Tom Kankkonen: Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa

Selkeästi, eloisasti ja asiallisesti kirjoitettu teos Turkin itsevaltiaspresidentistä

Ylen ulkomaantoimittaja, Turkissa pitkään asunut Tom Kankkonen julkaisi lokakuun alussa kirjan Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa. Kirjasta kuultuani ensireaktioni oli lievä ihmetys: Päähenkilö Erdoğan ehtii tehdä vielä vaikka mitä – ja juuri nyt heti kirjan ilmestymisen jälkeen tekeekin. Ilmestyikö Kankkosen teos ennenaikaisesti?

Ei mietiskele sitä enää. Tom Kankkosen tulikin hyödyntää massiivinen Turkin yhteiskunnan ja politiikan tuntemuksensa tuoreeltaan, sillä nykyasetelmissa hänellä ei ole sinne paluuta. Tuskin hän saisi enää turkkilaista lehdistökorttiakaan, sellaisen myöntäminen on kiinni suoraan presidentin käsiinsä ottamasta mediatoimistosta, yhdestä niistä hallinnon aloista ja virastoista, jotka presidentti on alistanut päätösvaltaansa. Ilman toimittajakortin symbolista tukea Kankkonen ymmärtääkseni joutui toimimaan myös viimeisinä Turkissa oleskeluaikoinaan.

Tom Kankkonen oli joutunut jo kauan sitten turvallisuuspoliisin silmätikuksi. Siihen riitti yksi harkittu ja tarkoin muotoiltu kysymys presidentille lehdistötilaisuudessa. Hän ei suurentele kokemiaan tilanteita kirjassaan, vaan kertoo ne asiallisen karusti. Niitä on ollut lukuisia. Hän oli liipasimella ja sen hän tietää. Turkki on maailman suurin toimittajien vankila. Hänellä ei ole sinne menemistä.

Itsevaltainen ja kovaotteinen Recep Tayyip Erdoğan on pitänyt valtaa Turkissa liki 17 vuotta, vuodesta 2003 alkaen pääministerinä ja vuodesta 2014 presidenttinä. Se on Turkin historian pisin rupeama. Ja silti tuntuu, kuin hän olisi ollut päätöksenteon huipulla aina, siinä määrin tiheään politiikan seismologit ovat joutuneet mittamaan erivahvuisia maanjäristyksiä Turkin oikeuslaitoksessa, mediassa ja ihmisoikeuksissa.

Ei Turkki ole koskaan ollut oikeusvaltio. Tom Kankkonen kuvaa teoksensa alussa Turkin tasavallan synnyn 1923 Osmannien valtakunnan raunioilla.  Valtakunnan perustaja oli kylmäverinen turkkilainen upseeri Mustafa Kemal, josta tuli yksipuoluejärjestelmään perustuvan valtion johtaja, Atatürk. Vastarinnan tämä entinen vastarintamies kukisti kovin ottein. Hän loi sekularistisen, kansallismielisen valtion, missä kansakunnan etu ohittaa yksilön edun. Maata länsimaistettiin ja kieliasu muutettiin latinalaisiin kirjaimiin. Kemalilla oli pilviä hiponeet piintymät turkin kielestä ja kulttuurista kielten ja ihmiskunnan alkukoteina.

Ei Turkki ole ollut oikeusvaltio myöhemminkään, kun sotilaat ovat kaapanneet vallan: vuonna 1960, jonka jälkeen vapaiden vaalien kautta valtaan noussut pääministeri Adran Menderes ja kaksi hänen ministeriään hirtettiin, sekä vuonna 1980, jolloin joukkopidätysten lisäksi noin 50 ihmistä teloitettiin. Sotilasjunttien jälkeen armeijan tärkeä tehtävä on ollut varjella valtion kemalistista perintöä, erityisesti uskonnon pitämistä erossa valtiosta.

Kunnes, niin kunnes Recep Tayyip Erdoğan suitsi sotilaat oikeudenkäyntien sarjalla vuonna 2007 yhteistyössä nykyisen perivihollisensa, Pennsylvaniassa asuvan islamistisen Fethullah Gülenin kanssa. Perusteellisempi armeijan puhdistus tapahtui vuoden 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen. Siinä puhdistuksessa koko yhteiskunta (armeija, oikeuslaitos, yliopistot, ministeriöt ja niiden alaiset virastot ja media) puhdistettiin gülenisteistä, sellaisiksi leimatuista ja Erdoğaniin kriittisesti suhtautuvista. Erotetuiksi tuli yksin valtionhallinnossa 130 000 ihmistä.

Tom Kankkonen on seurannut Turkin elämää ja politiikkaa 1990-luvulta asti ja elänyt Turkissa pitkiä kausia.

