György Faludyn karhea, kaunis ja elämänhaluinen tarina
Wikipedian mukaan teos teki ilmestyessään 1962 Faludysta legendan Unkarissa.
Kirja on rehevä, vuolas, säkenöivä ja älykäs. Teksti ryöppyää, viiltää, kimaltelee, puree ja ironisoi, hauskuuttaakin vaikka huumori ja itseironia on mustaa. Kirjailija antaa viljalti tilaa erilaisille tarinoille. Tunsin itseni nöyräksi teoksen tavattoman kulttuurihistoriallisen runsauden äärellä.
Kirja on omakohtainen ja osin siihen on suhtauduttavakin juuri näin. Muisti ja kokemukset ovat aina yksilölliset. Ja ainakin yli kolmen työleirivuoden ajan Faludy oli pelkän muistikapasiteettinsa varassa. Iloiset päiväni helvetissä sijoittuu aikakauteen 1938–1953.
Pakolaisena Ranskaan, Marokkoon ja Amerikkaan
Fasismin ottaessa Euroopassa niskaotteen myös valtionhoitaja Miklós Horthyn Unkarin kynnelle kykenevät kulttuurihenkilöt, taiteilijat, vasemmistopoliitikot ja juutalaiset lähtivät maasta – siis ne jotka eivät kiirehtineet liittymään fasistisiin nuoliristiläisiin. Lähtijöiden joukossaan oli myös nuori juutalainen runoilija ja François Villonin runouden kääntäjä György Faludy, päämääränä Pariisi.
Pariisissa hän tapasi monia niitä maamiehiä, joiden kanssa elämä kulki vuosia samaa jalkaa.
Pariisin ajan pakolaisuudesta tuli kuitenkin lyhyt. Alkukesästä 1940 Hitlerin koura ylsi myös Ranskaan ja Pariisin ulosmenoväylät tukkeutuivat etelään pyrkivistä pakolaisista. Myös oleskelu vapaan Ranskan maaperällä jäi lyhytaikaiseksi. Ulkomaalaiset saivat häädön. Alkoi hillitön taistelu viisumeista ja laivapaikoista. Ketkä pyrkivät Portugaliin, ketkä Ranskan alusmaahan Marokkoon ja Kansainyhteisön kansalaiset Englantiin. Faludy unkarilaisystävineen päätyi monien vaiheiden jälkeen Casablancaan.
Jos Pariisissa Faludy vaimoineen näki nälkää eläen pelkällä maissipuurolla, pakolaisten elämää täplitti ajoittain myös ulkoisesti siedettävä elämä hengen ja ruumiin nautintoineen, viiniä unohtamatta. Unkarilaismesenaatti löytyi Casablancassa. Kirjassa keskustelut ja väittelyt ylsivät säkenöivään hengenlentoon.
Faludyyn iskee silmänsä sorea arabinuorukainen, yläluokkainen, vauras Amar, jonka kelkassa Faludy kokee ylellisiä euforisia hetkiä. Ystävyyttä, jossa väreilee Faludylle aluksi vieras homoeroottisuus, kyllästävät runot. Nuorukaiset lausuvat ja kääntävät toisilleen runoutta.
Aloin kaivata Faludyn omia runoja vaikka näytteeksi, vallankin kun hän vankan omanarvontuntoisesti tekee tiettäväksi olleensa Unkarin kenties tärkein ja rakastetuin runoilija. Ehkä runonäytteiden puuttumiseen (liitteenä) löytyy hyvä peruste. Amarin ja Györgyn keskinäisestä runoilusta on kirjassa hienoja esimerkkejä, kuten tämä arabialaisen ad-Dujvanin Córdoban aamu:
Sarastus pesee hitaasti silmänsä.
Kyyhkynen kujertaa. Sitten on pitkään hiljaista. Kunnes
kirkastuu ja Guidalquivir
työntää hopeiset käsivartensa niityn vihreään hihaan.
Mutta maa polttaa myös Marokossa. Monien mutkien jälkeen unkarilaispakolaiset pääsevät Yhdysvaltoihin, presidentti Roosefeltin allekirjoittamalla kutsukirjeellä. Suurimman osan toisen maailmansodan vuosista Faludy elää Amerikassa ensin lehtimiehenä unkarilaisessa pakolaislehdessä ja sitten Yhdysvaltain armeijaan värväytyneenä.
