Aarteiden äärellä

”Luin kirjan yhdellä istumalla.” ”En voinut päästää kirjaa käsistäni.” ”Tuskin maltoin nukkua.” Tällaisia mahtipontisia ylistyksiä on tänä kesänä kommentoitu ansaitulla huvittuneisuudella. Yhdeksi intoilujen innoittajaksi olen tunnistanut muudan menneen kevään tiiliskiven paksuisen bestsellerin. Kirja on siis kiittelijästä niin vetävä, että tuskin malttaisi käydä vessassakaan, ateriointeja edes mainitsematta.

Kun osun TODELLA hyvän kirjan äärelle, minulle käy päinvastoin: annan lukemiselle aikaa, säästelemättä. Ajatus urakoivasta tai hotkivasta lukemisesta tuntuu lahmaamiselta, haaskaukselta ja ennen muuta sokealta ohittamiselta.

(Ajan tarve voi olla lievittävä selitys myös suhteellisen hitaalle lukutavalleni ja – tahmealle ymmärrykselle. Jälkimmäinen vuorostaan korreloi käsissä olevan kirjan vaikeus- ja monimutkaisuusasteen sekä riittävien pohjatietojen kanssa.)

Painoin hiljattain takakannen kiinni seitsensatasivuisesta järkäleestä, unkarinjuutalaisen runoilijan György Faludan muistelmista vuosilta 1938–1953, Iloiset päiväni helvetissä. Kirja ilmestyi kesän kynnyksellä Palladium Kirjojen kustantamana ja Juha Valkeapään suomentamana, yli puoli vuosisataa sen jälkeen, kun teos on alun alkaen ilmestynyt unkariksi.

Olin kirjaa iltaöisin lukiessani kadottanut päivien tajun. (Päivisin puuhasin muuta.) Koska oikein aloitin? Ehkä puolitoista viikkoa sitten? Minulla ei ollut vähäisintäkään tarvetta kiirehtiä. Kirja on kulttuurihistorialtaan, poliittiselta historialtaan ja kieleltään niin vuolas, runsas ja rehevä, että jokaisen lukurupeaman jälkeen halusin sulatteluaikaa.

Jos valitsisin viime vuonna lukemistani noin kahdeksasta kymmenestä kirjasta Vuoden kirjani, löytäisin sen juuri niiden kirjojen joukosta, joiden seurassa viipyilin nautiskellen, omaksuen, itseni lukijana asemoiden, mietiskellen, kiirehtimättä. Valikossa ovat samalla juuri ne kirjat, jotka ovat jääneet vahvimmin mieleeni.

Näistä ne löytyvät: Vuoden 2013 kirjakseni valitsen Panu Pulman toimittaman Suomen romanien historian. Viipyilemätön, automaattinen mieleen palautuminen on hyvä kriteeri. Siinä kärkijoukkoon rynnistävät Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Matti Hällin vanha Hailuoto-klassikko Ruottinojan aurinko, Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä Tuula-Liina Variksen erinomainen novellikokoelma Että tuntisin eläväni.

Kaikista niistä olen myös kirjoittanut – innostuneesti, liki haltioituneena.

Kuluvan vuoden kirjakisani kärjestä on nyt tukevasti kiinni juuri lukemani György Faludan teos. Se on jo saanut tarvittavan jälkisulattelun (uuteen kirjaan voi tarttua vasta aiemman riittävän sulattelun jälkeen) ja Faludan kokemasta ja kirjoittamasta kerron, jahka muudan kesäpaikan tekninen ongelmani on ratkennut.

Advertisements
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s