Günter K. Koschorrek: Veripunane lumi

Saksalaisen rintamasotilaan tarina meni ihon alle, vereslihaan saakka.

Saksalaisen rintamasotilaan tarina meni ihon alle, vereslihaan saakka.

Ostin kesällä Viljandissa ollessani juuri viroksi ilmestyneet Wehrmachtin rivisotilaan Günter Koschorrekin omakohtaiset muistelmat toisesta maailmansodasta itärintamalta, Veripunane lumi, Saksa sõduri mälestusi idarindelt 1942−1945.

Teos on ilmestynyt vuonna 2005 englanniksi nimellä Blood Red Snow.

Kirja tuli iholle, meni ihon alle, vereslihaan asti: näkökulma natsi-Saksan aggressiiviseen hyökkäyssotaan, häviöön ja tuhoon juoksuhautaperspektiivistä.

Günter Koschorrek oli itäpreussilainen, hädin tuskin aikuistunut nuorukainen, oman ikäpolvensa tavoin Hitler Jugendin kasvatti, mutta poliittisesti lukutaidoton. Hän piti rintamalla päiväkirjaa, kirjoitti välillä vihkoon, välillä pienille satunnaisille lapuille, jotka hän kätki talvipalttoon vuorien väliin. Ensimmäinen merkintä on lähtöpäivänä 18.10.1942 ja viimeinen 11.6.1945.

Sotavuosina hänet kuljetettiin haavoittuneena pari kertaa Saksaan sairaalaan ja näin hänen onnistui jättää lappusiaan äitinsä haltuun. Muistiinpanot katosivat, kunnes ne löytyivät 50 vuotta sodan loppumisen jälkeen vuonna 1995. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyivät hänen muistelmansa nimellä Vergiss die Zeit der Dornen nicht. Esipuheessaan hän kertoo sulkeneensa kirjasta pois kaiken sen, minkä hän sai tietää Kolmannesta valtakunnasta ja sen hävityspolitiikasta sodan jälkeen ja mitä ei ollut hänen muistiinpanoissaan.

Stalingradin liepeiltä Ukrainan aroille

Koschorrek joutuu Stalingradiin, jonne tuoreita sotilaita marssitettiin helteisten Etelä-Ukrainan arojen halki talvivarusteissa ja täysissä sotavarustuksissa. Näännyttävä marssi, lopulta laahautuminen, Stalingradin liepeille muodostui painajaiseksi.

Raivoisat taistelut raunioituneesta Stalingradista alkoivat syyskuussa 1942 ja Saksan 6. armeija antautui 31.1.1943. Koschorrek joutuu vain kerran Stalingradin helvetinkattilan ytimeen, kun omille joukko-osastoille yritettiin viedä ruokaa. Loppuvuodesta taistelut olivat tauottomat myös Stalingradista länteen venäläisten yrittäessä katkaista huoltotiet ja saartaa eteläiset joukot, joihin Koschorrek kuului.

Talvi oli ankara. Maahan kaivetuissa lumisissa poteroissa elettiin korpuilla, kylmällä kahvilla ja laihalla liemellä, välillä kaatuneiden venäläissotilaiden likaisista pusseista löytyvillä saksalaissäilykkeillä tai homeisilla leivillä. Kinkut, suklaat, sikarit ja konjakit kuuluvat selustan SS-miehille.

Taistelutilanteen tullessa päälle konekiväärimies Koschorrek muistuttaa Tuntemattoman sotilaan Rahikaista, tappajaa.

Venäläisen tappaminen muussa kuin taistelussa on rivimiehistä moraalitonta. Kun päällystöön kuuluva upseeri pahoinpitelee venäläistä vankia, saksalaiset rivisotilaat tuntevat vankia kohtaan sääliä.

Rivisotilaat alkavat vihata niitä venäläisiä ”hulluja” käskijöitä, jotka syöttävät loputtomasti ja säälittä omia sotilaitaan saksalaisten konekiväärien eteen, useimmiten varmaan kuolemaan:

En voi mitään sille, että minulla alkoi niin monien kuolleiden näkemisestä kiertää sisällä. Olenko liian helläsydäminen, etten tunne voitonriemua omista kuolleista vihollisista, jotka olisivat meidät säälimättä täräyttäneet, jos me emme olisi olleet niihin verrattuna paremmissa asemissa? [Ma ei saa midagi parata, et mul hakkas nii paljude surnute nägemisest sees keerama. Kas ma olen liiga härdemeelne, et ei tunne võidurõõmu oma surnud vaenlaste üle, kes oleksid meid halastamatult maha kõmmutanud, kui me poleks nendega võrraldes paremal positsioonil?]

