Kaksi runoilijaa ja Helsingin kirjamessut

Runoilija Jaan Kaplinski koki luonnon itselleen läheiseksi. Kuva: Kustannusliike Parkko

Toisesta heistä, Jaan Kaplinskistä (1941−2021) keskusteltiin torstaisen messuillan päätteeksi. Jaan Kaplinskin suomennettujen runojen kokoomateos Ilta tuo takaisin kaiken saapui vuorostaan painotuoreena Helsingin kirjamessuille perjantaina iltapäivällä. Suuren, liki 600-sivuisen runoteoksen valmistumisessa oli dramatiikkaa. Suomentajat Anja Salokannel ja Pauli Teppo ovat tehneet Kaplinskin runojen äärellä töitä vuosia. Kuluvan vuoden tammikuun 22. päivänä Viron suuri runoilija ja filosofi saavutti 80 vuoden iän. Suomenkielisen suurteoksen ilmestymistä hän ei ehtinyt nähdä.  Kaplinski kuoli 8. elokuuta sairauteensa. Mutta vielä pari päivää ennen elämän ja kuoleman rajan yli siirtymistään hän paneutui Anja Salokanteleen johdantolukuun Jaan Kaplinski, hänen runoutensa ja maailmansa.

Minulla oli ilo ja kunnia osallistua perjantai-iltana Viron suurlähetystön Jaan Kaplinskille omistamaan iltaan Kaivopuiston lähetystössä. Siellä kävi ilmi, että runoilijan kielitaito oli fenomenaalinen. Kysyttäessä hänen kieliään hän oli rajannut pois kielet, joita ei osaa. Siltä listalta taisin kuulla albanian ja arabian. Sitä rataa siis. Kaplinski kirjoitti runoja 60 vuoden ajan, viroksi, võruksi, suomeksi, englanniksi ja loppuvuosinaan erityisesti venäjäksi. Euroopan suuret ja monet pienemmätkin kielet olivat hänen hallussaan. Niihin kuului luonnollisesti ruotsi, ja Ruotsin suuria runoilijoita hän luki alkukielellä.

En ole kykenevä analysoimaan Kaplinskin runomaailmaa, jota luonnehdittaan monipuoliseksi ja kirjavaksi. Tukeudun siksi kirjamessuilla siitä analyysiä tehneeseen Tarton yliopiston virolaisen kirjallisuuden apulaisprofessoriin Mart Velskeriin. Hän nosti Kaplinskin runoudessa esiin neljä erityispiirrettä: vaihtoehtoisuuden, luonnonläheisyyden, arkipäiväisyyden ja mystisyyden.

Vaihtoehtoisuudella Kaplinski tarkoitti yksilön valintoja, joita hän joutuu tekemään suhteessa järjestelmään ja hallitsijoihin. Kaplinskia on pidetty neuvostoajan toisinajattelijana, mutta itse hän ei itseään dissidenttinä pitänyt. Hän kuului kuitenkin niihin 40:een virolaiseen sivistyneistön edustajaan, jotka allekirjoittivat vuonna 1980 julkilausuman Neljänkymmenen kirje – kokemuksia neuvostotodellisuudesta. Siinä ilmaistiin syvä huoli viron kielen alas painamisen ja kielellisten venäläistämistoimien johdosta. Neljänkymmenen kirjeellä oli dramaattisia seurauksia: muiden muassa kirjailijoilta saatettiin takavarikoida läntisin kirjaimin toimiva kirjoituskone, ammatin harjoittamisen kannalta keskeisin työväline.  Kaplinskin kohdistuneista mahdollisista sanktioista en ole tietoinen. Kaplinskilla oli jo tuolloin Viron runoudessa klassikon asema.

Ekologisuus ja luonnonläheisyys ovat Kaplinskin runouden ydinaineistoa.
− Runoissa näyttäytyy runoilijan henkilökohtainen luontokokemus, toisaalta halu filosofoida luontoon liittyviä ongelmia ja halu palauttaa ihmisen ja luonnon välinen luonnollinen yhteys, Velsker totesi.  

