Pohjakosketuksen tyylikäs, hienostunut kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.
Nainen on vielä nuori, tarinan alkaessa 36-vuotias. Hän on hyvin kaunis; työskennellyt nuoruudessaan Pariisissa mallina. Takana on kaksi eroon päätynyttä avioliittoa, lapset molemmista. Nyt hän tapaa hurmaavan miehen, työasioissa jo aiemmin kohtaamansa. Molemmilla on haku päällä. Heistä tulee rakastavaiset, suorastaan superpari. Kun 11 vuotta myöhemmin nainen ottaa miehestä eron, hän tietää avioliiton olleen ulospäin kulissia. Totuus on naisen kokemana vallan muuta. Miestä ärsyttää naisessa kaikki:
”Tarviiks sun aina hymyillä ja olla noin ystävällinen kaikille jotka tulee juttelemaan?”
”Älä saatana vahdi jokaista askelta minkä mä otan!”
”Mitä vitun väliä jollain leivänmurusilla on?”
”Keskittyisit laajempiin kokonaisuuksiin, idiootti!”
”Taasko sä otit nokkiisi kun vähän korotin ääntäni. Vittu mikä prinsessa! Lähinnä haukotuttaa tuo sun ainainen marttyyriys.”
”Sinun vittumainen äitisi ja kehittymätön lapsiaikuisuutesi on kaiken pahan juuri. Ottaisit edes kerran vastuun siitä mitä aiheutat pelkästään sillä että olet olemassa.”
Mies on kukko tunkiolla. Hän on tunnettu kirjailija, ulkomaita myöten. Hän on suosittu tv-esiintyjä ja kirjastoihin pyydetty vakiovieras. Sanavalmiina hän ottaa kantaa monenlaisiin asioihin. Hän tienaa kirjoillaan hyvin ja naiset ihailevat häntä. Hän on karismaattinen. Naisen valokuvaaja-ammatti ja valokuvateokset jäävät auttamattomasti varjoon, vaikka aviopuolisot eivät kilpaile keskenään. Mies muistuttaa tavan takaa, että hän ansaitsee perheeseen rahat ja elintason. Mies huutaa, karjuu, polttaa kääminsä olemattomista asioista, vähättelee, vääristelee, ylenkatsoo, alentaa toista. Haistattelut ovat vakiokieltä.
Tuttua? Avioliiton arkena aloin kuvausta pitää lukiessani Nina Honkasen kolmatta romaania Pohjakosketus. Luvuttomat ihmiset joutuvat vähättelevien, nimittelevien, solvaavien ja alistavien viharyöppyjen kohteesi omassa kodissaan, moni on kuullut sellaisesta itse sivullisena tai lukenut naisten haastatteluista. Avioliittoa siihen ei tarvita kehyksiksi, vaikka ”perhe olisikin pahin”. Nollaamista esiintyy valitettavasti myös työyhteisöissä, pahimmillaan. Tosin huutamisen sijalla työelämässä saatetaan harrastaa purevan kylmää ivaa, toisen tekemien töiden vähättelyä ja uhrin ulkopuoliseksi sysäävää eristämistä.
Pari vuosikymmentä sitten yhden jos toisenkin ilmiön päälle läiskäistiin nimike narsismi. Narsismi oli ihmissuhdeongelmien vakiodiagnoosi. Nyt siitä puhutaan vähemmän, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. Honkasen romaanissa aviomiehen narsismi on käytöksen ja luonteen täsmätunniste.
Aviopari päätyy avioerotilanteessa yhteisterapiaan, josta mies irrottautuu pian mutta nainen jatkaa myös eron jälkeen. Näin asian selittää naiselle terapeutti lukuisten eri istuntojen jälkeen:
”Olet ollut toistakymmentä vuotta psykopaattisen narsistin uhri ja mikäli se on ex-miehestäsi kiinni, et tule koskaan pääsemään pois hänen vaikutus- ja toiminta-alueeltaan. Narsistinen ihminen syyttää loppuun asti muita omista teoistaan tai persoonallisuushäiriöstään. Mies tulee väittämään, että teistä kahdesta juuri sinä olet narsisti, mahdoton, epäreilu, kohtuuton ja arveluttava valehtelija. Ja myöhemmin saman tulee kokemaan joku ystävä, perheenjäsen tai seuraava puoliso. Miehesi ajattelee tekevänsä palveluksen rökittäessään sinua, koska on sitä mieltä, ettei kukaan muu tohdi pistää sinua ruotuun…
…Miehesi kokee, että eronne on sinun puoleltasi harkittu murha, jonka teet vahingoittaaksesi häntä, ei seurausta mahdottomasta avioliitosta.”
Nina Honkasen romaani on psykologinen terapiakirja, johon hän on koonnut fiktiomuotoon mittavan aineiston. Loppupuoliskosta olisin karsinut 30−50 painosivun verran eli väsyin lukiessani toivottoman parisuhteen pitkittynyttä käsittelyä. Osa siitä on saanut miehen ja naisen keskinäisten kirjeiden muodon. Sähköpostikeskusteluako? Aviopareilla ei ole tapana olla kirjeenvaihdossa vallankin, jos asuvat yhdessä.
Honkanen päättää tarinansa odottamattomalla tavalla. Yritin löytää sille muunkin selityksen kuin kaunokirjallisuuden eli fiktion vaatiman. Mutta toisaalta niinhän terapeutti naiselle sanoi: ” et tule koskaan pääsemään pois hänen vaikutus- ja toiminta-alueeltaan”. Loppu pyrkii olemaan kestävän rakkauden todiste, vaikkei ratkaisu itseäni vakuuttanut muuten kuin kaunokirjallisesti.
Vastaavantyyppisten teosten esittelytilaisuuksissa kirjamessuilla kirjailijat ovat kertoneet saaneensa samanlaisen kohtalon kokeneilta tai kokevilta naisilta kiittävää palautetta. Olen vakuuttunut, että moni nainen kokee Pohjakosketuksen itselleen lohduntuojana: Tuntematon kirjailija on ymmärtänyt lukijaa, joka on ahdistavan parisuhteensa kanssa yksinäinen ja neuvoton. Jos näin on, Nina Honkasen kirja on täytynyt tehtävänsä tulla kirjoitetuksi, julkaistuksi ja luetuksi.
Honkanen on kertonut kirjoittaneensa romaaninsa omasta edellisestä avioliitostaan. Lukemani naistenlehtihaastattelun mukaan hän on nykyisin rakastunut ja seurustelee näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa.
Nina Honkanen: Pohjakosketus. Into 2019, 284 sivua.
Annelin kirjoissa 