Pekka Remes: Radanvarren karkulainen

Radanvarren karkulainen sisältää miehen tarinoita ja käsittelee miehen eksistenssiä ja identiteettiä.

Nimimerkin suojissa kirjoitetun tekstin otsikko, Näkyi vain isän työteliäs selkä, tuntui hankalalta, mutta itse teksti pysäytti. Olin lukemassa läpi Isä-kirjoituskilpailuun saapunutta tekstimassaa. Kun myöhemmin valikoin kertomukset toimittamaani Isä-antologiaan, oli selvää, että haluan kirjoitelman antologiaan. Eksistentiaalisena pohdiskeluna se ei kuitenkaan taipunut helposti muiden kertomusten luokitukseen. Se oli omanlaisensa.

Viime talvena tuon tekstin kirjoittaja, Pekka Remes, julkaisi kertomuskokoelman Radanvarren karkulainen, jonka sisältö on kokonaisuudessaan eksistentiaalinen. Kokoelma sisältää yksitoista fiktiivistä miestarinaa. Näkyi vain isän työteliäs selkä on mukana kokoelman päättävänä jälkikirjoituksena.

Pidän siitä edelleen yhtä paljon, vuosien jälkeen.

Kokoelmassa Radanvarren karkulainen mies keski-iässä on pysähtynyt katsomaan taakseen. On oman elämän väli-inventaarion aika.

Tarinat, useimmat minän kertomina, ovat itsenäisiä, ja kuitenkin niissä on jatkumo. Ne muodostavat kokonaisuuden.

Luin ensimmäiset ahnaasti. Sitten piti pitää tauko: tarinat vaativat tilaa, valtasivat aivot, jäivät elämään. Eksistenssi tuli vastaan kaikista tarinoista. Olemassaolonsa kysymyksen joku mies ratkaisee itsemurhalla, toinen turvautumalla henkirikokseen, joku tekee tilit selviksi hyväksikäyttäjänsä kanssa ja minä-kertoja inventoi omien luokkakavereiden rivien harvenemista ja syitä siihen.

Kertomusten kehä sulkeutuu ensimmäisessä ja viimeisessä tarinassa, sotasukupolvea edustaneiden miesten, isoisien, tarinoissa. Ringin sisälle jää oman muistin kantama: tarinat lapsuudesta opiskeluvuosien ja uran luomisen kautta omaan keski-ikään, kohtaamaan omaishoitajana dementoitunut isä ja pohtimaan oman isyyden ja miehisyyden luonnetta.

Aloitusnovelli Alas hyvityksen maahan sijoittuu 1950-luvulle pienelle tehdaspaikkakunnalle. Esikoistyttö hukkuu joen heikkoihin kevätjäihin. Kun jokivarren lumipenkasta löytyvät polkupyörän jäljet, isässä herää piintymäksi kehittyvä epäilys ja hän lähtee hakemaan oman käden oikeudella lapsensa kuolemalle hyvitystä. Vuosikymmeniä myöhemmin hyvitys saa kuitenkin toisenlaisen käänteen.

Pulikkapojassa eletään 1960-luvun loppua. Kertoja on tuolloin vielä pieni, toimelias poika, josta kaupunkilaisserkku pyrkii saamaan yliotetta. Tarina heinäntekoineen ja lehmineen on nostalginen ja näppärä ja istuu loistavasti kokoelman eksistenssi-juonteeseen. Sympaattisella tavalla juonnetta jatkaa tarina luottamisesta, hyvyydestä ja huijatuksi tulemisesta novellissa Irma, ihmisenä hyvä. Siinä minä, tuolloin liki varaton opiskelijanuorukainen, päättää luottaa junalippurahaa lainaan pyytävään, ”pulassa olevaan” tuntemattomaan vanhukseen.

Kumarsin vain kerran eteesi, Kaikkivaltias on taitavasti kehitelty kuva paikkakunnan palkitusta yrittäjästä, joka on pystyvä ja menevä mies, mutta täysi juntti. Menestyvän miehen loppu on kuitenkin dramaattinen ja traaginen.

Tarinassa Valkoista sepeliä eletään suljettavan rautatieaseman viimeistä aukiolopäivää. Keskittävä, tehokkuutta ja säästöjä hakeva yhteiskunta synnyttää uhrinsa ja edistyksessä on katoavaisuuden pohjavire.

Muutamat Remeksen tarinoista on julkaistu aiemmin vuosittaisen Kouvolan dekkaritapahtuman antologioissa. Silti vain parissa tarinassa on kyse henkirikoksesta ja yhdessä kertoja antaa onnettomuuden tuovalle Sattumalle mahdollisuuden. Kertomus Yhdeksän askelta murhaan menee miehisessä eksistenssissä pintaa syvemmälle. Miehen kuva itsestään ja elämästään järkkyy ja hän on valmis puolustamaan vanhaa staattista tasapainotilaansa puukolla.

Kokoelma on tasainen ja tarinat tasokkaita, mutta niminovelli kosketti sittenkin eniten. Kertoja tipahtaa hyvistä asemista työttömyyteen ja hänestä tulee lapsuudenkodissaan, isoisän rakentamassa rintamamiestalossa dementoituneen isänsä omaishoitaja. Remes lataa tarinaan taitavasti ja tyrkyttämättä omaishoitajan näköalattoman kohtalon. Umpikujaan, rahattomuuteen ja uupumukseen vuodessa ajautunut poika päättää kerrankin nukkua univajeensa, mutta ennen sitä hän jättää panematta ulko-oven turvalukkoa päälle. Jos dementoitunut vanhus keksii pyrkiä ulos, tie veisi vanhasta tottumuksesta junaradalle.

Nämä kokoelman tarinat ovat luettavissa netissä: http://www.pekkaremes.fi/julkaistut/radanvarrenkarkulainen/
http://www.pekkaremes.fi/julkaistut/alashyvityksenmaahan/
http://www.pekkaremes.fi/julkaistut/yhdeksanaskeltamurhaan/
http://www.pekkaremes.fi/julkaistut/valkoistasepelia/

Näkyi vain isän työteliäs selkä. Antologia Isä. Kertomuksia (toim. Anneli Kajanto, Kansanvalistusseura 2012)
Pekka Remes työskentelee Turun Tienoon toimittajana Liedossa.