Kaveruus ja hengin säilyminen tärkeintä

Tunteet noudattavat omaa logiikkaansa. Suru repii mieltä silloin, kun tuttu taistelukaveri kaatuu. Riemu valtaa mielen, kun kaatuneeksi tai kadonneeksi luultu kaveri löytyy myöhemmin, useimmiten sotilassairaalasta.

Venäläisiä kohtaan tunnetaan valkoista kauhua. Heidän käsiinsä joutuminen on pahinta, mitä rivisotilas saattaa kuvitella. Pelko vaihtuu raivonsekaiseksi vihaksi, kun leviää tieto saksalaissotilaille paketteja tuovan junan joutumisesta venäläisten käsiin. Lapsilleen rintamalle lämmintä vaatetta ja ruokaa lähettäneet saksalaisäidit on paketit ryöväämisellä häväisty.

Viha kohdistuu venäläisiin myös kiivaassa perääntymisvaiheessa, kun naisten järjestelmällinen raiskaaminen ennen muuta Romaniassa kantaa jopa kuuloetäisyydelle.

Viha niitä vastaan, jotka olivat eläneet Saksan vallan alla, muuttui verilöylyksi. [Vihkamine nende vastu, kes olid Saksa võimu all elanud, muutus tapatalguteks.] Päiväämätön teksti keväältä 1944 Ukrainasta.

Rivimiestä ei kiinnosta sodan perusteet eikä hän kyseenalaista Saksan tunkeutumista Neuvostoliittoon. Sotilaalle ei anneta vaihtoehtoja, hän tekee velvollisuutensa, yrittää säilyttää henkiriepunsa ja on tietämätön, minne heitä viedään ja miksi. Hänelle on tärkeää vain aseveljeys kaltaistensa kanssa. Vilho Koskelan tapaiset alemmat päälliköt saavat rivimiehet ylittämään itsensä, turhat riskinottajat ja sadistit herättävät inhoa ja voimatonta raivoa.

Niin pitkän rintamalla olon jälkeen, mitä minulla on takanani, ei taistella enää Führerin, kansan ja isänmaan puolesta. Ne ihanteet ovat ammoin sammuneet. Täällä ei enää ammoin ole kukaan puhunut kansallissosialismista tai muista poliittisista asioista. Meidän keskusteluista tulee selkeästi ilmi, että me taistelemme pääasiassa oman ja kavereiden elämän puolesta. Mutta monesti myös päällikön puolesta… Ja minkä puolesta hän taistelee
? [Pärast nii pikka rindel oldud aega, nagu mul selja taga, ei võitelda enam füüreri, rahva ja isamaa eest. Need ideaalid on ammu kustunud. Siin ei räägi enam keegi ammu natsionaalsotsialismist või muudest poliitilistest asjadest. Meie vdeslusest tuleb selgelt välja, et võitleme peamiselt enda ja oma semude elu eest. Aga mõnikord ka ülemuste eest… Ja mille eest võitleb tema?] 29.4.1944

Kuilu natsiprobagandan marinoiman siviiliväestön ja rintamamiesten kokemusten välillä on syvä. Kun haavoittunut Koschorrek toipuu Saksassa, hän kokee sanojen ja kielen voimattomuuden kuroa kuilua umpeen:

Mistä minun pitäisi kertoa heille? Siitä, että pakenimme öisessä usvassa päälle tunkevan vihollisen edellä päästäksemme Stalingradin kattilasta? Vai siitä, että luikimme jäniksen tavoin yli jäätyneen Donin säästääksemme rakkaan henkiriepumme? Ei, sitä ne eivät ymmärtäisi. Parhaimmassa tapauksessa he pitäisivät sitä pelkuruutena kuullessaan, että monet meidän kavereistamme kaatuivat selkään osuneista kuulista.
[Mida ma peaksin neile rääkima? Kas seda, et põgenesime öises udus pealetungiva vaenlase eest, et Stalingradi katlast pääseda? Või seda, et lidusime jäneste kombel üle Doni jõe, et oma armetut elunatukest päästa? Ei, nad ei mõistaks seda. Parimal juhul peaksid nad seda arguseks, kui kuuleksid, et paljud meie kamraadid langesid selga saadud kuulist.]

Tarina tarinassa

Kirjassa on lukijaa syvältä kouraisevia tapahtumia. Yksi niistä sijoittuu maaliskuuhun 1944 Ukrainassa. Venäläiset onnistuvat murtamaan saksalaisten puolustusrintaman ja saksalaisten uhkana on joutua mottiin. Alkaa kiireinen, pitkä vetäytymismatka Länsi-Ukrainaan Bugi-joen taakse.

