Annikka Lutherin romaani innosti minut luomaan kategorian Yllättäjät.
Kirjakori Löydöt ei siis aivan riittänyt. Paljon samaa, mutta yllätys tulee vailla ennakko-odotuksia. Ryhdyin lukemaan Lutherin ensimmäistä aikuisten romaania Opettajainhuone tietämättä helsinkiläisestä biologian, maantiedon ja sosiaaliekologian opettajasta, nuorisokirjailija Annikka Lutherista (1958) tuon taivaallista.
Kirja alkaa opettajien ensimmäisestä yhteisestä kokoontumisesta ennen syyslukukauden alkua ja päättyy päättäjäis- ja lakkiaispäivään suvivirsineen ja todistuksenjakoineen. Jos siis ”lukupäättäjäisissä” joutuisin antamaan Opettajainhuoneesta kouluarvioinnin mukaisen numeron, en keksisi mitään perustetta olla antamatta täyttä kymppiä.
Omassa lajissaan, kieleltään, ihmiskuvaukseltaan, rakenteeltaan ja juoneltaan kaikki on kirjassa kohdallaan. Kouraiseva traagisuus katkaisee yltäkylläisen, ilotulittavan huumorin muttei kuitenkaan lopullisesti, syyttä syyllistäminen, epäoikeudenmukaisuus ja epätoivo yhtäällä sekä rakkaus ja rakkaudennälkä toisaalla luovat koskettavan, peri-inhimillisen kokonaisuuden.
Yhteen lukuvuoteen sijoittuva Opettajainhuone on hävyttömän hauska ja nokkelasti kirjoitettu kirja ruotsinkielisen Diktonius-koulun opettajayhteisöstä, joka on juuri niin kamala, kauhea ja rakastettava kuin mikä tahansa kymmenien vahvatahtoisten persoonallisuuksien ja oman alansa asiantuntijoiden opettajayhteisö voi olla.
Siellä löytyy sukulaissieluisuutta, keskinäistä tukemista ja ystävyyttä, klikkejä ja kuppikuntia, välistävetoja, nokittelua ja pumpuliin verhottua ilkeyttä. Silti kukin lehtori on myös vastuuntuntoinen, hyvä pedagogi, ainakin pyrkii siihen.
On siskonsa lasten kasvattivanhempana toimiva biologian ja maantiedon opettaja Jenny (39 v), oppilaiden suosikki, yhteiskuntatiedonopettaja Max (42 v), saksan ja englannin lehtori Tove (37 v), äidinkielen opettaja ja kirjastovastaava Magdaleena (57 v), Hänen hirmuisuutensa, pian eläkkeelle jäävä piikikäs ”kurppa” ja tunnelmanpilaaja Mirri hengenheimolaisineen, uusi matematiikan opettaja Freddu buutseineen (Fredrik 41 v), pedagogisia uutuuksia pursuava uusi rehtori Mikaela ja parisen kymmentä muuta valopäätä.
Niin eri maailmassa kuin eletäänkin, Opettajainhuone toi mieleen Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Molemmissa kuplii hervoton, elämänmakuinen huumori, mutta pinnan alla ja välillä pinnallakin kulkee syvä ja vakava juonne, ja juuri ne yhdessä tekevät kirjasta hienon lukuromaanin.
Puolivälissä kirjan tarina saa traagisen käänteen. Yhden oppilaan kuolemasta seuraa tapahtumaketju, jossa vain harvat tietävät, mitkä olivat seuraamusten todelliset syyt. Sen sivussa kaksi opettajaa kituu keskinäisen salarakkautensa kärvennyksessä.
Luther on kirjoittanut koskettavan aikalaisromaanin. Virnuilin, tussahtelin tavan takaa nauruun kielikuvien ja ihmiskuvauksen ilottelevassa räiskeessä, mutta myös vakavoiduin ja myötäelin. Kirja puuttuu asioihin, jotka ovat myös mediajulkisuudessa: Mitä keinoja opettajilla on kiperissä tilanteissa? Entä jos aikuisen vastuuntunto ja terve järki ovat ristiriidassa toimivallan rajojen kanssa? Mikä on opettajan oikeussuoja, jos tulee leimatuksi syyttä?
Opettajainhuone ei ole umpio koulun käytävän päässä. Peilinä on itse koulutyö, oppitunnit ja säpäkkä vuorovaikutus nuorten kanssa. Luokkayhteisö on välillä kuin limainen, valuva alkueläin, joukko häliseviä, haluttomia, kapinoivia, nenäkkäitä, nokkelia, mutta myös tohkeissaan innostuneita murkkuikäisiä, jotka huomaavat opettajissaan tarkkavainuisesti kaiken ja silti pyrkivät viime kädessä painamaan päänuppeihinsa myös tietoa ja lisäämään ymmärrystään.
Myös Elmer Diktoniuksen nimeä vaaliva romaanin töölöläiskoulu kasvattaa suojateistaan aikuisia, uusien sukupolvien kelpo kasvattajia, vaikka tilanteiden ollessa päällä siinä onnistumista uskaltaa epäillä.
Kerrassaan mainio suomennos on Sinna Virtasen.
Annelin kirjoissa 