Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan Pyhän Ristin kirkko sai arvokkaat seinämaalauksensa arvattavasti vuonna 1513. Ei kopealla ja kunnianhimoisella kirkkoherra Petrus Herchepaeuksella tai Ruotsista saapuneilla kirkkomaalareilla voinut olla aavistusta siitä poliittisesta myllerryksestä, joka muuttaisi pian kaikkien elämän. Tuona vuonna 1513 Tanskassa nousi valtaan kuningas Kristian II, pian Kristian Tyranniksi kutsuttu. Voitettuaan häntä vastaan taistelleet Sten Sture nuoremman joukot hän otti valtansa alle myös Ruotsin ja kaupan päällisiksi tuon ajan Itämaan, Suomen. Sten Sturen kannattajat leimattiin kerettiläisiksi ja heidät Kristian mestautti julkisesti Tukholman verilöylyssä kruunajaispäivänään 1520. Tapettuja, enimmiltään rälssien edustajia, oli 80−100.

Verilöyly kerrotaan myös Anneli Kannon kirjan kanssa samanaikaisesti ilmestyneessä Jari Tervon Mikael Agricola -romaanissa Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa. Tukholman Historiska museetissa tuo historian verinen vaihe kuvataan korostetun dramaattisesti. Useasti olen sen äärellä viipynyt.

Verilöyly johti Kristianin omaan kukistumiseen ja Kalmarin unionin loppuun. Häntä vastaan nousi valtaneuvos Erik Vaasan poika Kustaa, joka kohosi Ruotsin kuninkaaksi 1523. Saksassa oli augustinolaismunkki Martti Luther julkaissut viisi vuotta aiemmin teesinsä, joilla hän uskonluopiona irrottautui Paavin kirkosta ja loi Vatikaanista irrallisen luterilaisen kristinuskon haaran. Kustaa Vaasalle Lutherin huimapäinen käytös avasi vallanlujittamisen mahdollisuuden. Vain neljä vuotta kuninkaaksi valintansa jälkeen hän toteutti uskonpuhdistuksen Västeråsin valtiopäivillä, anasti katolisen kirkon omaisuuden valtiolle ja muutti kuninkuuden perinnölliseksi. Kustaa Vaasan tekojen seuraukset heijastuivat myös meren taakse Suomeen. Tanskan Kristianin kannalle asettunut Turun hiippakunnan piispa Arvid Kurki pakeni henkensä edestä ja hukkui pakomatkallaan uppoavan laivansa mukana. Hämeenlinnasta käsin maallista valtaa pitänyt linnanherra Åke Tott menetti päänsä.
Historia ei muista Kustaa Vaasaa lempeämielisenä hallitsijana.

●●●

Mistään tällaisesta Anneli Kannon Rottien pyhimys ei kuitenkaan kerro, vaikka mainitsee Kurjen ja Tottin kohtalon romaaninsa viimeisessä lauseessa. Siitä lukija tietää, että Hattula ja ympäröivä Häme siirtyivät eri aikakauteen kymmenen vuotta sen jälkeen, kun maalipinta oli kuivunut Hattulan Pyhän Ristin kirkon kuvista ja taiteilijat siveltimensä pakattuaan lähteneet jalkapatikalla pitäjästä kohti Turkua. Anneli Kannon kirja sijoittuu historian nivelkohtaan. Silti se on yltäkylläisesti katolisesta uskosta ja keskiajasta kertova romaani. Rottien pyhimys on läpikotaisin keskiaikakirja.

●●●

Vaikka Kannon teos on romaani maalarimestareiden puoli vuotta kestäneestä ahkeroinnista seitsemänä päivänä viikossa aamun valkenemisesta siihen asti, kun kirkossa ylipäänsä näki työskennellä, kirja on draamaltaan kertomus arvovallasta ja sen mahdollistamasta vallasta. Nehän ihmisten keskinäisessä elämässä vallitsevat, vaikka ne pyritään peittämään ja kiistämään. Rottien pyhimyksessä arvovaltajännitteitä on useita.

