Politiikan toimittaja Lauri Nurmi on kärppä, ketterä, vikkelä, nokkela, teräväaistinen saalistaja. Teoksessaan Suomen salattu tie Natoon hän kertoo turvallisuuspoliittisten uutisten, parhaimmillaan skuuppien saalistamisesta. Niitäkin hänen on onnistunut saada.
Mutta oliko Suomen tie Natoon salattu, kuten kirjan otsikko väittää? Vuonna 2022 meidät väsytti kaikkialta tulvinut Nato-puhe ja Natosta välillä keinotekoisentuntuisesti revityt uutiset. Julkisuus ei sallinut Naton väistyvän tajunnastamme. Jokaisen maan turvallisuuspolitiikkaan kuuluu asioita, jotka pysyvät valmistelevan tai päättävän piirin sisällä, vaikka maassa vallitsisi suuri avoimuus ja vapaa tiedonvälitys. Paljosta Nato-hälystä huolimatta merkittävä osa Nato-valmisteluja talvella ja keväällä 2022 oli salaisia. Niitä Nurmen kirja avaa. Tässä käsittelen joitakin.
Nurmi kuuluu politiikan toimittajien kovaan kärkeen, jonka aseman hän on osaamisellaan, röyhkeällä rohkeudellaan ja kansainvälisillä diplomaattisuudellaan hankkinut. Hänelle avautuvat ovet ja isokenkäiset meillä ja maailmalla ovat suoneet hänelle haastatteluja. Nurmella on nähdäkseni Suomessa poliittisen ja puolustuksellisen establishmentin luottamus.
Nurmen teoksen painopiste kohdentuu vuosiin 2014−2023, siis Venäjän suorittamasta Krimin valtauksesta ja Itä-Ukrainan separatisteja sotilaallisesti tukevasta Venäjän eskalaatiosta siihen hetkeen, kun ulkoministeri Pekka Haavisto allekirjoitti Naton päämajassa Brysselissä Suomen liittymisasiakirjan Instrument of Accessionin ja ojensi sen Yhdysvaltain ulkoministerille Anthony Blinkenille. Kello 4. huhtikuuta 2023 osoitti Suomen aikaa 15.45. Suomesta oli tullut Naton 31. jäsenvaltio. Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergille Haavisto ojensi asiakirjan, joka osoitti Suomen eduskunnan ratifioineen oman lopullisen Nato-äänestyksensä jälkeen Ruotsin Nato-hakemuksen.
Vuonna 2023 oli koettu kansan ja puolueiden ilmiömäinen kurssinmuutos. ”Pidän kevättä 2022 suomalaisen demokratian suurena voittona. Saavutimme yhtenäisinä maksimin”, lausahti presidentti Sauli Niinistö Nurmelle. Demokratian voitolla hän käsittääkseni viittasi toisaalta Suomen taipumattomuuteen Vladimir Putinin yrityksessä kaventaa suvereenisuuttamme sekä toisaalta eduskuntakäsittelylle Nato-prosessissa raivattuun aikaan. ”Nyt ihailen suomalaisia. Teidän päättäväisyytenne ja rohkeutenne on jotain hyvin vaikuttavaa”, ilmaisi puolestaan Yhdysvaltain Nato-suurlähettiläs Julianne Smith.
●●●
Ei Natoon liittyminen ollut yksiäänistä, ei olisi voinutkaan olla. Eduskunnassa äänet jakautuivat 184−7. Kuusi vasemmistoliittolaista, ryhmän selvä vähemmistö, äänesti vastaan. Poissaoloja oli kuusi ja yksi ääni oli tyhjä. Korviini osui vastaanharausta, vaikkakin yrityksenä virittää kriittistä keskustelua. Tuttavani Matti penäsi eräässä tilaisuudessa, minne on unohdettu Paasikiven−Kekkosen linja. Se oli menneinä vuosikymmeninä juurrutettu selkäytimiimme. Kysyjä jäi kaipaamaansa keskustelua vaille.
Vasemmistoliiton takavuosien kansanedustaja ja EU-meppi Esko Seppänen purnasi jo vuosia sitten Suomen hivuttamisesta Natoon. Hän oli havaintoineen oikeassa ja sen todistaa viiltävän hyvin myös Nurmen teos. Kyllä, Suomea hivutettiin ja lopulta olimme niin Naton kyljessä, ettei Vladimir Putin kokenut jäsenyyttä enää isona siirtymänä. Suomi oli hänen luokituksessaan jo tukevasti osa läntistä maailmaa. Mutta nöyryytys liittyminen silti oli. Suomen Nato-hakemushan oli seurausta hänen julkituloistaan vuoden 2021 puolella, joissa hän kiisti Suomen suvereenin oikeuden liittoutumisen linjavalinnassa.
●●●
Vuodet 2014−2023 ovat Nurmen teoksen ydinaineistoa. Nato-historiamme on pidempi. Sijoitan ratkaisevan poliittisen ja turvallisuuspoliittisen nivelkohdan Esko Ahon hallitukseen 1990-luvun alussa. Neuvostoliiton taru loppui vuoden 1991 alussa ja presidentti Mauno Koivisto totesi, ettei YYA-sopimus enää sitonut Suomea. Hallitusohjelman turvallisuuspoliittisen osan perusteluista oli pudotettu pois Paasikiven−Kekkosen linja, jostain aiemmin lukemani mukaan ensimmäistä kertaa. Myöhemmin sen korvikkeeksi nousi epämääräinen, etenkin sosiaalidemokraattien hellimä aktiivinen vakauspolitiikka, jolla haettiin kutakuinkin samaa heidän tarvitsematta pitää framilla ei-omien-presidenttien nimiä.