Faludy rakastaa ja ironisoi amerikkalaisia, mutta sivaltelee Yhdysvaltain amatöörimäistä ja ymmärtämätöntä ulkopolitiikkaa, jossa Yhdysvallat asettui tukemaan Otto Habsburgia ja monarkistipakolaisia tasavaltalaisten asemasta, joita se vuorostaan uhkasi sulkemisella leiriin japanilaisten tavoin:
Vasta Roosefeltin kuoltua tajusin, että ulkoministeriön herrat eivät olleet vedättäneet meitä. He olivat puhuneet totta, mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä? He olivat palvelleet intomielisesti, kuten heidän odotettiin tekevän, Amerikan päätöntä, horjuvaa, suunnittelematonta ja jatkuvasti muuttuvaa ulkopolitiikkaa, jolle vain hiuksianostattava diletantismi antoi ja antaa tähän päivään asti näennäistä jatkuvuutta.
Vuonna 1946 Faludy päätti palata Unkariin. Pitkäaikainen ystävä, poliitikko ja lehtimies László Fényer yritti estää ja varoitti menemästä ”tieten tahtoen paikkaan, jota ei saa oven toiselta puolelta auki”. Turhaan.
Paikka, jonka ovi ei avautunut sisäpuolelta
Sodan jälkeisessä siirtymävaiheessa Unkariin luotiin Moskovan käskyttämä monipuoluehallitus. Maanpaosta palannut Faludy sijoittui sosiaalidemokraattisen lehden kulttuuritoimittajaksi. Pian kommunistista puoluetta lukuun ottamatta muut puolueet lakkautettiin ja uusi järjestys luotiin ilmiannoin, urkinnoin, vangitsemisin ja näytösoikeudenkäynnein. Moskova-oppinut kommunistijohtaja ja verikoira Matyas Rákosi tuhosi merkittävimmät kansalliset kommunistit, keskeisimpänä heistä sisäministeri László Rajkin.
Siitä mitä Neuvostoliiton satelliittivaltioissa tapahtui, ei Moskovaan rähmällään olleella Lännen intellektuelleilla ollut kalpeinta aavistusta, tuskin haluakaan tietää. He, kuten syötin nielaissut iäkäs kirjailija Julien Benda, näyttäytyivät Faludyn luokituksissa jo tuolloin hyvänuskoisina hölmöinä. (Bendan tehdasvierailulle rakennettiin kulissit, missä oikeaa työläistä yksityisautoineen ja muhkeine kuukausiansioineen näytteli vierailun ajan turvallisuuspoliisi.)
Lopuksi ja ennen kaikkea olisin halunnut selittää hänelle, että elämämme olisi paljon siedettävämpää, mikäli säästyisimme samanlaisilta länsimaisilta vierailuilta, kunniallisilta ja hyvää tarkoittavilta mutta aivohalvauksen saaneilta miehiltä, kuten hän, Martin Andersen Nexo ja Paul Èluard, puhumattakaan sellaisista epämääräisistä kaunosieluista kuten Lion Feuchtwanger tai poliittisista ja kirjallisista korttihuijareista kuten Jean-Paul Sartre. Sillä me toivoimme niin paljon hänen ja kaltaistensa vierailuista, että kun omien idealististen pakkomielteittensä ja bysanttimaisen vieraanvaraisuuden juovuttamat miehet palasivat kotiin, tiesimme entistä selvemmin, että Lännestä ei ollut odotettavissa mitään. Menköön hemmettiin ja kirjoittakoon Pariisissa mahdollisimman paksun kirjan, miten onnellisia me olimme.
Kun vuonna 1949 kaikkia Unkarin kirjailijaliiton jäseniä kehotettiin kirjoittamaan suuren Stalinin 70-vuotispäivän kunniaksi runo, sonetti, näytelmä tai vastaava, Faludy postitti nimettömänä vastalauseenaan 1800-luvun vallankumousrunoilijan János Aranyin balladin Walesin bardit, jäi kiinni ja sittenpä se oli menoksi.
Yli kolmena keskitysleirivuotenaan 1950–1953 pakkotyössä – leirin tavoitteena näännyttää vangit hitaasti mutta varmasti nälkään – Faludy harjoitti muistiaan kirjoittamalla runoantologiaa aivoihinsa. Paperia olivat vain ne liuenneet sanomalehdenriekaleet, joita muudan vanha invalidivanki sorkki viemäriputken suuaukosta turvallisuuspoliisien ja vartijain ulosteista ja paineli kuiviksi.
Mutta edes työleiriltä pääsy ja syytteiden mitätöinti ei tuonut vapautta. Piikkilankojen ulkopuolellakin Unkari oli toisinajattelijalle yhä suuri vankila. Tätä uutta, väljennettyä vankeutta György Faludy kesti Unkarin kansannousuun ja lähti maasta Lontoon, Firenzen ja Maltan kautta Kanadaan palatakseen vielä vanhoilla päivillään kotimaahansa, tällä kertaa lopullisesti.
