Graniittimiehen keskushenkilöksi nousee Neuvostoliittoon lähtenyt suomalainen kommunisti, Klara Tuomi..
Sirpa Kähköisen romaani Graniittimies seuraa Iljan, Klaran ja Leningradin pienen suomalaisyhteisön vaiheita vuoteen 1935, jolloin sosialistista utopiaa rakentavia kommunisteja kohtaa maanjäristys. Mutta viattomuuden aika oli ollut ohi jo kauan sitten.
Ilja Tuomi on entinen sisällissodan punavanki, jolle punikkityttö Klaara (nimi tuolloin) ojensi piikkilanka-aidan välistä mesimarjoja ja metsämansikoita vartijoiden kääntäessä armeliaasti katseensa muualle. Myös Klaran suolissa on muisto kroonisesta nälästä. Suomeen häntä ei vedä mikään, ei sinne jäänyt äitikään, emo.
Saapujat asuvat ensimmäisen vuotensa kolkossa kellarissa pannuhuoneessa.
Jokin suuri painavuus oli ottanut minut haltuunsa jo pannuhuoneen talvena. Minä olin luullut hiihtäväni sitä pakoon, kun läksin Suomesta; uskoin pakenevani äitini ja hänen äitinsä kohtaloa, lapsia, pyykkiä, raatamista, vähäverisyyttä, vaikenemista. Mutta täällä se kaikki odotti minua valmiina ja minä tulin väkipakolla, esteiden läpi, suoraan sen syliin.
Iljasta tulee kommunismin tiukka teoreetikko, joka sulkee silmänsä käytännöstä ja arkielämästä. Klara naisena valitsee toisin. Hänestä tulee kommunismin valistustyöntekijä maaseudulla ja sitä kautta hän näkee toisenlaista todellisuutta ja ennen muuta muutoksen. Elinvoimaiset inkeriläiskylät tuhotaan ja sen nuorista naisista tulee orjatyövoimaa pimeissä teollisuushalleissa.
Leningradiin raunio-, kellari- ja viemäriloukkoihin syntyy varastelulla elävä monikansallinen katulasten yhteisön.
Klarasta kasvaa viisas vastuunkantaja. Hän aloittaa katulapsityön. Perustetaan Ilon sepät, jossa löydetyt lapset voivat peseytyä, saada puuroa ja kaalikeittoa, leikkiä ja askarrella. Käynnistetään teatteritoimintaa. Lapseton Klara ”adoptoi” kaksi tashkentilaista orpolasta, kehitysvammaisen Dunjan ja tämän heiveröisen pikkuveljen Genjan.
Ja viimeksi, ennen nukahtamistani käsitin, etten ollut sanonut Iljallekaan tärkeintä ajatusta, joka oli muovautunut mielessäni Ilon seppien työtä tehdessäni. Me teimme itse orpoja, teimme niitä päivittäin, asettamalla teorian käytännön edelle. Teimme orpoja halukkaammin kuin huopikkaita, samovaareja, raitiovaunukiskoja ja tiiliä.
Jos ja kun kommunistinen yhteiskunta ei vastannut tulijoiden odotuksia, he eivät sitä hevin myönnä, eivätkä siitä puhu, edes aviopuolisoiden kesken. Iljalta pettymys lipsahtaa vahingossa, kun Leningradiin ilmestyy myös pikkuveli Lavr (Lauri?). Miksi sinä tänne tulit? kuului Iljan raivostunut kysymys.
Lavr hakeutuu sotilaskoulutukseen, kunnes hän päätyy karkuriksi. Veljesten välit ovat huonot:
Lavr sanoi aivan hiljaa: ”Tiedätkö sinä keitä kohti meidän aseemme on ensimmäisenä suunnattu? Jos tiedät niin kauhistut.”
Ilja sanoi: ”Interventionisteja, porvareita, ulkomaiden sotajoukkoja kohti.”
Lavr nauroi ja sanoi: ”Työläistä ja talonpoikaa kohti. Niiden joiden puolesta sinä taistelit Suomen luokkasodassa. Omia työläisiä, omia talonpoikia. Kurjassa raadannassa nääntyvää lakkoilevaa työläistä, viljelijää jonka sato otetaan pakolla viimeistä jyvää myöten. Niitä minä olen osoittanut aseellani. En kertaakaan porvaria, enkä ulkomaan sotilasta. Venäläistä ihmistä. Sinua”, Lavr sanoi osoittaen Iljaa. ”Sinua, sinun vaimoasi, sinun perhettäsi.”
Sotilas Lavr riisuu asepukunsa ja palaa kuluneisiin vaatteisiin naamioituneena takaisin Suomeen.
Sirpa Kähkösen romaani kuvaa liki koko pituudeltaan vaatimattoman, mutta päättäväisen Klaran ja hänen läheistensä elämää sekä suomalaisyhteisöä, jonka kunkin jäsenen elämänkulku kolmentoista vuoden aikana on perin erilainen. Neuvostoliittoon karanneesta ja pienen lapsensa Suomeen jättäneestä Jelenasta (Helenasta?) tulee yläluokkainen seurapiirikaunotar − joiksikin vuosiksi.
Kaikki he, erilaisine vaiheineen joutuvat myöhemmin Stalinin silppuriin, myös ideologisesti tinkimätön Ilja. Klaran hento ruumis ehtii uupua pois ennen suurta vainoa. Ja vain Klaraan ihastuneen Tomin, entisen sirkustaiteilijan, onnistuu tasapainoilla poliittisella trapetsilla. Sergei Kirovin läheisenä apulaisena hän syöksyy suojelijansa murhan jälkeen pohjalle, mutta kipuaa vainoaallossa likaisimman työn tekijäksi, pyöveliksi.
Kähkönen ei kirjassaan paisuttele. Valtaosaltaan sosialismin rakentajien elämä on ”normaalia”, mitä sillä tarkoitetaankin; Klaran pieniä suuria tekoja, yrittämistä yli voimien. Klara on itse pieni suuri ihminen, jalosieluinen intellektuelli, tietämättään.
En muista lukeneeni Stalinin terrorista yhtä vavahduttavalla tavalla kuvattua kuin nyt Graniittimiehessä. Salaisen poliisin Suuren talon, Bolshoi Gomin, portista ajaa sisälle leipäautoja, maitoautoja, liha-autoja, joista purkautuu kuulustelukellareihin eläviä ”leipiä, maitoa ja lihaa”. Mutta katukuvassa yhteiskunta kuskaa pyörien päällä mannaa ja hyvinvointia.
Entä Klaran katulapset, virkat, kokat ja jurkat? Monet heistä, orvot komsomolilaiset, on pestattu Bolshoi Gomiin ”kansanvihollisten” öisiksi ammattipieksäjiksi samalla, kun kadut ja tavarajunat ottavat vastaan uusia orpolapsia. Heihin kuuluu nyt myös Jelenan ja Henrikin tytär, varjeltua, suojaista lapsuutta elänyt Jekaterina.
Sirpa Kähkönen on käsitellyt koko tuotantonsa mitassa suomalaista, vahvasti Neuvostoliittoon kallellaan ollutta kommunismia. Tällä kertaa näkökulma on poikkeuksellisen vaativa ja siksi hän kertomansa mukaan tarvitsi aiheeseen tarttuakseen monivuotisen perehtymisen ja kypsyttelyajan. Kypsyttely kannatti. Hän onnistui.
Annelin kirjoissa 