Koschorrek kuuluu takaa-ajavien venäläisjoukkojen viivyttäjiin. Hän on ottanut saksalaisten varastosta ennen varaston tuhoamista uudet, liian isot saappaat. Pian jalat ovat rakoilla ja sitten jo nahattomina vereslihalla. Lopulta hän ei kärsi kävellä, vaan hänen toverinsa Otto raahaa hänet yhteen asumukseen.

Siellä asuva nainen vetäytyy peläten nurkkaan. Uunista leijuu kanapaistin tuoksu. Pitkään nälässä ja kurjan ruuan varassa olleet saksalaiset pyytävät naiselta elekielellä ja mielestään vetoavasti ruokaa. Tämä ryhtyy puuhaan silmin nähden vastahakoisesti. Sitten Koschorrek kavereineen näkee naulakossa venäläisen kypärän. Jossakin hyvin lähellä on siis venäläinen sotilas. Hän löytyy pirtin sängyn alta. Nainen alkaa vaikeroida. Elekielellä ja vanhoin valokuvin hän kertoo nuoren venäläissotilaan olevan hänen lapsensa, joka on poikennut saksalaisia takaa-ajavista joukoista äitinsä luokse, tuliaisenaan nyt uunissa muhiva kana.

Tilanne on kireä, pelokas ja kaikille outo. Lopulta kaikki neljä istuvat pöydän ääreen aterialle. Kun nainen näkee Koschorrekin jalkaterät, hän parahtaa ja alkaa toimia: desinfioi, rasvaa ja käärii puhtaisiin rätteihin. Potilas saa nukkua pirtissä kahdeksan tuntia, kunnes hänet tönitään ylös: venäläiset joukot ovat juuri saapumassa kylään.

Saksalaiset yrittävät lähteä, mutta Koschorrek ei pysty tunkemaan jalkojaan saappaisiinsa. Kunnia ei liioin salli viedä venäläisen sotilaan sopivamman tuntuisia saappaita. Tiet ovat kulkukelvottomat, pelkkää jäätävää paksua kurapuuroa. Mutta vaihtoehtoja ei ole: Koschorrek päättää paeta ilman saappaita. Venäläinen empii pari sekuntia ja ojentaa tälle omansa. Koschorrek vetää ne jalkaansa, miehet kättelevät ja saksalaiset katoavat nurkan taa. He tietävät venäläisen liittyvän pian takaa-ajaviin joukkoihin ja itse olevansa takaa-ajettuja.

Olen kohdannut jotain tällaista vihollisrajat ylittävää, syvästi inhimillistä ennenkin: Jean Renoirin elokuvassa Suuri Illuusio.

Oman Fürerinsä orjat

Kun Saksa on jo menettänyt pelin ja liittoutuneet tunkevat maahan, ”kettinkikoiriksi” kutsutut SS-miehet tarkistavat junissa kaikkien miesten papereita. Kulkuluvan puuttuminen merkitsee varmaa kuolemaa. Rintamatilanne on kuitenkin jo kauan ollut venäläistä rulettia, jossa panosrummussa on viisi patruunaa ja vain yksi rumpu on tyhjä.

En voinut välttyä rivisotilaiden vaihtoehdottomuuden edessä siltä, että nämä ihmismassat olivat kuin teuraseläimiä, Kolmannen valtakunnan orjajoukkoa, joiden mahdollisuus säilyä hengissä kapeni lopulta olemattomiin. Tarvittiin satumainen säkä.

Kirjansa loppupuolella, päivättynä 16.4.−2.5.1945 hän kirjoittaa:

Välillä kuulen, että joku on otettu kiinni ja viety kokoamisleirille. Puhutaan, että ne ovat työleirejä, joita valvovat SS-miehet. Kokoamisleireihin viedään toisinajattelijoita ja Kolmannen valtakunnan vastustajia. Mutta kukaan ei tiedä mitään tarkempaa, sillä kukaan ei ole sieltä vielä takaisin tullut. [Vahel kuulen, et keegi on kinni võetud ja koonduslaagrisse viidud. Öeldakse, et need on töölaagrid, mille valvuriteks on SS-lased. Koondumislaagritesse viiakse teisitimõtlejaid ja Kolmanda Reichi vastaseid. Ent keegi ei tea midagi täpsemat, sest keegi pole sealt veel tagasi tulnud.]

Ainoa todella tärkeä asia Günter Koschorrekille kammottavina sotavuosina oli rintamatoveruus muiden kaltaisten kanssa. Sodan jälkeen sellaista ei enää ollut: koko hänen ikäpolvensa ja muutama ikäpolvi sitä ennen ja sen jälkeen oli tuhoutunut.

Yksin Stalingradissa heitä, akselivaltioiden puolella taistelleita, tuhoutui 850 000, mutta tämä tieto on jo Googlesta. Juoksuhautamiehet eivät tilastoja nähneet.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Stalingradin_taistelu

Advertisements
Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s