Leena Liukkonen: Venäläiset tulevat

venäläiset tulevat”… sellaista ei olekaan kuin Venäjä-asiantuntija, jos yhdyssanan loppuosa halutaan ottaa vakavasti. On eri alojen ammattilaisia, jotka hallitsevat tutkittua tai käytännöllistä tietoa eri elämänalueilta”, kirjoittaa viestinnän ammattilainen Leena Liukkonen uraansa ja monikymmenvuotisiin kokemuksiinsa pohjaavassa kirjassa Venäläiset tulevat. Mitä me heistä luulemme ja tiedämme (Siltala 2013, 260 s.).

No, on asiantuntijoita sentään ja Liukkonen itse kuuluu siihen suppeaan joukkoon. Hän on työskennellyt 25 vuotta Venäjä-tehtävissä toimittajana, diplomaattina ja konsulttina.

Ensiksi kirjan yleisarvio: Venäläiset tulevat -teos on hyvä, monipuolinen ja laaja. Itse asiassa se on hurjan hyvä. On helppo yhtyä Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen lausuntoon kirjan takakannessa: ”Kyseessä on paras lukemani vastaavanlainen teos ja olen lukenut aika monta.”

Liukkonen analysoi sitä, miten venäläisen ja suomalaisen maailmankuva ja erityisesti toimintakulttuuri erilaisissa asioissa poikkeavat toisistaan, missä ovat erilaisuuden juuret ja minkälaisia käytännön elämän seurauksia sillä on. Hän pyrkii ymmärtämään politiikan erilaisuutta silloinkin, kun ei jotain menettelyä hyväksy tai trendistä pidä.

Hän käy eri elämänaloilta läpi kansalaistasolla ilmeneviä kulttuurisia eroja, joita ei suinkaan aina koeta positiivisina. Venäläinen ei esimerkiksi siedä vieraalta maansa ja kulttuurinsa arvostelua, mutta on miltei maaninen haukkumaan muita ihmisiä selän takana. ”Se on suorastaan arkihupia”, on Liukkonen perheissä asuessaan ja kanssakäymisissään kokenut.

Teos ei ole käytösopas, vaikka kulttuurisia käyttäytymis- ja ymmärtämiskoodeja sieltä voi runsain määrin poimia. Liukkonen kertoo kirjassa oman Venäjä-tarinansa, jolloin etenkin kohtaamiset lehdistöneuvoksena ja toimittajana havainnollistavat elävästi ja konkreettisesti kirjan aiheita. Niitä vahvistavat tutkimukset ja kirjallisuus, johon hän on kunnioitettavassa laajuudessa perehtynyt.

Venäjänkielentaitoisena, sujuvakäytöksisenä, sanavalmiina ja monipuolisesti verkottuneena keskustelijana hän ilmiselvästi on liikkunut eri piireissä kuin kala kotivesissä.

Tiet veivät eri suuntaan

Venäjä lähti kehittymään eri suuntaan jo vuosisatoja sitten, ja Pietari Suuren aikaan tultaessa 1700-luvulla yksinvaltainen, keskusvaltainen, maaorjuuteen nojaava järjestelmä oli juurtunut Venäjälle. Liukkonen näkee perustan sille lasketun pitkäkestoisen mongolivallan aikana. Jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä.

Kulttuurinen raja syntyi Suomen itärajalle ja lopullisen niitin se sai neuvostovallan ja sen 70-vuotisen rautaesiripun aikana.

Meillä on tapana pitää 1800-lukua hyvänä vuosisatana, mitä se olikin. Sen turvin nousi suomalainen tietoisuus ja omintakeinen kulttuuri. Liukkosen mielestä kuitenkin vain autonomian ajan lyhyys säilytti Suomen kulttuurin irrallisena. Venäläistämispolitiikalla on pitkä, määrätietoinen ja laajan maan reunakulttuureiden yli ulottuva historiansa.

Venäjä on pitänyt aina itseään suurvaltana ja pitää yhä. Monia aiheita käsitellessään Liukkonen pyrkiikin korjaamaan suomalaisen näkökulman kapeutta ja mittasuhdeharhaa.

Liukkonen johdattaa kirjassaan lukijan tulkitsemaan ja ymmärtämään sisältä päin venäläisyyttä, jolla hän tarkoittaa kansallisuuteen katsomatta Venäjän asukkaita ja Suomessa venäjää pääkielenään puhuvia. Pohjoismaisen rationaalisuuden korvaa taipumus tunneohjautuvuuteen, intuitio, taipumus mystifiointiin ja taikauskoon sekä nationalistinen ylemmyys. Mutta se mikä näyttää rationaaliselta meistä, ei välttämättä ole rationaalista venäläisessä kulttuurissa. Rationaalisuutta määrittävät myös maailmankuva ja konteksti.

