Teoksessa on runsas kuvitus.
Näistä kerrotaan Maria-Liisa Kallion ja Kaija Valkosen toimittamassa teoksessa Viikon perästä tulen kotiin. Kaisa ja Kyösti Kallion kirjeenvaihtoa vuosilta 1918−1937.
Pakkohuutokauppa-aallossa tehtiin näppärästi varallisuuden uusjakoa. Näin on tapahtunut aina yhteiskunnallisten murrosten varjossa, lähiesimerkkinä hajonnut Neuvostoliitto.
Yksi laman uhreista oli 73-vuotias Juho Pöksyläinen, Kiuruveden Rapakkojoen Läävän tilan vanhaisäntä. Kun Kiuruveden Säästöpankki irtisanoi vuosina 1924−1928 myöntämänsä kolme lainaa, hyväkuntoinen mutta velkaantunut tila myytiin pankin toimesta näppäränä sisäpiirikauppana pankin isännistön jäsenen Aaro Siposen kolmelle alaikäiselle pojalle. Nykypäivänä moinen meno ei enää menisi läpi.
Tuulikki ja Matti Kärkkäisen teoksen pääosan kattaa Juho Pöksyläisen kymmenen vuoden elämäntyö, Kiuruveden historia. Tutkijan huolellisuudella kirjoitettu historia on laaja ja perusteellinen, kaikkien myöhempien käyttöjen kivijalka. Se katkeaa juuri ennen 1930-luvun dramaattisia poliittisia ja taloudellisia käänteitä. Pöksyläisen voimat uupuivat.
Teoksen sivut 202−291 on Juho Pöksyläisen elämänkertaa. Se on hurjaa luettavaa ja antaa yhden eloisan esimerkin, mitä kaikkea maatilojen pakkohuutokauppoihin saattoi liittyä.
Mutta kertoo se paljon muustakin: itseoppineen, sivistyneen talonpojan erikoislaatuisesta elämästä.
Ei Läävän tila ollut yksin uhri ja säästöpankki roisto. Vaikka nimellisesti tila oli Juho Pöksyläisen, ikääntyneen miehen nimissä, isännyyttä hoiti tuolloin hänen vanhin poikansa vaimoineen. Talon velkaantumisvauhti oli yhtäkkiä huima eikä sitä selittänyt suurnavetan rakentamiseen Hypoteekkiyhdistykseltä saatu laina 30 vuoden maksuajalla. Kultaan sidottuna tämä laina muuttui kuitenkin kalliiksi, eikä uusi navetta ehtinyt vielä alkaa tuottaa takaisin.
Tila oli suuri: 62 hehtaaria viljelyksiä, hyväkuntoiset rakennukset, sementtitiilinavetta 30−40 lehmälle sekä hakkaamattomat metsät. Sellaista ei ylläpidetä perheen omin voimin. Torpparivapautuslaki, Lex Kallio (1926) muutti siihenastisen torppari- ja mäkitupalaistyövoiman myös Läävässä palkkatyövoimaksi. Läävä-laiva oli liian suuri ja hidas ehtiäkseen muuttua perheviljelmäksi. Eikä uusi sukupolvi tainnut tajuta tarkan elämänmenon päälle.
Kärkkäisten kirjan mukaan sattuvista lausahduksistaan tunnettu Teeriniemen Jussi-isäntä tiivisti: ”Läävässä on ruoka-aikaan pitkä jono pöytään tulijoita, mutta lyhyt jono töihin lähtijöitä.” Toisessa verrattiin Juho Pöksyläisen lapsuudenkotia ja Läävää: ”Läävässä on arkenakin pyhä, kun Kankaalla on pyhänäkin arki.”
Mutta tila oli mallitila, karja oli suuri ja metsät hakkaamattomat. Isäntä itse oli pitäjän tunnettu luottamusmies ja vaikuttaja.
Pankin huhtikuussa 1931 toimeenpanemassa pakkohuutokaupassa on muutama ruma juonne, joista sisäpiirijärjestelyt eivät olleet ainoita. Arvokkaat metsät jätettiin kokonaan ottamatta hinnoittelussa huomioon. Minä puhuisin ryöstöstä tai vahvemman oikeudella julkisesta varkaudesta.
Pankin rahaliikenteen kirjauskäytäntö oli kuin Villissä Pohjolassa. Nosto ja siirtoja kirjattiin kirjanpitoon, miten ja milloin sattui. Tästä kirjassa on monia konkreettisia esimerkkejä. Lopulta valtiovarainministeriön määräämä tilintarkastaja puuttui holtittomuuteen ja vaati alkutalvesta 1931 nopeita toimenpiteitä säästöpankin johdon uudelleen järjestämiseksi, ”ettei säästöpankin asioita, silmällä pitäen tallentajien turvallisuus ja säästöpankin etu, voida kauemmaksi jättää herra Lindin hoitoon…” Näin ei koskaan käynyt, siitä piti huolta pankin sisäisesti lojaali isännistö. Olli Lind jäi Kiuruveden Säästöpankista eläkkeelle vuonna 1948.
Pankin talous oli kassakriisissä. Lind oli palkannut pankin kassanhoitajaksi sukulaisensa, neiti ”NN”:n. Kun tämä yllättäen helmikuun 1931 alussa sairastui ja hänelle palkattiin sijainen, NN säikähti ja tunnusti lainanneensa luvatta pankista rahaa, mutta ilmoitti summan runsaaksi kymmenesosaksi siitä mitä se todellisuudessa oli. Tämän summan takaisinhaalimisella pankinjohtaja Lind, sukulaismies olisi ollut päästämässä NN:n pälkähästä. Kävi ilmi, että kavallus oli alkanut jo vuonna 1927 ja oli paljon suurempi: kymmenen kertaa kassanhoitajan vuosipalkka, suuruudeltaan noin puolet Säästöpankin Pöksyläiselle antamien lainojen nimellisarvosta.
Vajeen tukkimisessa tuli kiire. Yksi nopea keino saada rahaa oli sanoa Läävän laina irti. Iisalmen kihlakunnan kruununvouti Jääskeläinen kuulutti Läävän pakkohuutokaupan huhtikuussa 1931.
Tuulikki ja Matti Kärkkäinen ovat dokumentoineet tapahtumat elävästi ja yksityiskohtaisesti. Niistä olen poiminut tähän sirpaleita. Sirpaleina ne kenties eivät kiinnity toisiinsa, kuten kirjan lukeneena toivoisin: tosielämästä kertovana dramaattisena tapahtumaketjuna.
Tapahtumien kuvauksen tarkkuus perustuu muiden muassa Joensuun maakunta-arkistossa lainhuutoasiakirjojen yhteydessä säilytettäviin kauppakirjoihin, Kiuruveden käräjäkunnan pöytäkirjoihin ja Kiuruveden kunnan arkistoon.
Juho Pöksyläinen joutui kaiken menettäneenä vuosiksi vieraisiin nurkkiin, vuonna 1914 kuolleen Olga-sisarensa kotiin Heikkilän taloon. Isäni kuvasi enoaan monipuolisesti sivistyneeksi, hienotunteiseksi ja hyvän tilannetajun omanneeksi mieheksi, joka ei koskaan laajalla sivistyksellään nolannut kulloistakin keskustelukumppaniaan.
Heikkilä on minun lapsuuden- ja nuoruudenkotini ja yhä vuodenaikojen kierron tyyssijani. Keuhkotautiin nuorena menehtynyt Olga oli siis mummoni.
[Texthouse 2013]
]
I osa: Talollisen Juho Pöksyläisen kirjasto
Annelin kirjoissa 