Kaplinskin pitkäaikainen ystävä Juhani Salokannel kertoi runoilijan viihtyneen parhaiten maaseutukodissaan Mutikun talossa Tartosta etelään.
− Vanhan talon vaatimat kunnostustyöt ja ympäristön luonto olivat Jaanille ja minulle aina läheinen puheenaihe.

Arkipäiväisyys näkyy yksinkertaisten, jokapäiväisten elämänilmiöiden kuvauksina. Mystisyys lienee erityisominaisuuksista haastavin.  Velskerin mukaan runoudesta löytyy shamanistista rytmiä ja buddistisia lähestymistapoja elämään. Minä hajoaa ja katoaa:
−  Hänen runoutensa on jollakin tavalla vapautumista ”minuudesta” ja ”minuuden” materiaalisesta kuoresta. Se on pyrkimys, jossa ei voi koskaan lopullisesti onnistua mutta jota kohti on mahdollista liikkua. Kaplinski oli kiinnostunut monista eri uskonnoista, Velsker totesi.

Juuri ilmestynyt Ilta tuo takaisin kaiken lainaa nimensä vuonna 1985 ilmestyneeltä suppealta  runokokoelmalta. Sitä ennen Suomessa ilmestyi Anja Salokanteleen kääntämä kokoelma Sama meri kaikissa meissä.  Ymmärtääkseni molempien aiemmin ilmestyneiden kokoelmien runot on mahdutettu myös tuoreeseen suurkokoelmaan.

Sallittakoon Ilta tuo takaisin kaiken -teoksesta näytteeksi vaikkapa tämä pieni runo:

Tuuli ei puhalla. Tuuli on puhaltamista.
Onko tuulta, joka ei puhalla? Aurinkoa, joka ei paista?
Jokea, joka ei virtaa? Aikaa, joka ei virtaa.
Aika onkin virtaamista. Vaikka en tiedä, mikä
silloin virtaa. Vai onko olemassa
aika, joka odottaa, on paikallaan kuin järvi
padon takana? Onko tulta, joka ei ole vielä
alkanut palaa, ei edes hehkua?
Onko kylmää tulta? Salamaa, joka ei ole vielä iskenyt?
Ajatusta, jota ei ole vielä ajateltu? Elämää
joka on vielä elämättä ja ehkä jääkin
tyhjäksi paikaksi, mustaksi aukoksi kuivuneessa tuulenpesässä,
laineeksi, joka kivettyi ennen kuin ehti rantaan ja nyt
katsoo minua pöydän reunalta
ja koputtaa unessa sydämeeni?

Kokoelmasta Pala elettyä elämää (Tükk elatud elu, 1991)

Jaan Kaplinski: Ilta tuo takaisin kaiken. Suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Kustannusliike Parkko 2021, 595 sivua. Teos ostettavissa Helsingin kirjamessuilla Viron kustannusyhdistyksen osastolta 6a78.

●●●

Timo Kalevi Forss: HELISMAA, sanoittajamestarin värikäs ja traaginen elämä

Eikö hyppäys filosofi ja runoilija Jaan Kaplinskista sanoittaja ja biisitehtailija Reino Helismaahan (1913−1965) ole roiskia ja mautonta? 
−  Hyvä taide on hyvää taidetta, on se missä lokerossa tahansa, vastaa Helismaasta kirjan kirjoittanut muusikko ja kirjailija Timo Kalevi Forss. Kuuntelin hänen haastatteluaan Esplanadi-lavalla perjantaina.

Reino Helismaa kirjoitti tuhansia biisejä, joista Forssin mukaan pari sataa on hyviä ja muutama kymmen kuuluu suomalaisen musiikin kaanoniin.
−  Tottahan hän teki myös löysää kamaa, mutta terävä kärki on timanttia.

Reino Helismaan elämässä on traagisia juonteita. Hän menetti viisivuotiaana isänsä, jonka keväällä 1918 saksalaiset ampuivat punikkina. Puuseppä Vihtori Helenius lähti varoituksista välittämättä töihin juuri, kun saksalaiset valtasivat Helsinkiä. Kaikki kynnelle kykenevät lymysivät piilossa. Työläiseltä kaikin puolin näyttävä mies ammuttiin kadulle. Helenius ei kuulunut punakaartiin.   Isän taposta juonsi Reino Helismaassa läpi elämän kestänyt myötätunto heikommassa asemassa olevia  kohtaan.