Yksi konkreettinen ero on suhtautumisessa virkavaltaan. Venäläinen toimintatapa nojaa erilaisiin verkostoihin. Se hioutui erityisesti neuvostovallan ajan alinomaisessa kulutustavarapulassa. Virallisissa asioissa, joita laki ja yhteiskunta säätelevät, venäläinen muuttuu ylivarovaiseksi ja suomalainen puolestaan nojaa ja luottaa järjestelmään. Eli jos asuntokaupassa paperit on tehty oikein, asunto oikeasti siirtyy Suomessa ostajalle.

Venäläinen ei tunne venäläisiä

Jako herroihin ja moukkiin on Venäjällä ollut aina jyrkkä ja on sitä yhä. Yhdenvertaisuuden ihanne on itse asiassa perin pohjoismainen. Venäjä on niin valtava ja eri kansallisuuksia paljon, että Moskovan protestoivilla, poliittisesti valveutuneilla ja kouluttautuneilla ihmisillä on yhtä olemattomat siteet laajoihin kansankerroksiin syvällä maaseudulla tai pienemmissä kaupungeissa kuin on Kremlillä ja poliittis-taloudellisella valtaeliitillä, silovitseillä.

”Länteen katsovat zapadnikit ja omintakeista, talonpoikaiseen kyläyhteisöön palaavaa venäläisyyttä korostavat slavofiilit ovat riidelleet vuosisatojen ajan siitä, mitä Venäjä on. Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että Venäjän syvin olemus on juuri tuo ristiriita itsessään.”

Leena Liukkonen käsittelee kirjassaan venäläisten suhdetta työhön, uskontoon, valtakoneistoon oikeuslaitos sen osana, luokkaeroihin, rahaan, naisellisuuteen ja vaikkapa nationalismiin. Putinin historian uudelleenkirjoitusvyörytyksen(kin) seurauksena isänmaallisuus eli patriotismi on muuttunut vaarallisella tavalla suvaitsemattomaksi nationalismiksi, kansalliskiihkoksi.

”Venäjän kehityksessä ovat pulsseina toistuneet sulkeutuminen ja avautuminen, keskittyminen ja hajaantuminen, liberalisoituminen ja lisääntyvä autoritaarisuus sekä länsimielisten ja slavofiilien kaksijakoisuus. Lyhyiksi jääviä uudistusjaksoja seuraa yleensä konservatiivisempi ja vallanpitäjän otetta tiukentava korjausliike. Venäjän yhteiskuntajärjestelmän perusasetukset sekä poliittisen ja taloudellisen vallan kytkös eivät ole syntyneet hetkessä eivätkä ne hetkessä muutu.”

Teoksen sisältämä asiamäärä on laaja ja runsas. Senkin vuoksi on hieno asia, että Liukkonen on koonnut loppuun yhteenvedon niistä keskeisistä vieteistä, joita hän on pyrkinyt juoksuttamaan läpi kirjan kerronnan.

Suomessa 60 000 venäläistä

Liukkonen omistaa aivan kirjan lopussa kolme kymmentä sivua Suomen venäläiselle vähemmistölle, sen juurtumisen sekä väestöryhmien välisten kontaktien ongelmille.

Sopeutumisessa hän soveltaa kiinnostavasti Karmela Liebkindin kirjan Maahanmuutto (1994) neliportaikkoa: alistumisvaihe (uudessa kotimaassa kaikki hyvää), ristiriitavaihe (tulee pettymyksiä ja aletaan huomata vikoja), uppoutumisvaihe (hyväksytään vain oma kulttuuri ja torjutaan valtakulttuuri) ja itsetutkiskeluvaihe. Yksilöllisen prosessin lopputuloksena voi olla venäläisistä juuristaan ylpeä, riippumaton uussuomalainen, syrjäytyjä ja eristäytyjä tai täydellisesti sulautunut henkilö.

Epäilemättä Liukkonen pitää ihanteellisimpana näistä kolmesta yksilöllisestä kehitysvaihtoehdosta ensimmäistä.

Aiemmin:

Luke Harding: Mafiavaltio, 17.5.2013
Oksana Tšelyševa: He seurasivat minua kadulla, 11.4.2013

Advertisements
Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s