Mediaa seuranneille keskeisimmät seikat Erdoğanin ripeäotteisuudesta kasvattaa ja sementoida valtansa toki tiedämme: vapaan tiedonvälityksen tukahduttaminen käynnistyi ripeästi vuonna 2007; oikeuslaitos on menettänyt riippumattomuutensa ja on varsin suoraan presidentin taustapuolueen AKT:n miehillä täydennetty; yliopistolaitos on menettänyt suuret määrät professoreitaan, opettajiaan ja tutkijoita;  oppositio on nujerrettu osittain Erdoğanin säädättämällä lailla, jonka mukaan miltei mikä tahansa kritiikki tulkitaan rangaistuksenalaiseksi presidentin kunnianloukkaukseksi tai Turkin valtion loukkaukseksi; vankilat ovat täyttyneet  ja islamin uskonto on eri säädöksin solutettu liki vuosisataisen ei-uskonnollisen valtion rakenteisiin. Tom Kankkonen kuvaa kaikki nämä vaiheittain. Eli miten temppu tehtiin.

Erdoğan on juonikas ja häikäilemätön. Suunnitelmalle A näyttää olevan myös varasuunnitelma B. Yleensä sitä hän ei ole tarvinnut.

Oikeus ja kehitys (AKP)

Erdoğanin nousu kohti valtaa alkoi jo 1994, jolloin hänet valittiin silloisen Hyvinvointipuolueen ehdokkaana Suur-Istanbulin pormestariksi. Vuonna 2001 perustettiin islamistinen Oikeus ja kehitys -puolue (AKP), jonka puheenjohtajaksi valittiin juuri sujuvasanainen Erdoğan. Puolueen menestys parlamenttivaaleissa 2002 oli runsas 35 prosenttia ja tuolloin tie pääministeriyteen avautui.

Monet Kankkosen haastattelemat turkkilaiset pitävät AKP:ta rikollisjärjestönä, valtaa pitävänä mafiana. Sillä on kuitenkin edelleen kannattajansa.

Mies slummimaisista oloista

Erdoğan on kansalaisille joko sankari tai diktaattori. Sankaruus perustuu pitkälti hänen köyhiin juuriinsa. Erdoğan syntyi vuonna 1954 Istanbulin Kasımpaşassa, joka oli köyhien maaltamuuttajien vanhoillinen asuinalue. Siellä vallitsivat slummilait. Erdoğan on monesti kertonut selviävänsä tiukoista tilanteista siksi, että on syntynyt siellä, kovien jätkien Kasımpaşassa.

Hän kävi nuorena imaamikoulua. Kemalistisessa (Mustafa Kemalin luomassa) ei-uskonnollisessa Turkissa imaamikouluista ei ollut kuitenkaan pääsyä yliopistoon. Sinne Recep Tayyip Erdoğan kuitenkin Marmarassa pääsi opiskellen ”virallisen elämäkerran mukaan” talous- ja hallintotieteitä. Kokemus imaamikoulujen syrjinnästä jäi kaivertamaan mieltä.

Erdoğan pitää itseänsä kansan tulkkina, joka rakastaa Turkin kansaa.

Politiikan suunta on muuttunut

Erdoğanin tullessa valtaan Turkissa oli jonkinlainen EU-huuma. EU oli päättänyt käynnistää neuvottelut Turkin jäsenyydestä 1999. Siitä myös Erdoğan lupasi pitää kiinni, aluksi. Nykyisin länsi ja Euroopan Unioni näyttäytyvät presidentille vihollisina. Yksi vallan säilyttämisen ja lisäämisen keino Kankkosen teoksessa ovat presidentin viholliskuvat, niin kotoiset kuin ulkomaiset. Erdoğan löytää ja luo niitä jatkuvasti. Siinä hän muistuttaa pohjoista naapuriaan Vladimir Putinia.

Sisäisiä vihollisia ovat maan vähemmistössä elävät kurdit, jotka ovat AKP:lle ja Erdoğanille terroristeja. Koko nelimiljoonainen kurdiväestö leimautuu aseellista taistelua ylläpitävän työväenpuolueen PKK:n mukaan. Vihollisia ovat myös entisen liittolaisen Gülenin huvenneet kannattajat. Mutta miksi liittolaisten välit muuttuivat vihaksi? Molemmat tavoittelevat muslimiyhteiskuntaa. Tom Kankkosen mukaan Erdoğan on jopa kertonut kannattavaansa sharia-lakia.

Saarnaaja Fethullah Gülenin pyrkimys Turkin muuttamiseksi muslimivaltioksi on kuitenkin määrätietoisempi ja ehdottomampi. Sitä hän tavoitteli valtavan kansansuosionsa turvin soluttamalla kaikille ratkaiseville tasoille (oikeuslaitos, yliopistot, koulut, valtion hallinto) mahdollisimman paljon hänelle uskollisia ihmisiä. Hän alkoi myös onnistua siinä, eikä se jäänyt Erdoğanilta huomaamatta. Vastaavasti Gülin havaitsi nopeasti, että armeijan puhdistuksessa 2007 oli kyse myös Erdoğanin vastustajien raivaamisesta. Miesten välille syntyi valtataistelu ja kilpajuoksu eikä Erdoğan jäänyt odottamaan lopputulosta, vaan iski ensin.

