Politiikan makuelämyksiä kirjamessujen noutopöydältä

Helsingin kirjamessuille olisin voinut juuttua neljäksi päiväksi Suomenlinna-saliin ja sivistää itseäni pökerryttävällä määrällä poliittista lähihistoriaa. Risteilin kuitenkin messuilla sinne tänne, enimmäkseen fiktion kintereille. Sellaisesta seuraa töpeksimistä, myöhästymistä joistain mielenkiintoisista keskusteluista tai eksymistä vallan väärään paikkaan. Se lienee normaalia messumeininkiä.

Lauantaina puhuttiin vakavasta aiheesta: Oliko Neuvostoliitolla vihamielisiä aikeita Suomen suhteen, kuten aikeita käyttää YYA-sopimuksen artikloja niihin tarkoituksiin? Ja oliko SKP:llä suunnitelmia Suomen järjestelmän muuttamiseksi vallankumouksellisin keinoin? Historiassammehan elää sitkeästi käsite ”vaaran vuodet”.

Valtiotieteen tohtori Risto Reunan teos Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) tuo kysymykseen kaivattua valaistusta. Metallimies ja SDP:n lyhytaikainen vt. puoluesihteeri Veikko Puskala käynnisti kommunistisen puolueen vakoilun ja sen toiminnan horjuttamisen SDP:n puoluetoimistosta käsin vuodesta 1940 aina vuoteen 1953, jolloin hän hävisi puoluesihteerivaalit Väinö Leskiselle. Hän oli tuolloin jo luonut toimivat suhteet teollisuuspiirien ylläpitämään Suomen Yhteiskunnan Tuki -säätiöön. Reunan teoksen mukaan Puskala pyöritti sadan hengen verkosto-organisaatiota tehtävänä hajottaa SKP. Organisaatio toimi vuodet 1958−1979.

Kommunistien vakoilu oli mahdollista siksi, että SKP:n sisällä toimi verkoston tärkein henkilö, myyrä. Hän oli keskuskomiteaan kuulunut ammattiyhdistyssihteeri Veikko Hauhia, Puskalan syväkurkku, jonka toiminnasta tietovuotajana KGB ei koskaan päässyt selville.  Hauhia esitti SKP:ssä hämäykseksi tiukkoja luokkakantaisia vaatimuksia, joilla takasi itselleen horjumattoman luottamuksen. Historian komediaa on se, että Hauhia palkittiin SKP:n kunniamerkillä hänen eläköityessään vuonna 1976. 

Mitä Puskala teki saamallaan salaisella tiedolla, jonka takana useimmiten seisoi Neuvostoliitto sekä sen tahto ja aikomukset? Puskala raportoi tiedot suoraan presidentti Urho Kekkoselle sekä Pääesikuntaan puoluetoverilleen eversti Kalle Lehmukselle. Näin presidentti ja puolustusvoimat olivat uhkaavissa tilanteissa etukäteen salatuista aikeista perillä. Tämä konkretisoitui uusien esiin tulleiden tietojen mukaan Metallin seitsemän viikkoa kestäneessä lakossa1971. Helsinkiin edellisenä vuonna Neuvostoliiton suurlähettilääksi tullut Aleksei Beljakov piti tuolloin 1970 SKP:n sisäpiirille neljän tunnin mittaisen käskynannon ”Suomen siirtymisestä sosialismiin”. Jollakin konstilla Hauhian onnistui paljastumatta nauhoittaa Beljakovin käskynantovuodatus ja välittää se Puskalalle. Puskala laati äänitteestä kirjallisen tiivistelmän ja toimitti sen Kekkoselle. Seuraavan vuoden puolella Beljakov karkotettiin maasta.  ”Taisteleva” taistolaisnuorisoliike puhkui kuitenkin intoa auttaa Metallin lakon aikana mahdollisesti Neuvostoliitosta saapuvaa vallankumouksellista ”apua”.

Miten Risto Reunan kirjaan kaikkine tietoineen oli päädytty? Paljastui, että Puskalan arkisto oli SAK:n entisen puheenjohtajan Pertti Viinasen hallussa, digitalisoituna. Ymmärtääkseni vuonna 2012 kuollut Viinanen luovutti sen 2000-luvulla eteenpäin ja se päätyivät Reunalle, 30 000 arkkia ja 3300 raporttia. Vuonna 2004 avautuivat Kansallisarkistossa Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön arkistot, joiden määrä oli Puskalan arkistoihin nähden seitsenkertainen. Lisäksi oli käytössä Supon valtava materiaali. Aineistoa siis oli.
Liki 500-sivuisen teoksen aion lukea niin pian kuin suinkin ehdin.