Pyhän Ristin kirkon kylässä Hattulan Hurttalassa jännite kipunoi kirkkoherran Petrus Herchepaeuksen ja kirkkoisäntä, kirkkoväärti Klemetti Mikonpojan välillä. Herchepaeus on nimensä latinistanut Härkäpään mahtitalon kurittomana Pekka-poikana muistettu ja Mulli-Pekaksi lapsena kutsuttu, vasta Uppsalan yliopistosta valmistunut, latinankieltä omaksunut pappi. Klemetin maatila on pappilaa vauraampi ja sen Klemetti osoittaa kutsumalla Ruotsista lähetetyt valtakunnan taitavimmat kirkkomaalarit, mestari Andreas Pictorin ja mestari Martinuksen sekä heidän kaksikielisen oppipoikansa Vilppu Mikonpojan kotiinsa asumaan. Talo tarjoaa aamulla suuruksen, illalla murkinan, eväskorin kirkkoon mukaan ja jopa maalareille välimatkan taittamiseen hevoskyydin. Kirkkoherraa moinen näyttämisenhalu kaihertaa.

Tapahtumista surkuhupaisimmat ja kohtalokkaimmat juontavat lapsenkasvoisen kirkkoherran halusta osoittaa arvokkuutensa ja vahvistaa arvovaltaansa pyhäinjäännöksen ja pyhän ristin juhlassa, toukokuisessa internio cruciksessa. Muuttolinnut ovat tulleet, kevät on kesäinen ja peltotyöt jo tehdyt, mutta kulkueen Pyhän Ristin kirkolta Tyrvännön kirkkoon pilaa ankara takatalvi, joka murhaa pystyyn vähäiset mukaan uskaltautujat. Kuin ihmeen pelastamana kylmetystautivuoteeltaan selvinnyt Herchepaeus heittäytyy kesällä kirkkotaiteen arvioijaksi ja haluaa nähdä keskeneräiset maalaukset. Hänet tuomiokapituli oli nöyryyttävästi ohittanut kirkon kuvista päätettäessä. Hän etsii hyvitystä. Hän saa raivokohtauksen kirkon tuhoamisesta ja hakee tuomiolleen vahvistusta tuomiokapitulista. Töiden väliarvioijaksi suostuu tulemaan vain kaniikki Olavus, joka on tyytyväinen maalarien kädenjälkeen, mutta sen sijaan antaa nuhteita kirkkoherralle ja kirkkoväärtille pyhäinjäännöksen huolimattomasta varjelemisesta. Rukiin jyvän kokoinen Jeesuksen ristin siru kun on arvokkaampi kuin itse kivikirkko.

Ja niinhän siinä käy, että pyhäinjäännöslipas varastetaan ja Anneli Kanto joutuu kertomaan myös maallisen vallan brutaaleista keinoista puristaa tunnustus siltä, joka moisen rikoksen on rohjennut tehdä. Vanhimmalta kirkkomaalarilta Andreakselta poltetaan Hämeenlinnan kuulusteluissa jalkapohjat. Kirkkohan oli sentään internio crusiksesta myöhäissyksen exaltatio crucikseen asti ulkopuolisilta salvattu.

Arvovaltakamppailuista surkuhupaisin on käyty jo ennen maalareiden Hattulaan saapumista. Tuomiokapitulissa jokaisella on ollut oma käsitys, mitä kuvakertomuksia ja ennen kaikkea mitä pyhimyskuvia kirkon seinillä tulee näkyä. Tiukan kantansa olivat ilmaisseet Turun piispa, apulaispiispa, tuomiorovasti, arkkidiakoni, arkkipresbyteeri, prelaatti ja kadettikoulun rehtori. Tingityllä hinnalla saattoi maalata 150 kuvaa, mutta lista nousi kahteen sataan maalaukseen. Mestari Martinus oli ollut selväjärkinen ja tiukka neuvottelija. Maalaustyön kustantavalla linnanherra Åke Tottilla ja hänellä vaimollaan Märta Bengtsdotterilla oli kuitenkin omia vaatimuksia, Tottien aatelisvaakuna nyt ainakin.

Taiteilijoilla oli omat ehdottomat ennakkovaatimuksensa: kirkon sisäseinät tulivat olla sileiksi rapatut ja päältä kalkitut, puuseppien rakentamat telineet sekä siirreltävissä että turvalliset ja riittävän korkeat ja maalin tekemisessä tarvittavan poltetun kalkin tuli olla peräisin Aalannista Krakanesin kalkkivuoresta. Muu kalkki pilaisi värien kirkkauden. Rahoittaja ja tuomiokapituli tuli pitää tyytyväisinä. Seurakuntalaisten tuomio tai ihastus tulisivat jälkikäteen. Yhdestä maalarit eivät tinkineet: vaikka kirkko määräsi kuvien aiheet, he päättävät maalaustavan tai taiteelliset ratkaisunsa.

