Timo Soinin Yhden miehen enemmistö on siinä määrin valloittava ja vallaton poliittinen muistelmateos, että lukijan on vaikeaa edetessään pitää kaiken aikaa käsijarrua päällä. Mutta miksi lukea muistelmat poliitikolta, joka on keikkunut lähivuosikymmenet julkisuuden valokiilassa ja josta lukija siksi tietää kohtuullisen riittävästi? Jos lukija on itsekin poliittinen eläin (riippumatta poliittisesta asemoitumisesta). häntä kiinnostaa kirjoittajan näkökulma ja tulkinnat. Muistiin palautuu paljon jo unohtunutta lähihistoriaa.
Soini kertoo pyrkivänsä olemaan rehellinen ja avoin. Ihan kaikessa hän ei ole. Ei hän avaa omia juoniaan neuvotellessaan vuonna 2007 Jussi Halla-ahon liittymisen perussuomalaisiin ja mahdollistamalla sitä kautta hommafoorumilaisten vuonna 2017 toteuttaman puolueensa vallankaappauksen. Aivan sääntöjen puitteissa kaappaus tapahtui. Jokaisella jäsenellä oli osallistumis- ja äänioikeus ja halla-aholaisten suljettu 700 kannattajan Facebook-ryhmä takasi lopputuloksen. Soinille se on valjennut jälkiviisautena.
Yhden miehen enemmistössä Soini sivuuttaa Halla-ahon tulon ja sen taustat. Tapahtuma on yksiselitteisesti kerrottu Lauri Nurmen kirjassa Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta (Into 2020). Halla-aho etsi poliittista alustaa, jonka kautta edistää Suomen Sisun ideologisia tavoitteita. Soinilla oli nousuhumala, motiivina ahneus paisuttaa puoluettaan.
●●●
Yhden miehen enemmistö on tarina miehestä, joka uskoi asiaansa. Hän on vakaumuspoliitikko. Vakaumus syntyi aatteesta ja uskosta. Niiden edestä hän oli valmis panemaan itsensä likoon yli 40 vuotta. Politikointi jäi, kun hän käänsi avainta kotiovessa Espoon Iivisniemessä. Perhe on hänelle politiikkaa tärkeämpi, niin hän väittää. Vakuuttavasti hän pystyy sen kirjassaan ilmaisemaan.
Kirja luo kuvan miehestä, josta on ainakin jossain määrin pakko pitää, vaikka käsijarru olisi päällä. Soini on karismaattinen ja varsin symppis tyyppi. Karisman perustana on välittömyys ihmisiä kohtaan, sanavalmius ja huumori. Huumorilla hän sulatti monet vastarinnat. Hän toistaa kirjassaan pitävänsä ihmisistä ja sitä ei käy epäileminen. Hän solahtaa ihmisten, herrojen ja narrien, joukkoon ja viihtyy. Hänen poliittista alkukotiaan Suomen Maaseudun Puoluetta SMP:tä itseoikeutetusti johtanut Veikko Vennamo tukijoukkoineen kutsui SMP:tä unohdetun kansan puolueeksi. Sitä se taisi oli.
Timo Soini kertoo kolunneensa vuosikymmenten saatossa Suomessa joka kolkan moneen kertaan. Ei kuulemma tarvitse karttaa. Hänellä on erinomainen nimi- ja kasvomuisti. Kun SMP:llä ja sen tuhkalle rakennetulla perussuomalaisilla ei ollut rahaa, Soini yöpyi vaalikiertueillaan jonkun kannattajan kodissa, peräkammarissa, aitassa, missä milloinkin. Yöpymisiltaisin tuli käydyksi läpi piirongin päällä olleet valokuvat, tyttären rippikuva, toisen ylioppilaskuva ja pojan armeijakuva, vaarit ja mummot. Heidän kaikkien elämästä seisoi halukkaasti vieraalle kertomassa perheen äiti. Soini kuunteli ja imi itseensä ihmisten tarinoita ja elämäntaustoja, poliittista ymmärrystä ja pääomaansa.
