Eva Wahlström: Rajoilla

Hurja, paradokseja täynnä oleva, mutta viisas kirja huippu-urheilun tuovasta ja tuhoavasta voimasta

Eva Wahlströmin teoksen Rajoilla voi tiivistää sanaan hurja. Kirja on maaginen. Sen tarina koskettaa, ja sen kerronta säkenöi ja räiskyy. Teos on taitavasti rakenneltu – lukija jää heti alussa kiinni − ja kieleltään se on yltäkylläinen. Rajoilla kertoo nyrkkeilyn kymmenkertaisen Suomen mestarin viimeisistä amatöörivaiheista ja siirtymisestä ammattilaiskehiin, kokolailla eri lajiin ja eri lakien alle sekä urheilijan huippuhetkistä ja syvimmistä syövereistä.

Jo ensimmäisen kokonaisen jakson nimi kertoo paljon: Syöksykierre.

Kirjasta käy ilmi, millaisen hinnan huippu-urheilija on valmis maksamaan ja mitä oma perhe, äiti ja valmentaja merkitsevät. Se on älykkään ja ajattelevan ihmisen rehellinen ja viisas teos, vaikka ulkopuolisen silmin kirjoittaja itse tuntuu olevan vaaraksi itselleen ja harjoittelevan itsetuhoisesti. Toisinkaan ei voisi valita ja elää, se käy lukijalle päivänselväksi.

Olen aina vaistonvaraisesti pitänyt Eva Wahlströmistä. Helsingin kirjamessuilla minulla oli tilaisuus lyhyeen kohtaamiseen. Hän on karismaattinen, säkenöivä ja lämmin. Kaikesta tuosta vakuuttuu myös teoksen perusteella. Ja silti:

”Jos haluan vielä nyrkkeillä, minun on kehään noustessani haluttava satuttaa”, hän kirjoittaa ammattilaisuransa alussa, kun murtunut nyrkki on kipsissä eikä kestä kosketusta. Sydämellisen, lämpimän ihmisen paradoksi sisältyy ammattinyrkkeilyn edellytykseen satuttaa:

Minulta on kysytty monesti, miten voin lyödä ihmistä. En osaa enää vastata. Olen joskus vastannut ja ehkä ajatellutkin, etten pidä vastustajaa ihmisenä vaan maalina. Se ei pidä enää aivan paikkaansa. Totuus on, että todella haluan satuttaa vastustajaa. Haluan satuttaa vastustajaa niin, että hänen nenänsä murtuu, hänen silmänsä muurautuu umpeen ja hän putoaa löysänä kanveesiin. Sillä se, joka ottelee, en ole minä – tai sitten otteluiden välillä olen joku toinen. Minussa asuu kaksi ihmistä. Kun valmistaudun nousemaan kehään, kaikki minussa muuttuu. Vartalon asento, hengitys, ajatukset, tunteet, arvot, elekieli, katse. Olen sisältä tulikuuma, ja tuntuu kuin silmänikin leimuaisivat. Vatsanpohjassa liekehtii tiivis laavapallo, joka vetää vatsalihakset tiukoiksi, jotta voin lyödä kovempaa, ja tuntuu kuin saisin sen kautta voimia itseni ulkopuolelta. Tunnen itseni laskelmoivaksi ja pirulliseksi, ja kun näen vastustajan taipuvan tai vuotavan verta, vahvistun entisestään. Monta kertaa olen itsekin säikähtänyt katsettani nähdessäni otteluitani jälkikäteen nauhalta. Jos silmät ovat sielun peili, millaiseksi sieluni muuttuu ottelun aikana?

Harjaantumisen myötä hän hioutuu lyömään, ei kovempaa vaan taitavammin, rennosti.
Amatöörinä hän harjoitteli – kuten kaikki nyrkkeilijät – myös juoksemalla. Lenkit ovat pitkiä, niitä on runsaasti ja vauhti on useimmiten kova. Hän rakasti juoksemista, sillä silloin hän tunsi olevansa vapaa. Miksi hänen jalkansa pettivät hänet niin, että hän joutui kotonaankin konttaamaan, ei pystynyt kävelemään edes kauppaan tai käveli lyhyitä pätkiä jalkaterien ulkosyrjillä? Jalkojen pettäminen tuntuu kirjan mukaan pysyvältä, uralle annetulta uhrilta. Lukija ei saa selitystä.

Mutta onhan ammattilaiskehiin siirtyneellä kädet, joiden murtumatkin ovat luutuneet jotenkuten:

Muutaman viikon päästä kädet alkavat kuitenkin puutua enkä pysty enää nyrkkeilemään kunnolla. Nyrkit eivät tunnu enää pieniltä kiviltä kuminauhojen päässä vaan lyijyllä täytetyiltä matkalaukuilta. Muutaman päivän päästä en pysty edes pukemaan Leonia.
Silloin pelästyn toden teolla. Murtumia lukuun ottamatta käsissäni ei ole koskaan aikaisemmin ollut ongelmia. Päinvastoin olen monesti iloinnut siitä, miten hyvin ne ovat kestäneet. Ne ovat kiivenneet köysissä katon rajaan, kroolanneet merenlahden yli, nostaneet raskaita painoja, painineet, repineet ja lyöneet tuhansia ja taas tuhansia eriä, melkein kuin kuolemattomat kädet. Nytkö siis tapahtuu se, mitä olen eniten pelännyt? Nytkö jalkavaivani leviävät käsiini?