●●●

Sisällissodan valkeakoskelaisia punikkinaisia kuvattuaan Anneli Kanto siirtää lukijansa keskiajan loppuun ja nostaa estraadille hyljeksityn hattulalaisen naisen Pelliinin, kirkkomaalareiden taitavvan apurin.

Anneli Kannon Rottien pyhimys on emansipatorinen romaani aikakaudesta, jolloin naisella oli arvoa vain keittiössä ja miehen sängynlämmittäjänä tai rahvaannaisella ei aina arvoa edes ihmisenä, kuten kirjan Pelliini Rutgerintyttären on laita. Pelliini on kylän savenvalaja ja tiilimestari Rutgerin orpokasvatti, jo vauvana tämän hoivaan pelastettu. Pelliini on nuori mutta ruma, kourat suuret kuin sontalapiot, kolhonaamainen, suurikokoinen, karkeakäytöksinen ja vahva naisenkuvatus, jota kaikki tiilimestari Rutgerin kuoltua pelkäävät, karttavat ja ylenkatsovat. Mutta Pelliini on lahjakas piirtäjä ja hänen valmistamiensa saviastioiden koristekuviot herättävät Andreas Pictorin mielenkiinnon kirkkoväärtin murkinalla. Mistä kaukaa ulkomailta kipot mahtavat olla peräisin?

Kanto kirjoittaa romaaniinsa ilkikurisen käänteen. Niin paljon kuin kirkkomaalarit kammoavatkin naisia ja kokevat heidät Jumalan huoneen saastuttajiksi, hätä ei lue lakia, kun maalarit ovat suuressa pulassa oppipoika Vilpun menetettyä telineiltä tipahdettuaan työskentelykätensä ja sitä kautta mahdollisuutensa hiertää maaleja ja toimia sapluunamaalarina. Pelliini nousee kuin tuhkasta Rottien pyhimyksen päähenkilöksi ja sellaisena myös pysyy teoksen loppuun asti. Mainiota, Anneli Kanto!

Toki Kanto on kehitellyt romaaniinsa myös rakkaustarinan, ehkä yksipuolisen ja vain Pelliinin kuvitelmissaan ja eroottisesti heränneessä kehossaan uskotteleman ja mestari Martinuksen nautinnonhalussaan synnyttämän, mutta rakkaustarinan yhtä kaikki. Kiipeävälle Pelliinille tikapuita pitelevä Martinus harmittelee hameen alle kiskottuja tiilimestarin vanhoja housuja:
”Hän kaipasi ja himoitsi saada sieraimiinsa pesemättömän naisen imeläntunkkaista, ruokotonta ja kiihottavaa hajua, mutta heilahteleva hame heitti hänen silmilleen savea ja kiveä ja tiilimestari Rutgerin muinaisia pieruja.”

Pelliinistä tulee viikkojen aikana Hattulan kirkon korvaamaton apumaalari, johon molemmat mestarit oppivat nopeasti luottamaan. Tiilimestarin kasvattamana hän on saanut ruotsin ja saksan kielten taidon ja geeneissä varman sivellinkäden ja värisilmän sekä nopeat hoksottimet. Hänen työskentelynsä lajia kylässä ei tiedetä. Kai siivooja, mihin kukaan kirkossa häntä muuten tarvitsisi.  

Hattulan Pyhän Ristin kirkosta Kanto tekee Pelliini Rutgerintyttären kirkon, sillä siellä hän maalasi ja tarkasteli omaa ja mestareiden työn jälkeä:
Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen, tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvasta pettymyksestä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta.

Kun maalausurakka on saatu päätökseen, vanha Andreas Pictor ottaa Pelliinin mukaansa. Työtähtäimenä on Lohjan kirkko. Ilman Pelliiniä mestari ei kykenisi, eihän hän uskalla edes nousta telineille ja kirkkomaalarin on pystyttävä työskentelemään huiman korkealla. Mutta ennen sitä, viimeisenä hänelle uskottuna työnään Pelliini maalaa sakaristoa. Sinne hän maalaa Kalukyllan, rotilta ja hiiriltä varjelevan suojeluspyhimyksen. Pelliini on kokenut usein vihlovaa nälkää, kun hänen vaivalla hankkimansa jauhopussin hiiret olivat yöllä rikkoneet ja tuhonneet sen kallisarvoisen sisällön.