Toreilla ja turuilla hän nousi käännetyn olutkorin päälle, koska pikkuisen ylempää näki lähellä seisovien ilmeet ja tiesi, mikä asia ja miten esitettynä puri kuulijoihin. Pääsääntöisesti hän kokosi ympärilleen väkeä, äimistelijöitä, uteliaita, ihailijoita ja vastustajia kuin kukkiva kirsikkapuu kimalaisia. Aina ei kuitenkaan väkeä ollut sankoin joukoin. ”Joskus torilla oli vain kaksi pulua ja niistäkin toinen lensi pois.”
●●●
Timo Soinin poliittinen ura on pitkä ja moninainen. Hän liittyi 16-vuotiaana lukion ensiluokkalaisena vastoin vanhempiensa poliittista vakaumusta SMP:hen. Hän luonnehtii itseään lukiovuosina hyvällä itsetunnolla varustetuksi mutta räväkäksi koululaiseksi, joka osasi käyttäytyä ihmisiksi. Hän ei ollut koulukiusattu tai ylenkatsottu, kuten kenties jotkut Vennamon puolueen jälkikasvut. Helsingin yliopistossa hän opiskeli valtiotieteitä. Poliittinen ura eteni SMP:n nuorisojärjestön pääsihteerin pestistä emäpuolueen järjestösihteeriksi, siitä varapuheenjohtajaksi ja lopulta puoluesihteeriksi aina SMP:n konkurssiin ja loppumiseen saakka 1995.
Hän oli 33-vuotias valtiotieteen maisteri vailla poliittista kotia ja työtön. SDP houkutteli häntä ammattiyhdistyspoliitikoksi. Tarjous lämmitti mieltä, mutta mies ei lähtenyt. Hänestä ei ole sosialistiksi.
”Keskusta teki tuolloin kolossaalisen virheen. Lähestymällä SMP:n jäljellä ollutta ydinryhmää siinä historiallisessa tilanteessa olisi ollut jotakin tehtävissä.”
Ehkä niin, mutta tuskin siitä kihlauksesta olisi koitunut kovin pitkäkestoista. Emme päässeet näkemään.
Seuraavana vuonna neljä tunnettua SMP:läistä kokoontui Saarijärvellä, tapaamaan toisiaan. Mukana oli SMP:n ainoa kansanedustaja Raimo Vistbacka, kaatuneen puolueen kokenut ratsu Urpo Leppänen, puolueensa rahoja myöhemmin kavaltanut Kari J. Bärlund ja Soini. Syntyi ajatus uuden puolueen perustamisesta SMP:n organisaation ja kannattajakunnan varaan. Nimen taisi keksiä Urpo Leppänen. SMP:n paikallisosastot muutettaisiin sääntömuutoksella perussuomalaisten paikallisosastoiksi. Soini valittiin pystyyn rykäistyssä puoluekokouksessa muutamien satojen paikalle tulleiden voimin puheenjohtajaksi. Rahaa ei ollut, intoa ja aatteen paloa siitäkin edestä.
●●●
Soinin onnistui päästä eduskuntaan kolmannella yrittämällä. Edellisten vaalien tappiot karvastelivat mieltä. Vuonna 2003 hän teki läpimurron kristillisdemokraattien kanssa solmitun vaaliliiton turvin. Se merkitsi hänelle voittoa kuninkuuslajissa.
”Kansanedustajuus on politiikan kultamitali. Tämä ensimmäinen oli maukkain, parhain ja ikimuistoisin.”
Vaalien ja sen tuloksen sijoittaminen melkein kirjan alkuun kertoo tapahtuman suurimerkityksellisyydestä hänelle itselleen ja puolueelleen. Kansanedustajuus toi näkyvyyttä ja tukevamman aseman.
Eduskuntaan pääsi samanaikaisesti myös Itä-Helsingin olutkuppiloiden kantaväen sankari, Tony Halme. Soini kutsuu Halmetta perussuomalaisten kantoraketiksi. Vaikeuksia hänen eduskuntataipaleellaan kertyi ja Halme päätti vuonna 2010 elämänsä oman käden kautta. Mutta tunnustetusti hän veti äänestäjiksi lähiöiden poliittisesti passiivista kansanosaa.