Forssin mukaan Helismaalla oli useita esikuvia, joista varhaisin oli kuplettien kirjoittaja J. Alfred Tanner.  Varhempia innoittajia olivat lisäksi Tatu Pekkarinen ja Matti Jurva. Kansansuosiota Helismaa alkoi saada sotavuosina rintamaviihdyttäjänä. Hän mm. esiintyi Pallen aseveli-illoissa Messuhallissa. Käänteentekevä tapahtuma tulevana runoniekkana oli se, että Olavi Paavolainen julkaisi muutaman Helismaan runon, jotka Toivo Kärki sattui näkemään, mieltyi niihin ja koki ne kuin luoduiksi sävellettäviksi. Kärki hakeutui yhteistyöhön.

−  Sodan jälkeen Helismaa tutustui Tapio Rautavaaraan, josta tuli sitten Helismaan laajaskaalaisin tulkitsija 1950-luvulla. Rautavaara oli olympiakultansa, lauluäänensä ja ulkonäkönsä johdosta oikea stara. Kun Esa Pakarinen liittyi kaksikon kylkeen, Rautavaaraa tympääntyi ansioiden jakamiseen kolmen kesken ja lähti omalle soolouralleen. Välit Helismaan kanssa viilenivät, olihan toinen nyt jätetty. Ystävyys palautui vasta 1960-luvulla ennen Helismaan kuolemaa. Mutta ei Rautavaara olisi ollut niin suuri stara ilman Helismaata ja hänen tekstejään, Forss kuvasi yhteistyön historiaa.

Toivo Kärjestä tuli Helismaalle kahle, vaikka he hyötyivät valtavasti toinen toisistaan. He olivat Musiikki Fazerin palkkalistoilla ja Kärki piiskasi Helismaata pysähtymättömään tekstien tekemiseen. Tahti oli hirveä. Kärjen kirittäjä oli vuorostaan ohjaaja Toivo Särkkä, joka oli kuullut rallin Rovaniemen markkinoilla ja halusi tehdä sitä hyödyntävän Lapin kullankaivauselokuvan.

−  Niin alkoi rillumarei-kulttuuri. Kärkeä ja Helismaata sanottiin suomalaisen maun pilaajiksi. Kun ensimmäinen elokuva sai yleisösuosion lynttäävistä arvosteluista piittaamatta, Särkkä halusi jatkaa samalla linjalla. Kärki ja Helismaa jäivät rillumarein vangeiksi, Forss kertoi.

Forssin mukaan Kärki ja Helismaa muodostivat Fazerissa kartellin, jossa he härskisti estivät muiden tulemista markkinoille. Näin pidettiin visusti ulkopuolella ennen muuta laulutekstien tekijä Veikko Lavi

Mutta rillumareitä ei kulttuuripiirit sietäneet. Reino Helismaa jäi ilman arvostusta eikä ehtinyt saada ennen kuolemaansa tunnustusta.  Helismaan teksteissä oli kuitenkin koskettamisen taso, mikä teki hänen runoudestaan monipuolista ja monesti syvällistä. Lauluista surullisimmat jäivät myös elämään rakastetuimpina klassikkoina. Sellaisista Timo Kalevi Forss mainitsi muutaman keskenään erilaisen: ”Maailma ilman rakkautta”, ”Kaikessa soi blues”, ”Päivänsäde ja sokea tyttö”, ”Käki ja pöllö”, ”Päivänsäde ja Menninkäinen”, ”Tuopin jäljet” ja ”Rakovalkealla”.

Timo Kalevi Forss: Helismaa, sanoittajamestarin värikäs ja traaginen elämä. Like 2021.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Kaksi runoilijaa ja Helsingin kirjamessut

  1. Anki Heikkinen sanoo:

    Kiitos tästä infopläjäyksestä, oli mukava lukea. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s