Mutta näistä luin jo netistä, kuten senkin, että hänen kuolemansa jälkeen Torontossa nimettiin hänen nimellään puisto, George Faludy Place, 2006.
Iloiset päiväni helvetissä esittelee lukijalle tavattoman määrän värikkäitä persoonallisuuksia ja ihmiskohtaloita. Heistä Faludyn kohtaloon keskeisesti vaikuttaneita oli jo 1920-luvulla Pariisiin emigroitunut poliitikko ja lehtimies László Fényer, joka oli jättänyt ammoin pikku-Györgyyn legendan kaltaisen muiston ja joka päätyy pakolaisuudessaan yhdysvaltalaiselle hautausmaalle.
Todellinen väriläiskä on historioitsija Ernö Lorsy, ehtymätön tarinaseppo, suhdetoimintamies, elämännautiskelija ja älykkö, joka röyhkeine välistävetoineen kiristää muiden pakolaisten sietokyvyn välillä katkeamispisteeseen mutta joka yhtälailla vetää puoleensa valovoimaisuudellaan sekä ällistyttävän laajalla yleissivistyksellään. Kaikkien Faludyn keskeistenkään pakolaisystävien kohtaloa lukijan ei onnistu seurata kerronnan ryöpystä (siis kirjan yhdellä lukemisella). Vichyn siirtomaahallinto vangitsi Lorzyn Marokon sisäosissa sijaitsevaan keskitysleiriin vaiheessa, jolloin useimmat muut unkarilaispakolaiset pääsivät lähtemään Yhdysvaltoihin.
Kolmas tässä esille ottamani natseja paennut oli Bandi Havas, idealistinen kommunisti, joka uskoi sinisilmäisellä uskonvarmuudella Stalinin jalouteen, Neuvostoliittoon ja kommunistisen puolueen erehtymättömyyteen.
Mitä uskolle tapahtuu, kun hän inkvisition vankilassa tajuaa, että häntä kuulustelleet dominikaanit ovat kyynisiä ateisteja ja kidutusvälineitä käyttävät paatuneita sadisteja?
Kun stalinistiseksi muuttuneen Unkarin väkivaltakoneisto ahmaisi sodan jälkeen kotikommunistit Molokin kitaansa, turvallisuuspoliisi ÁVO:n kellariin joutunut Havas menetti järkensä.
Kirjan henkilö- ja kohtalogalleria on laaja. Lukija on kiitollinen kirjan ehtymättömän runsaasta sivistyspääomasta sekä siitä, että sanan mestari György Faludy sivuuttaa kuulustelukuukausien ja työleirivuosien kuvauksessaan fyysisen kärsimyksen ja kivun. Kuvaillessaan olosuhteet, tapahtumat ja niiden seuraukset hän voi luottaa lukijaansa. Recskin salaisen vankileirin nimi on Helvetti.
Sivistyneet ja oppineet vangit pysyvät elämässä kiinni iltaöisin keskusteluin ja tarinoin.
Kulttuurista tuli elämää kriittisten vaiheiden yli kantanut puuttuneiden kaloreiden jatke. Lopullinen pelastuminen oli tuurista kiinni. Yhden kekseliään ja huimapäisen vangin onnistui paeta rajan yli Itävaltaan. Häntä pidettiin Lännessä huijarina, mutta lopulta hän sai viestinsä perille ja kuolemanleiri paljastettiin.
P.S.
Arabinuorukainen Amarin runonsäkeistä yhdet hienoimmista ovat nämä Abù Nuwásin rakkausrunon loppusäkeet, jotka panen ilmaisemaan mammuttiteoksen monipuolisuutta:
Tule luokseni. Tule ennemmin tänään kuin huomenna.
mutta tule myös huomenna. Sitä kutsutaan
Bysantissa lemmenhetkeksi. Ovessani
on varma lukko. Voimme tehdä sitä
kuinka kauan, kuinka monta kertaa tahansa. Isäsi Bagdadista
ei näe tänne. Älä epäröi. Ajattele: kuinka monta
vuotta voimme vielä laukata näin, tuulenvieminä.
untuvaisin rinnoin, kimmoisin ja hoikin
reisin – kuin ne olisivat vain naulattu kiinni –
nuoruutemme karanneella hevosella?
Kirjasta on moneksi. Palladium Kirjat. 692 sivua.
Annelin kirjoissa 