●●●

Tehokas ja tuottelias kirjailija ja poliitikko Lasse Lehtinen on kirjoittanut yhdessä Jussi Lehmuksen kanssa teoksen Salaista sotaa, Mannerheimin demari Kalle Lehmus (Docendo 2021). Lehmuksen ura Mannerheimin lähellä Päämajassa perustui sille intressille, että sodassa tarvittiin vasemmiston tuki. Mikkeliin Lehmus meni luutnanttina ja päätyi lopulta everstiksi. Hän toimi Päämajassa päällikkönä perustamassaan tiedusteluosastossa ja piti näin omaa ”Lehmuksen putiikkia” yhteistyössä Puskalan putiikin kanssa.

Kun Suomi oli talvisodassa, Hotelli Kämpissä Helsingissä työskenteli nelisen sataa ulkomaista lehtimiestä. Talvisota brändäsi Suomen Euroopan kartalle. Ulkoministeri Väinö Tanner komensi Lehmuksen lehtimiesten isännäkseen Kämppiin ottamaan samalla selvää, mitä Suomesta ulkomailla ajatellaan. Näin avautui uraväylä Mannerheimin luottomieheksi päämajaan. Lehmuksella oli kuitenkin vastustajia osin puoluekantansa, osin upseerikoulutuksen puuttumisen vuoksi ja ura lähti sotien jälkeen laskuun. 1950-luvulla hän joutui oikeuteen ja sai neljän kuukauden vankeustuomion, mikä hovioikeudessa lievennettiin ehdolliseksi. Hän oli pitänyt tilillään varoja, jotka eivät sinne kuuluneet, ja tehnyt niillä infrapunatähtäinhankintoja armeijalle. Tuomio koski veronkiertoa.

●●●

Sunnuntaiaamuna vuorossa sähläys: missasin aivan alun keskustelusta, joka kimposi Timo Soinia ja perussuomalaisia käsittelevistä uutuuskirjoista.  Ne olivat Soinin itsensä kirjoittama Yhden miehen enemmistö (Otava 2021) sekä Markku Jokisipilän Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla (Otava 2021).  

Perussuomalaisten nousu gallupeissa joksikin aikaa Suomen suurimmaksi puolueeksi Jussi Halla-ahon puheenjohtajuusjaksolla 2017−2020 löytää selityksensä paitsi Halla-ahosta aistitusta karismasta, vuoden 2015 turvapaikanhakijatulvan avaamasta poliittisesta tilauksesta sekä PS:laisia ärsyttävästä ”ilmastomuutosvouhkaamisesta”.  Mutta nousun rakoja on ollut aiemminkin. Kun perussuomalaiset puolueena syntyi SMP:n jälkeläiseksi ja jatkoksi 1995, Nokea oli vahvassa menestyskiidossa ja maailmalla vallitsi globalisaatio. Globalisaatio negatiivisine ilmiöineen herätti kirvelevää kriittisyyttä ja tuolloin vielä minipuolue aloitti taipaleensa kriittisyyden myötätuulessa.

−  SMP sijoittui poliittisella kartalla demareiden ja keskustan välimaastoon. Nyt perussuomalaiset on sijoitettu vastoin sen tahtoa Eduskunnassa äärimmäiseksi oikealle. Sen sijaan EU:n parlamentissa PS valitsi omasta tahdostaan yhteenliittymän, joka sijoittuu EU-parlamentissa oikeaan laitaan. Kansainvälisesti ryhmittymä on siis äärimmäisenä oikealla, jonne kansallisella tasolla PS ei kuulu, Soini muotoili.

Markku Jokisipilä pitää oikeisto−vasemmisto-ulottuvuutta PS:n kannalta epäkiinnostavana lainaten  Halla-ahoa, joka on paikantanut PS:n sinne, missä Tannerin SDP oli aikoinaan.

Kysymykseen perussuomalaisista pysyväisilmiönä Timo Soini vastasi jotenkin näin:
−  Juuriltaan puolue on pitkäaikainen ilmiö jo 1950-luvulta. Siihen kuuluvilla on siis muodostunut puoluekanta samalla tavalla kuin keskustalaiset ovat keskustalaisia äidinmaidosta tai demarit demareita vanhempien työtaustasta. Puolue elää maaseudulla siksi, että maaseutuasia on unohdettu. Siellä PS ja keskusta ovat ainoat vaihtoehdot. Ei kokoomukselaiset ja demarit osaa puhua niiden ihmisten kieltä, eritteli Soini alueellisen puoluejaon pitkäkestoisuutta, mutta tunnusti: ”Halla-aho helsinkiläisenä kyllä osasi yllättävän hyvin.”

