Satu Taskinen: Katedraali

Katedraalin tyylikäs ja oivaltava graafinen suunnittelu on Jussi Karjalaisen.

Lapsi katsoo Ilseä silmiin ja sanoo: Kyllä minä rakastan sinua, teen mitä tahansa, että sinulla on hyvä. Ilse sanoo: Valhetta, sinä et ole minua koskaan rakastanut, et ikinä, ei ikinä, ei kukaan. Ensin tulee toteamus: et ole rakastanut. Ja sen jälkeen toteamuksesta tulee syytös: et ole rakastanut. Lapsi vakuuttaa, itkee, katsoo ja toistaa, on aivan avuton, ei tiedä millä todistaisi, osaa vain vakuuttaa ja itkeä ja huutaa. Mutta ei. Ilse ei voi antaa lapsen rakastaa itseään, sitä ei voi sallia, ei voi pyytää anteeksi ja katua, toisen rakkaus kaataa tämän rakennelman ja panee syyn hänen päälleen ja se on tuho. Koska pahoja asioita on tapahtunut, hyvin paljon pahaa ja kipua. Kuka siihen on syypää, joutaa alimpaan helvettiin, tai ylimpään, ihan miten vain, missä on kuuminta. Ole hiljaa siis, lapsi siinä. Tuo mieluummin isäsi takaisin.

Wieniläistyneen Satu Taskisen toinen romaani, Katedraali, sijoittuu Itävaltaan ja Wieniin kuten esikoinenkin, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla 2011 palkittu Täydellinen paisti. Tapahtumajakso on yksi vuorokausi.

On sisarussarjan nuorimmaisen, Kerstinin, hautajaispäivä. Geneettistä sairautta vauvasta asti sairastanut, kaikkien rakastama Kerstin, perhettä yhteen sitova päiväsäde, on kuihtunut pois 37 vuoden iässä. Hänet saattelevat hautaan pyörätuolissa siirreltävä Ilse-äiti sekä aikuiset lapset Bea (Beatrice), Leo (Leonardo), Tea (Dorothea), Tean ex-mies Simon ja aikamiespoika Mark.

Mutta vuosikymmeniä sitten Ilse juoni Kerstiniä (Christianeä) avioliiton liimaksi:

Äiti oleilee surussa ja murheessa, suunnitelmien ja toteuttamisen, nöyrtymisen ja koston välitilassa, flanellipaidassa, toisin sanoen. Äiti suree miestä, joka on kotoa pois yhä enemmän. Äiti suunnittelee uuden lapsen tekemistä, että saisi miehen tulemaan takaisin kotiin. Mies on ollut pääasiassa melko innostunut ja kiinnostunut lapsista ainakin tähän asti.

Taskinen kuvaa hautajaispäivän kulkua ja sen keskushenkilöiden keskinäisiä suhteita 44-vuotiaan Tean aivoitusten kautta. Aivoitukset ovat sinänsä selkeät ja järkeenkäyvät, älykkäätkin, mutta kaikki mihin Tea ikinä ryhtyy, muuttuu auttamattomaksi sotkuksi. On aina muuttunut. Tean elämä on Kaaos.

”Miten voit olla niin avuton ja epäkäytännöllinen. Eikö sinulla ole omia aivoja päässä?” tuskailee toimelias ja aikaansaava, hautajaisjärjestelyt ja -tarjoilut suvereenisti hoiteleva Bea. Myös muistotilaisuudessa Tea saa sotkun aikaiseksi, mihin ikinä vain aikaa tappaakseen ryhtyy.

Tean pojaltaan saamat rahat eivät riitä ja laskut jäävät maksamatta. Tea on hamsteri. Hänen kodistaan ei ole heitetty mitään ulos vuosikymmeniin. Hän silittää ja arkistoi sanomalehdetkin. Tea korvaa rikkinäisen uudella, muttei heitä vanhaakaan pois. Rojuröykkiöiden keskellä siivoaminen ei ole mahdollista. Rakenteelliset vauriot jäävät ilmoittamatta ja korjaamatta. Tean ongelmienratkaisuyritykset ovat surkuhupaisia, kuten yritys tuhota kointoukkia kuhisevat Kerstinin lapsuuden askartelutyöt.

Katedraali hipoo parodiaa, parodiaa keski-ikäisestä ihmisestä joka käyttäytyy kuin tunnoton lapsi tai avuttomaksi muuttunut vanhus. Kirjan nimi voisi olla Ihmisen osa, ellei nimi olisi jo kerran käytetty. Tean lialta tuoksahtaviin vanhoihin vaatteisiin peitetty rujo keho ja laittamattomat hiukset eivät muistuta Jumalan kuvaa, saati katedraalia, vaikka sellaiseksi hänkin kenties kerran kurottautui.

Vielä lapsena minä olin kaunein, villein ja sisukkain. Sanottiin, että ainakin villein ja sisukkain. Sitä sai kuulla.

Hautajaispäivän jälkeisenä aamuna ulosottomiehet tulevat sisään talonmiehen avaimilla.

Vaikka kirjan keskushenkilö on kertoja, Tea, taustalla on palveluksia itselleen kirkuva ja syytöksiä sinkoileva Ilse, äiti. Myös hänen kotinsa viestii rappiota, ex-luksusta, vaikka puuhakkaan Bean jäljiltä se onkin hautajaispäivänä putipuhdas. Tarkkasilmäinen näkee, että kaikki on virttynyttä, kallista laatua, joskus aviomiehen rahoilla ostettua.

Kuollut isä tuntuu olleen väylä sivistykseen. Hän johdatti perhettään Wienin keskiaikaisen katedraalin Stephansdomin historiaan, kasvatti lapsiaan osaksi historian suurta kertomusta ja näytti kauneuden. Sen sivistyksen jälkilämmössä Tea elää yhä.

Nyt sisarusten kesken kierrätetään vaatteita ja Tean käsilaukussa on tukkeita, etteivät tavarat tipu ratkeamasta. Sosiaalisessa statuksessaan pudonneet muistuttavat Venäjältä vallankumouksen alta paenneita aateleita, jotka yrittivät säilyttää kulissit mahdollisimman pitkään.

Parodian takaa kirja oli minulle kertomus rakkaudesta ja rakkauden nälästä, itsekkyydestä, välittämisestä ja välinpitämättömyydestä, turvallisuushakuisuudesta ja kovin erilaisten sisarusten välisistä suhteista, riippuvuudesta ja riippumattomuudesta. Kaikkea tätä romaanista löytyy.

Luin Katedraalia kuumeisella uteliaisuudella ja innolla yli kahden sadan sivun, sillä Satu Taskinen avaa kirjan salaisuuksia tipoittain. Sitten intensiteettini alkoi rakoilla ja lopulta se liki sammui. Kirjassa on irrallisiksi jääviä ja pitkittäviä juonteita, kuten Tean monet yksinäiset ajatuspoukkoilut, jossain kaukana roihuava tulipalo ja yöksi luvattu kuunpimennys. Jos kirjailija rakastaa tekstiään liikaa raskimatta karsia, kustannustoimittajan tulisi vaatia sitä. Silti: kannatti lukea!

Satu Taskinen: Katedraali. Teos, 335 sivua.