●●●

Nautin suunnattomasti kaikesta siitä keskiaikatietämyksestä, joka Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä tulvii. Yksin Hattulan markkinahumun kuvaus valtavine tavaravalikoimineen on kerrassaan verraton. Pyhäinjäännöksissä vain inhimillinen mielikuvitus voi asettaa rajat. Pensseleiden suhteen taiteilijat ovat vaateliaita ja tarkkoja:
Siveltimiä ja hiilikyniä valmistivat Benedictuksen munkkiveljet mutta vaivalloisesta oravanhäntien näpertämisestä piti maksaa kova hinta.
− Harja on kömpelö, nahkariepu tarkempi. Jotkut on tehty pehmeästä jäniksen karvasta, karkeammat sian harjaksista. Vain valkoiset harjakset kelpaavat. Hienoimmat ovat oravan häntäkarvoista. Siveltimet ovat kalliita. Niitä pitää käsitellä kunnioittavasti ja pestä ne hyvin, kun maali on vielä märkää. Jos sivellin pääsee kuivumaan, se on kastettava savivelliin, niin että karvat säilyvät turvassa syöpäläisiltä. Karvat on sidottu yhteen vahatulla langalla. Hanhensulasta on leikattu pätkä, karvatuppo on työnnetty sulan putkeen ja taitavasti liitetty varteen, joista parhaat tehtiin vaahterasta, pyökistä ja katajasta, opetti mestari Martinus Pelliiniä.

Maailmankuva on kapoinen. Ei Hurttilasta kylän ulkopuolella ole juuri käyty. Rajallinen on kirkkomaalareidenkin tieto. Raamatun kertomuksissa tulee vastaan jalopeuraa, leijonaa, yksisarvista, viikunapuuta ja taatelipuuta. Ei ole edes mielikuvaa, miltä sellaiset kohteet voisivat näyttää.  Kuvakieli otetaan tutusta arjesta, kuten maalataan lapio Aatamin kouraan. Sen hattulalaiset ymmärtävät.

Kannon näppärä tehokeino on vältellä pilkkua. Tottahan välimerkki on hänen tietokoneessaan, mutta säästeliäästi hän on sitä käyttää. Lopputulos on viehättävä. ”Mehiläiset surisivat linnut tirisivät aurinko paistoi kirkon tiiliseinä hohkasi lämpöä jossain ammui lehmä ja meidän oli hyvä.”

●●●

Kirkkomaalausten tarkoitus oli opettaa lukutaidottomalle, latinaa ymmärtämättömälle kansalle Raamatun opetuksia ja tarinoita. Hattulan kirkon maalareilla on Anneli Kannon kirjassa kunnianhimoisempi tavoite, kuvittaa elämä kaikkinensa.
Me maalaamme kirkkoon maailman synnyn ja lopun ja kaiken sen välillä. Se on opetus kirkkokansalle, siinä se pieni pappi oli oikeassa vaikka pullistelikin itseään kuin sammakko. Kun ihmiset katsovat kuviamme, he ymmärtävät, miten maailmassa pitää elää. Kuvat näyttävät, mikä on Jumalan tahtoa vastaan ja mikä on Hänelle suosiollista.
Andreas viittoi kohti tyhjiä seiniä. Mielessään hän näki niille syntyvät kuvat ja värit ja selitti, että kirkon maalaaminen on työ, jonka suuruuden edessä maalari on vähäinen. Maalausten pitää kertoa kirkkoväelle, keitä ihmiset ovat, miksi olemme maailmassa ja mitä seuraa, kun maallinen elämämme kerran loppuu. Mitä on toisella puolella, jota aistimme eivät tavoita vaan jota voimme hatarasti kuvitella. Siitä suuresta ja kauhistuttavasta salaisuudesta pitää kuvilla antaa aavistus. Jumala aloittaa maailman ja hän sen lopettaa. Hän nostattaa vedet ja hukuttaa kaiken elävän, eläimet ja kasvit ja ihmiset kuten profeetta Jesaja kirjoittaa.
− Silloin maailma sammuu ja katoaa. Jää
pimeys, rauha ja hiljaisuus, liikkumaton kuin tyynen järven pinta, Andreas sanoi.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus 2021, 408 sivua.

Advertisement
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s