Kivusta ja säryistä tulee Wahlströmin pysyvä olotila. Selässä se on tuntunut olevan aina. ”Nykyään tunnen kehoni vain kivun kautta. Kun käännän päätäni, sattuu. Kun nostan jotain maasta, sattuu. Jos juoksen, sattuu. Kipu on läsnä jatkuvasti, ja ilman sitä en enää tunne rajojani.”

Rajoilla on siis teos itsensä piiskaamisesta äärimmilleen, askeettisuudesta ja aina johonkin enempään pystymiseen pyrkimisestä. Kun Eva Wahlström hengenvaarallisen munuais- ja kahden keuhkoveritulpan vuoksi taistelee hengestään sairaalassa, hän pohtii minuuttaan suhteessa kehoonsa:

Olen pitänyt ruumistani orjanani ja pidättänyt itselläni vallan päättää, mihin sen on kyettävä. Mutta mikä siinä tapauksessa on minua? Eikö verenkiertoni olekaan minua? Eivätkö särkevät jalat, leikatut kädet, tenniskyynärpäät ja repeytyneet jänteet, eivätkö nämä ole juuri minua huutamassa, että nyt riittää? Entä vatsalaukkuni joka oksentaa, hermosto joka ei anna minun rauhoittua, ja alitajunta joka öisin muistuttaa, että näin ei voi jatkua? Eivätkö juuri nämä ole minua?
Jokainen vastaa omasta elämästään, mutta minun vastuullani on nyt myös pieni poika.

Kun Eva Wahlström tekee arvovalintoja, pieni Leon nousee aina ensimmäiseksi. Ensin on rakkaus poikaan ja sitten rakkaus nyrkkeilyyn, mutta kummastakaan hän ei halua tinkiä, eikä tingi.

Karismaa a`la Eva Wahlström

Wahlström on äärimmäisen tavoitteellinen. Mutta kun hän vuonna 2012 voitti Euroopan mestaruuden, muut juhlivat, mestari itse meni virtsanäytteeseen ja tunsin olonsa tyhjäksi, aivan kuin kupla olisi puhjennut. Tämänkö tähden piti rehkiä vuosia ja piinata itseään? Jokin vyö, joka sitten ajelehtii parvekkeella.

Tärkeää ei ole päämäärä, vaan matka sinne, liike, suunta samanhenkisten ihmisten kanssa. Siksi hän rakasti amatöörivuosien harjoitusleirielämää:

Leireily oli suurelta osalta karua elämää: kylmiä busseja, torakoita viliseviä hotelleja, yöpymistä sentin paksuisilla makuualustoilla luokkahuoneiden lattioilla, pahaa ruokaa ja pitkiä kävelymatkoja treenikassit selässä. Koska rahoitin leireilyni ja kisamatkani itse – suurimmaksi osaksi omilla säästöilläni, kirjoittamalla matkoistani paikallislehtiin ja joskus vanhempieni rahoilla – valitsin useimmiten halvimmat vaihtoehdot. Se ei minua haitannut, päinvastoin se vain vahvisti minua henkisesti.

Hän ei tunne koskaan olevansa valmis, ei vaikka kaikki tuntuu olevan tekniikassa ja kunnossa täydellistä.

Kirjalla on annettavaa myös meille tavallisille kuntourheilijoille ja kuntoilijoille, niin eri maailmassa kuin huippu-urheilijaan nähden olemmekin. Wahlström korostaa urheilijan mentaalisen harjoituksen tärkeyttä: urheilija on enemmän kuin vain fyysinen olento. Kokonaisvaltainen hyvinvointi on tärkeämpää kuin pelkkä harjoitteleminen, ja henkisen valmennuksen tulee kulkea käsi kädessä fyysisen valmennuksen kanssa.

Kun aikoinaan harjoittelin paljon Ruotsin maajoukkueen kanssa, pohdin paljon, miksi he pärjäävät kilpailuissa jatkuvasti suomalaisia paremmin. Huomasin, että he ottivat kokonaisvaltaisesti huomioon ihmisen eri tasot.

Molemmista valmennuksen puolista saa Wahlströmiltä yltäkyllin kiitosta valmentaja Risto Meronen, ”Ripa”. Nyrkkeily on hänelle ”meidän juttu”.

En ole koskaan pitänyt nyrkkeilystä enkä seuraa sitä. Minusta on jopa vastenmielistä katsoa nyrkkeilyaiheisia elokuvia. Rajoilla-teoksen luettuani tiedän lajista ja sen vaatimasta hinnasta enemmän, mutten oppinut pitämään siitä.

Mutta kirja itsessään on syksyn parhaita lukukokemuksia. Uskon kuntoliikkujienkin tavoittavan siitä yhteisiä kokemuksia ja onnentunteita. Kirjan lumo on sen elämänvimmassa. Eva Wahlström on kuin pommi, jonka sytytyslanka rätisee − hän on elämälle kyltymättömän ahne. Hän ei tunnu tyytyvän sängynpohjalle edes sairaalassa, vaan singahtelee energiaansa sielläkin. Mutta paradoksaalisesti elämänahneuden hintana on askeettisuus ja armottomuus itseä kohtaan.

Rajoilla päättyy Eva Wahlströmiin kävelyyn ulos sairaalasta. Nyt Euroopan mestaruus 2012 on vaihtunut maailmanmestaruuden tavoitteluksi. Ottelu on ensi vuonna. Eva Wahlström on yhä matkalla.

Eva Wahlström: Rajoilla. Suomalaisen Kirjallisuuden seura 2014, 280 sivua.