Timo Soinin poliittista uraa on tarpeetonta ryhtyä kertaamaan. Lähihistoria on lähellä. Summa summarum: Soini valittiin kansanedustajaksi neljissä perättäisissä vaaleissa (2003, 2007, 2011 ja 2015). Hänet valittiin kerran (2009) Euroopan parlamenttiin, kahdesti (2006 ja 2012) presidenttiehdokkaaksi ja kerran (2015) ministeriksi. Espoon kaupunginvaltuutettu hän oli 20 vuotta vuodesta 2000 alkaen. Yhden miehen enemmistössä ei jää epäilyksen häivää, etteikö nelivuotinen urakka Juha Sipilän hallituksen ulkoministerinä olisi ollut miehelle uran makean mehukas ja mieluinen huippu.
Soini sitoutui hallitusohjelmaan ehdottomalla lojaaliudella, vaikka tiesi ja tajusi, ettei edes eduskuntaryhmä kokonaisuudessaan saati kannattajakunta ”pysynyt mukana”. Napinaa ja kapinaa riitti ja tyytymättömyys yltyi päätyen PS:n vuoden 2017 Jyväskylän puoluekokoukseen, missä 20 vuotta puheenjohtajana puolueensa rekeä vetänyt Soini ei tavoitellut jatkoa. Hän kertoo tajunneensa heti kokousväkeä nähtyään Jussi Halla-ahon peittoavan hänen suosikkinsa Sampo Terhon. Mutta pahempi oli vielä edessä. Kaappaus näytti kasvonsa, kun Soinin sanoin ”laajasti arvostettu puolustusministeri”, filosofian tohtori Jussi Niinistö syrjäytettiin ”kopiomaisteri” Lauri Huhtasaarella ja ”kirsikaksi kakun päälle tuli kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen valinta toiseksi puheenjohtajaksi”. Railo oli revennyt ammottavaksi.
●●●
Soini ei kaihda osoittamasta omienkaan joukosta inhokkejaan. Heihin lukeutui myös Suomen Sisun Sebastian Tynkkynen, jonka Soini onnistui erottamaan kerran, muttei pysyvästi. Halla-ahoa hän kai tervehti muttei seurustellut.
Mutta ihmiskuvauksessa hallitseva ja vallitseva on läpi kirjan ihmisten aidonmakuinen arvostus ja kunnioitus. Hän nostaa esiin nimeltä suuren joukon tavallisia rivipuurtajia. Suhde ihmisiin on lämmin ja aito. Sama korostuu hänen kuvatessaan varsin seikkaperäisesti ulkoministerin työsarkaansa. Hän jakaa kiitoksensa ja kehunsa ulkoministeriön virkamieskunnasta lukuisille kokeneille asiantuntijoille ja avustajille. Hänen, kuten muittenkin ulkoministereiden, taipaletta oli tasoittamassa suuri joukko osaajia. Suomen ulkopoliittinen hallinta on tukevissa käsissä. Ministerin ei anneta mokata. Hänen osallistumisensa vuonna 2018 Ottawassa abortinvastaiseen iltavigiliaan laskettiin Suomessa sellaiseksi. Nousi julkinen meteli ja hän sai eduskunnalta huomautuksen.
Hän tiesi olleensa ulkoministeriksi tultuaan hämmentävä ei-toivottu henkilö, mutta tietää myös sulattaneensa routaa käytöksellään ja työnäytöillään. ”Olli Rehniä siellä oli odotettu.”