Vihollisia ja lähentymisiä

Tom Kankkosen kuvaama Erdoğanin ulkopolitiikka näyttäytyy sekavalta ja summittaiselta ikään kuin mies olisi jo maalannut itsensä ulkopoliittisesti nurkkaan. Eteläisessä naapurissaan Syyriassa hän asettui aluksi tukemaan Basran al-Assadia, mutta kun Erdoğanin veljelliset neuvot sisällissotaan suistuneen maan hallitsijalle eivät kelvanneet, Assadista tuli ”murhaaja Assad”. (Siinä tietysti Erdoğan on epäilemättä oikeassa.)

NATON jäsenenä Turkkia pidetään hajottajana. Kaikkea tiedustelutietoa ei anneta enää Turkin armeijalle. Tällainen NATO-rooli on mannaa Venäjälle ja Putinille.

Tom Kankkosen mielestä Erdoğania ja Putinia yhdistää koston suloinen päämäärä. Putin kostaa Neuvostoliiton hajoamista ja Kremlin valtakunnan supistumista, Erdoğan kostaa ennen muuta kemalistista Turkin tasavaltaa, vaikka onkin joutunut osoittamaan kunnioitusta Mustafa Kemalin muistoksi. Ehkä mielessä siintää osmannivaltion suuruudenaika.

Kankkonen mainitsee Turkin nykyisiksi ystäviksi muiden muassa Sudanin ja Venetzuelan. Vanhan ulkopoliittisen viisauden mukaan ystävät tulisi kuitenkin hankkia läheltä,viholliset, jos sellaisiin tarve, voivat olla kauempaa.

Merkkejä repeämistä

Diktatuurisin ottein maataan hallinneen miehen uralle ei näy loppua, ei ainakaan vielä. Mutta kahtia revenneessä kansassa tukea on sulanut. Kuluvana vuonna Turkissa käytiin paikallisvaalit, joissa oppositio menestyi yllättävän hyvin. Presidentti määräsi uudet vaalit kesäkuuksi Istanbuliin. Erdoğanin nöyryytykseksi opposition menestys uusinnan myötä lisääntyi ja hänen AKP-puolueensa kärsi vielä tuntuvamman tappion. Tapahtumassa nähdään lopun alkusoittoa.

Erdoğain uran menestystä on paljolti selittänyt se, että hän on onnistunut yhdistämään taakseen koko oikeiston. ”Kansallismielisyys, vanhoillisuus ja uskonto saatiin kerättyä saman katon alle.”

Kansansuosio perustui myös kohisten kasvaneeseen talouteen. Ihmiset kokivat arkensa muuttuneen paremmaksi. Turkissa rakennettiin vimmaisesti. Nyt taloudessa sakkaa ja taloutta pönkitetään lainarahalla. Inflaatio oli viime vuonna 18 prosenttia.

Merkille pantava kasvava ilmiö on turkkilaisten pako Turkista. Viime vuonna EU-maihin tuli yli 24 000 turvapaikanhakijaa. Lisäystä edellisestä vuodesta oli 48 prosenttia. Pakeneminen on vaikeaa, sillä useimpien ulkomaanpassi oli mitätöity.

Suurin vastaanottajamaa on Saksa, jossa asuu noin kolme miljoonaa turkkilaista tai turkintaustaista. Eivät he kaikki kuulu oppositioon.
Presidentti Erdoğanin kannattajat tottelevat presidenttiä, jonka puheet ovat heille kuin käskyjä”, kertoo muuan Kankkosen Berliinissä haastattelema turkkilaistoimittaja. Erdoğanin koura ulottuu myös Eurooppaan. Turkin vakoilukoneisto Euroopassa on hyvässä rasvassa. Erdoğan sai kesän 2018 presidentinvaaleissa saksanturkkilaisten äänistä peräti 65 prosenttia.

Tyylikkäin koskaan uutuuskirjaan saamani nimmari.

En käsittele tässä Turkin kurdikysymystä, joka tuntuu olevan umpeutumaton haava, kuten Tom Kankkonen asian ilmaisee. Siitä tullaan lehdissä kirjoittamaan artikkeleita tänä syksynä, kun maailma joutuu vereslihalla seuraamaan Turkin juuri alkanutta hyökkäystä Syyrian kurdialueelle pakolaisvyöhykkeen perustamiseksi maassaan oleville arabipakolaisille. Tom Kankkonen omistaa, kuten kuuluukin, kurdikysymykselle kirjassaan oman pääluvun.

Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa on asiansa tuntevan ammattimiehen teos, jossa on karusta aiheesta huolimatta taitavan kirjoittajan synnyttämää lumovoimaa. Kirja on viisas, antava ja antoisa. Teosta täydentää runsas lähdeaineisto, alan kirjallisuus ja tärkeimmät nettisivut, luettelo Kankkosen kirjaansa varten haastattelemista henkilöistä, henkilöhakemisto sekä tiivistetty Turkin historia päivämäärittäin.

Tom Kankkonen: Erdoğan. Turkki suuren johtajan varjossa. Docendo 2019, hakemistineen 219 sivua.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s