Keskustelijain mielestä PS jää olemaan tai Soinin käänteisilmaisulla: Jos järkiperäisyys ratkaisisi, liberaalit olisivat maan suurin puolue ja professorit hallitsisivat.

●●●

Sunnuntain aamupäivä oli perussuomalaisteemainen, sillä keskustelu jatkui Aarni Virtasen kirjoittamasta Timo Soini -elämäkerrasta Timo Soini populismin poluilla (Art House 2021) sekä Jussi Marttisen tutkimusraportilla Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Vastapaino 2021).  Jälkimmäinen jatkaa Tommi Uschanovin kirjaa Mikä vasemmistoa vaivaa? (2008) sekä Pontus Purokurun ja Veikko Lahtisen kirjaa Mikä liberalismia vaivaa? (2020). Molemmat nyt käsiteltävinä olleet kirjat ovat haastattelija Unto Hämäläisen sanoin ”viileällä tutkijanotteelle kirjoitettuja teoksia kuumasta ja kiihkeästä aiheesta”.

Aarni Virtasen kautta keskustelu jatkui luontevasti Soinin poliittisesta urasta. Ennen vuotta 2003 Timo Soini oli yrittänyt useammankin kerran eduskuntaan. 2003 vaaleissa hän onnistui äänien keskittämisellä ja PS:n vaaliliitossa kristillisdemokraattien kanssa. Osin Soini eteni Tony Halmeen siivellä.

Sen jälkeen Timo Soini sai kosolti julkisuutta, jota hän osasi käyttää häpeilemättä hyväksi. Julkisuus antoi tilaa puhujanlahjoille, iskevälle kielenkäytölle ja värikkäälle retoriikalle. Kahden ”jytkyn” jälkeen (2011 ja 2015) PS oli noussut toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja meni hallitukseen. Mutta paljastuiko Soini sittenkin ihan tavalliseksi ihmiseksi?

−  Vuosina 2003−2011 PS oli totaalisissa oppositioasemissa. Sillä ei ollut selvää aatteellista ohjelmaa. Kaikki vyörytettiin Soiniin henkilönä. Kun poliittinen vallan arki tuli vastaan, nousi eteen kysymys, mitä ihan oikeasti ajetaan. Mitä ruvetaan tekemään? Some vaati nopeita reagointeja. Huomattiin, etteivät politiikassa nopeat muutokset ole mahdollisia. Seurasi turhautumista. Soinin henkilökuva valtaan muuttui ministerinä, Virtanen eritteli kehitystä.  

Virtasen mukaan uutta populistista aiheistoa pitäisi olla koko ajan. Vanha ei kanna loputtomiin ja repeymiä sinisiin ja mustiin on jo tapahtunut. Sivusta on noussut Liike Nyt!
−  Perussuomalaiset eivät välttämättä lukeudu pysyvästi kärkipuolueiden joukkoon, arvioi Jussi Marttinen, vaikka rajasi oman kompetenssinsa kansalaisten tutkimiseen, ei politiikkaan.  

Marttisen kiinnostuksen kohteena olivat kansalaiset ja heidän ajatusmaailmansa. Joudun kirjaan vielä perehtymättömänä sivuuttamaan tutkimusmenetelmän, mutta tuloksena Marttinen kertoi erottuvan PS-kupla kontrastina muihin. Tämä oli mielenkiintoista siksi, että aiemmin on vihreiden syytetty elävän kuplassa suhteessa muihin. Marttisen mukaan PS on oma alakulttuurinsa, jolla on oma kieli. Alakulttuuriin kuuluu muutosvastaisuus, tulevaisuuden pelko, epäluuloisuus ja konservatiivisuus. Listalla eivät ole kansallismielisyys ja isänmaallisuus, jota perussuomalaiset itse itsessään korostavat.

−  Tutkimuksen mukaan heidän suhteensa muihin suomalaisiin on ynseä. Yllättävää kyllä, perussuomalaisten kansallismielisyys ei ole muihin verrattuna erityisen vahvaa, vaan joistain näkökulmista jopa heikkoa. Perussuomalaiset ovat kansallismielisiä lähinnä siinä määrin kuin se korostaa omaa arvoa kantasuomalaisina ja suomenkielisinä. Se ei ole suomalaisten keskinäistä yhteishenkeä, vaan yhteisöllisyys rajoittuu samanmielisiin. Suomalaisuus on perussuomalaisille tiukka käsite, johon ei haluta ylimääräisiä ihmisiä, Jussi Marttinen tiivisti. Isänmaallisuusasennemittarilla perussuomalaiset ovat vasta viidennellä sijalla.