Kansainvälisillä foorumeilla Soini tuntuu liikkuneen kuin hyvin öljytty sukkula, käsiteltäviin asioihin mahdollisimman hyvin ennalta perehtyneenä, hyvien avustajien ja diplomaattien tukemana, riittävän itsevarmana ja vapaamuotoisen, huumorilla mehustetun seurustelun hallitsevana. Hieman itseäni huvitti hänen uskonsa siihen, että monista korkea-arvoisista valtiomiehistä ja ulkoministereistä tuli hänen ystäviään. Politiikassa henkilösuhteet ovat katoavaisia. Asemat miehitetään nopsasti uusilla kasvoilla. Mutta ehkä joskus kahden eläkkeelle tai sivuun siirtyneen, ammoin yhdessä saunoneen tapaaminen toteutuu hilpeän jälleennäkemisen ja muisteluksen merkeissä. Ainakin Soinilla tuntuu olevan siihen tahtoa ja valmiutta.
●●●
Timo Soini ei sijoita itseään eikä SMP:tä tai perussuomalaisia oikeisto−vasemmisto-janalle. Vasemmistolainen ei hän ole. Se tuli selväksi hänen letkauksestaan presidentinvaaleja edeltävässä vaalikeskustelussa MTV3:ssa 2006. Oli puhuttu virkanimityksistä ja palkkioviroista ja aiheeksi nousi Erkki Liikasen nimitys Suomen Pankin pääjohtajaksi. Soinin heitto, ”Aina ei pidä nimittää sosialistia, kun se on mahdollista”, oli saanut salissa naurun repeämään. Veikkaan, että tokaisijan hekotus oli äänekkäin.
Sipilän hallituksen vuosina Soinissa näyttää nousseen toistuvasti kiukku kokoomusta kohtaan. Soini kuvaa, miten kokoomus jarrutti hallitusohjelmassa sovittua sote-uudistusta kaikin mahdollisin keinoin vänkäämällä hanketta niin, että se karahti aina kiville perustuslakivaliokunnassa. Turhauduttiinhan siitä myös keskustassa. Muistan Hanna-Kaisa Heikkisen tuskaantuneen puuskahduksen ”mehiläisistä ja pörriäisistä” soten ympärillä. Juha Sipilää Soini näyttää arvostaneen ja arvostavan edelleen. Mies on joutunut hänen mielestään kohtuuttoman nuijimisen kohteeksi. Hallitus toteutti lopussa kaatunutta sotea lukuun ottamatta lupauksensa ja sai paljon hyvää aikaan. Valtion velkaantumisen taittamisesta, kilpailukyvyn palauttamisesta ja työllisyyden nostamisesta vallitsi laaja kansallinen yksimielisyys jo ennen vaaleja eikä leikkausten välttämättömyyttä ollut salattu.
Uskonnollisuus ja siinä vakaumuksellinen katolilaisuus nousee Yhden miehen enemmistössä varsin korostetusti esiin. Soini käy kirkossa ja rukoukset kuuluvat hänen arkeensa. Katolilaisuudesta seuraa hänen politiikassaan monia seikkoja, jotka karahtavat useimmissa suomalaisissa: jyrkkä ja ehdoton abortin vastustus sekä naispappeuden ja avioeron vastustus. Timo Soini on arvokonservatiivi, isänmaallinen ja humanistinen ihmisten ymmärtäjä, mutta abortti-, naispappeus- ja avioliittokannoissaan järkähtämätön. Sementoituneita kantojaan hän perustelee kirjassaan. Hän väittää tehneensä paljon naisten ja tyttöjen aseman parantamiseksi raadollisessa eriarvoisuuden maailmassa. ”Ulkoministeriössä se muistetaan”, hän vakuuttaa.
Jäikö politiikka ex-poliitikon selän taakse? Todennäköisesti. Mieli kaihertaa kuitenkin Euroopan Unioniin parlamentaarikoksi. Mutta siihen hän tarvitsisi tukevan poliittisen astinlaudan, jollaista ei ole näköpiirissä. Nykyinen PS se ei ole. Entisen puolueensa nykymeno ei häntä muutenkaan miellytä.
Timo Soini: Yhden miehen enemmistö. Otava 2021, liitteineen ja hakemistoineen 367 sivua. Kirjassa on valokuvaliitteet.
Annelin kirjoissa 