintamatoveria kuopasta esiin taistellessaan kranaatin räjähdyksessä kasvojensa alaosan ja kielen. Pään puolikkaan tilalla on nyt pelkkä irvokas, löyhkäävä verenpunainen kraatteri.

Kirja kertoo kahden hyvin eritaustaisen miehen selviytymiskeinoista sodanjälkeisessä kovassa yhteiskunnassa ja onnen suosikin, kapteeni Henrin loistavista afääreistä, joihin sodan massateurastus avaa aivan poikkeukselliset mahdollisuudet.

Heidän tiensä ja kohtalonsa tulisivat kohtaamaan ja kietoutumaan yhteen.

Näkemiin taivaassa on tavallaan vanhanaikainen romaani, hyvässä mielessä. Tuskin olen ainoa, jolle nousee mieleen Viktor Hugon Kurjat (1862). Silti tarinat ovat perin erilaiset. Sankarihautojen jättiurakasta nopean rikastumisen väylän itselleen kehittänyt Henri d`Aulnay-Pradelle tuo varmaan monelle mieleen Kurjien tarkastaja Javertin.

Kurjuus on kirjassa kurjuutta ja elämä on epäoikeudenmukainen. Entinen kirjapitäjä Albert Maillard on saanut tyytyä kantamaan kadulla mainoskylttejä sandwichinä:

Pariisissa vallitsi kolea kylmyys, se tunki luihin ja ytimiin. Albert oli vaatinut saada vaihtaa mainoskylttinsä, sillä ne turposivat kosteudessa ja olivat päivän päättyessä hirvittävän raskaita kantaa, mutta hänen valituksensa olivat kaikuneet kuuroille korville.
Puiset mainoskyltit ripustettiin harteille aamulla metroaseman lähettyvillä, ja ne vaihdettiin toisiin lounasaikaan. Kyltinkantajat olivat enimmäkseen kotiutuneita sotilaita, jotka eivät vielä olleet löytäneet kunnollista työpaikkaa. Heitä oli kymmenkunta kaupunginosaa kohden ja lisäksi tarkastaja, kiero ukko, jolla oli tapana kytätä jossain näkymättömissä ja ilmestyä paikalle juuri kun joku pysähtyi hieromaan olkapäitään ja uhata hankkia syylliselle potkut, ellei tämä välittömästi jatkaisi kävelemistä.

Maa on täynnä isänmaallista hurmosta, mutta Saksalta vaaditut sotakorvaukset antavat odottaa itseään:
Puhujanpöntöistä tultaisiin vielä kuulemaan suuria sanoja! Kotiuttamisrahojen maksaminen oli jäänyt retuperälle ja kelvolliset työpaikat olivat kiven alla, mutta moraalisaarnoista ei tulisi olemaan puutetta!

Yhtä nousukasta Lemaitre kuvaa myöhemmin näin:
Herra de Housserayn kerroin olikin parhaasta päästä. Silinterihattuineen, kohopainettuine käyntikortteineen ja kultanuppisine kävelykeppeineen hän eritti ympärilleen suloista sotakeinottelijan tuoksua.

Korruptio ja lahjonta sekä hyvä veli -verkot ovat yläluokan perustoimintatapoja. Kirjassa ei ole hyvän ja pahan vastakkainasettelua, mutta kylläkin hyvyyttä. Moraali on lopultakin löyhissä kantimissa itse kullakin, eri syistä ja eri tavalla.

Mitä vuosina 1919−1920 Pariisissa tapahtuu ja miten kunkin käy, se jääköön lukijoille. Antisankarin osassa ajelehtivalle sankarillemme Albertille Kohtalo on lopulta ymmärtäväisen suopea ja armollinen, vaikka hyveellisyydestä ei ole enää kummoista jäljellä. Lopussa myös eräs isä ja poika kohtaavat vuosien jälkeen ennakoimattomalla tavalla. Siinä Sokea Sattuma paljastaa kurittoman, mustan huumorintajunsa.

Pierre Lemaitre osoittautui kertojaksi jumalan armosta.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa. Minerva 2014, 543 sivua. Suomennos Sirkka Aulanko.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Yllättäjät Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s