Tutkimuksessa nousi esiin myös Putin- ja Venäjä-myötämielisyys. Se heijastaa yleisemminkin vahvojen johtajien ja autoritaarisuuden ihailua.

●●●

Politiikkakattauksesta valitsin seuraavaksi keskustelun Ruotsin ja Suomen muuttuvasta poliittisesta maisemasta. Haastateltavina olivat Euroopan turvallisuuspoliittinen asiantuntija Teija Tiilikainen sekä kansanedustaja, ex-pääministeri ja eduskunnan ex-puhemies Matti Vanhanen. Keskustelun fokuksena oli poliittinen konsensus.

Teija Tiilikainen painotti pienen kansakunnan tarvitsevan yksimielisyyttä. Kansaa jakavia ulkopoliittisia asioita vältellään. Isoista kansallisista asioista keskustellaan ja haetaan konsensus, mikä on kansainvälisellä foorumilla maan etu. Suhteessa EU:hun ja euroon on tosin pulpahdellut erimielisyyttä.

Myös Matti Vanhanen tunnistaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa laajan yhteisymmärryksen.
−  Timo Soinin ”Missä EU, siellä ongelma” jäi retoriikaksi. Kun perussuomalaiset nousivat 2015 hallitukseen, kompromisseja haettiin myös maahanmuuttokysymyksissä.  Ei perussuomalaisilta saa lypsettyä kantaa, pitäisikö EU:sta erota, vaikka he keräävät EU-hyödyn kokoamalla EU-kriittisiä  ääniä. Perussuomalaisilla oli ulkoministerin ja puolustusministerin salkut, jona aikana kansainvälinen puolustuspoliittinen yhteistyö sai positiivista näkyvyyttä, Vanhanen summasi.

Suomen ja Ruotsin yhteistyössä keskeiseksi nousevat Itämeren alueen turvallisuus sekä suhde Venäjään. Tiilikainen ei näe Itämeren alueella samanasteista päällekkäisyyttä Naton ja EU:n kesken kuin keskisessä Euroopassa. Ruotsilla ja Suomella Natoon kuulumattomina maina on yhtenäinen ratkaisu ja suhde Itämeren turvallisuuteen. Kummallekaan Nato-ratkaisu ei ole lähinäköpiirissä.  Tiilikainen korosti hyvää keskusteluyhteyttä, jos muutospaineita ilmaantuisi.

Vanhanen korosti pohjoismaisten verkostojen tärkeyttä, hallitusten ja sisarpuolueiden välillä. Ruotsilla ja Suomella on samankaltainen puoluerakenne. Ideologinen sukulaisuus ei johda kuitenkaan samanlaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Ruotsin centerpartiet on muuttunut Suomen keskustaa Nato-myönteisemmäksi. Sisarpuolueiden kesken vallitsee luottamuksellinen perusasenne ylläpidettäessä keskusteluyhteyttä.

−  Vaikka olemme sotilasliittoon kuulumattomia, juuret siihen ovat erilaiset. Ruotsilla puolueettomuus juontaa jo Napoleonin sodista. Ruotsi on saanut olla suhteessa Venäjään Suomen suojissa, mutta nyt Baltia on saattanut eteläisen Itämeren osalta Ruotsin lähemmäksi Suomen asemaa suhteessa Venäjään.

Tiilikainen näki Ruotsin kosketuspinnan Venäjään Suomea kapeammaksi. Se on näkynyt Ruotsin kärjekkäämpänä politiikkana verrattuna Suomen pragmaattiseen Venäjä-suhteeseen. Uutena turvallispoliittisena ulottuvuutena ovat tulleet hybridiuhat, vieraan vallan pyrkimys ohjata toisen valtion demokraattista päätöksentekoa ja vaaleja. ”On tultu demokratian ytimeen, yhteiskunnan haavoittamiseen tietojärjestelmien kautta.”

●●●

Solidaarisuutta vai ristivetoa? EU:n suunnasta keskustelivat sunnuntaina Eurooppa-ministeri Tytti Tuppurainen, taloustieteilijä Sixten Korkman ja valtio-opin professori Tapio Raunio.

Raunio on toimittanut yhdessä Juha Saaren kanssa kirjan Moninaisuudessaan yhtenäinen? Euroopan unionin suunta (Gaudeamus 2021). Raportin laatijat haluavat ”30 vuoden huonon perinteen jälkeen” edistää parempaa keskustelua siitä, mihin EU on menossa. ”Ongelmana on keskustelun puute. Keskustelu ei ole parantunut 1990-luvulta määrällisesti eikä laadullisesti. EU ei voi juurikaan asiaa parantaa. Ongelma on kansallinen 30 valtiossa.”

Sixten Korkman teki pika-analyysin: Pandemiasta EU selvisi kohtuullisesti. Kriisejä on paljon, mutta elämme silti rauhanomaisinta ja vaurainta aikaa kuunaan. Suurimmat kriisit ovat Brexit, pakolaistulva, ilmastonmuutos sekä Unkarin ja Puolan nostattama oikeusvaltioperiaatteen kansallinen syrjäyttäminen. Korkman piti Suomen hallituksen elvytyspakettipäätöstä viisaana: ”Mitään rahaa ei ole jaettu, mutta silti se käynnisti valtavan talouden kasvun ja elpymisen. Ei voi ajatella, että Suomi olisi mennyt Eurooppaan vaatimaan, ettei mitään saa tehdä. Ei paketti merkitse siirtymää liittovaltion suuntaan.”

Tapio Raunio totesi kriisien panevan valtiot näkemään yhteistyön hyödyllisyyden. Hän näkee Unkarin ja Puolan kanssa samansuuntaisen kehityksen Bulgariassa, Romaniassa ja Slovakiassa. ”Unkaria ja Puolaa ei tule kuitenkaan ajaa pois unionista. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja pragmatismia. Unkari voi olla viiden vuoden päästä eri tilanteessa.”

Tytti Tuppuraisen mielestä vaikeissa ongelmissa kuten pandemiassa, koronahankinnoissa, elvytyslainassa, lainan oikeusvaltioehdollisuudessa ja koronapassissa on riittänyt EU:ssa yhtenäisyys. ”Suomi ei olisi selvinnyt ilman EU:ta rokotemarkkinoilla.”  Ajankohtaisongelmana on kysymys pohjoisesta tullirajasta Irlannin merellä. Parantamisen varaa keskustelussa on myös Tuppuraisen mielestä. Nyt se on paljolti miekkailua yksittäisillä kysymyksillä Mitä Suomi saa? tai Mitä Suomi maksaa? ”Jos annamme EU-kriittisyyden kasvaa ja vallita, olemme kaltevalla tiellä kuten Englanti oli, kun vuosikausia huudettiin EU:n epäkohtia ja seurauksena tuli onneton Brexit.  EU:ssa on kysymys arvoista. Niistä olen huolissani. Jopa EU:n sisällä tarjotaan autoritaarista mallia. On toimittava omien perusarvojen, demokratian, oikeusvaltion ja sananvapauden varjelemiseksi.”

●●●

Lopuksi Helsingin kirjamessujen jälkiruoka noutopöydän poliittispainotteisen kirjallisuuden  tarjonnassa:

Minulla oli tilaisuus kuulla lauantaina esikoisdekkarinsa kirjoittaneen kulttuurivaikuttaja Antti Vihisen kertomaa häntä läheltä koskettaneesta lähihistoriasta. Vihinen opiskeli Hampurin yliopistossa vuosina 1985−1991. Kerran luennolle tuli myöhässä takariviin istahtanut nuori nainen. Vierellä istuja kysyi Vihiseltä hiljaa, mahtoiko tämä tietää tulijaa ja päänpudistuksen saatuaan kertoi naisen olevan Bettina R., Ulrike Meinhoffin tytär. [Ulrike Meinhoff teki sellissään itsemurhan vuonna 1971 Bettinan ollessa 14-vuotias.]

Punaisen armeijakunnan RAF:n terroristit olivat etsintäkuulutettuja, kuin maan alle kadonneita. He olivat hyväpalkkaisissa tehtävissä DDR:ssä Stasin suojeluksessa. Mutta vuonna 1990 kymmenen RAF:n jäsentä tuotiin käsiraudoissa Länsi-Saksaan. KGB oli myynyt heidät isosta rahasta takaisin rikoskamaralle. Vihiselle heräsi kysymys, entäpä jos joku heistä olisi löydetty Suomesta. Tämä siivitti hänet kirjoittamaan nykyaikaan sijoitetun dekkarin Punainen prinsessa (Into 2021). Tapahtumat on sijoitettu Tampereelle.

Kirjamessujen henkilökohtainen saldo:
neljän päivän jälkeen fyysinen uupumus ja mittava pino ostamiani ja osin saamiani kirjoja sulostuttamaan ja sivistämään lukutuokioitani lähiviikkoina ja -kuukausina. Pitkäksi aikaa lukemista riittää.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s