Ahon hallitus teki tammikuussa 1992 päätöksen Hornet-hävittäjien hankinnasta neuvostoliittolais-venäläisten Migien sijasta. Ratkaisu herätti kiitosta ja ryöpytystä.
Ahon hallitus jätti Suomen jäsenhakemuksen Euroopan Unioniin. Oli otettu selvä suunta länteen.
Edeltävän Harri Holkerin hallituksen puolustusministeri Elisabeth Rehn pääsi Turussa syksyllä 1992 Hornet-lennolle ja muistini mukaan puki pian sanoiksi myönteisen Nato-kantansa. Moinen aiheutti vielä vuosikymmeniä monissa meistä vaistomaisen torjunnan.
Hätkähdin lukiessani vuonna 2016 tuolloin ilmestyneen ex-presidentti Martti Ahtisaaren, Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Jaakko Iloniemen ja Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen keskusteluteoksen Miten tästä eteenpäin. Venäjälle nihkeä Ahtisaari liputti siinä ärhäkkäästi Natoon hakemisen puolesta pitäen sitä rauhanturvaoperaationa, puolustuksellisena ratkaisuna, joka ei ole ketään vastaan:
”Venäjän käytöstä katsoen tämä on voitava sanoa. Mielistely Venäjää kohtaan ei käy… Meidän pitäisi käyttäytyä kuin Ruotsi. Ja mennä Natoon, ennen Ruotsia. Ruotsi tekee sen jossain vaiheessa myös”, hän julisti kirjassa.
Nyt Nurmen kirjan luettuani tiedän, että asian ääneen lausujia oli jo aiemmin, tosin poliittisissa sisäpiireissä. Nato-jäsenyyden korvikkeeksi nousi 2010-luvulla Nato-optio, mahdollisuus hakea jäsenyyttä. Se turvanaan suomalaiset kokivat olevansa miltei kuin pumpulissa. Eliväthän meillä Venäjän suuntaan valtioiden välinen dialogi, kauppa, turismi ja kansalaisten välinen kanssakäyminen.
●●●
Keväällä 2022 Suomessa virisi kilpalaulanta siitä, kuka oli eturintamassa kannattanut Natoon hakemista ja milloin. Mutta ennen kilvan seuraamista katsomosta käsin minulla heräsi Nurmen kirjasta houkutus mennä Nato-teemassa Esko Ahon hallitusta kauemmaksi. Etenkin Leonid Brežnevin valtakaudella Suomella ei ollut mahdollisuutta tehdä ainoatakaan merkittävää ulkopoliittista liikettä hakematta siihen ensin Neuvostoliiton suostumus. Sen jokainen suomalainen kärkipoliitikko tiesi. Määrätietoisesti Suomea kohti poliittista länttä halunnut Urho Kekkonen joutui tekemään poliittisia piruetteja milloin onnistuen, milloin epäonnistuen. Maksimiksi taisi jäädä EEC-jäsenyys ja onnistuminen väistää ehdotetut yhteiset sotaharjoitukset.
On mentävä pidemmälle, aina Naton perustamiseen vuonna 1949. Tuolloin Natoon liittyivät Pohjoismaista Tanska, Norja ja Islanti, vaan ei Ruotsi. Ruotsin pääministerinä oli sosiaalidemokraattinen Tage Erlander. Ruotsi jäi liittymättä, Suomelle liittyminen oli mahdotonta. Erlander oli Juho Kusti Paasikiven päiväkirjamerkintöjen mukaan perustellut Ruotsin liittymättömyyttä osin sillä, että ”suomalaisten puolueettomuudelle jäisi elintilaa ja jotta demokratia voittaisi Suomessa.”
Päätä huimaava tieto. En silti usko Ruotsin hallituksen tehneen ratkaisuaan epäitsekkäin perustein. Jos Ruotsi olisi liittynyt ja Suomi jäänyt ainoana Pohjoismaana Neuvostoliiton etupiiriin, aikaa myöten rautaesiripun rajaksi olisi muotoutunut Tornionjoki. Sen vaaran Tage Erlander torjui.
Nurmen vuolaan tarinoinnin seurauksena Nato-historiassa voi edetä vieläkin kauemmaksi, aina sodanjälkeiseen aseiden kätkentään. ”Omilla sukujuurillani Teiskossa Intti-laiva toi Tampereelta Teiskon suojeluskunnalle kiväärilaatikoita siinä vaiheessa, kun asekätkentää harjoitettiin”, kertoi ulkoministeri Pekka Haavisto vieressään istuvalle Lauri Nurmelle Nato-asiakirjojen vientilennolla Brysseliin. Suomalaiset valmistautuivat sodan jälkeen sissisotaan, jos Neuvostoliitto yrittäisi miehittää Suomen. Maan tahto oli kuulua länteen.”Se oli Nato-jäsenyyden henkinen alkusysäys”, Nurmi kirjoittaa.
●●●
Suomi oli liittynyt vuonna 1994 Naton rauhankumppanuuteen. Se oli tarkoitettu Natoon kuulumattomille maille. Liittymisen seurauksena Suomi osallistui Kosovon ja Afganistanin kriisinhallintaoperaatioihin. Nato-kumppanuutemme status nousi kehittyneeksi kumppanuudeksi. Suomen lisäksi kehittyneitä kumppaneita olivat Australia ja Jordania.
Nato-optiokirjauksen muotoilivat Matti Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelmaan Vanhanen ja Jyrki Katainen yhdessä. Siitä lähtien optio säilyi pitkäaikaisena turvallisuuspoliittisena mantrana.
Siirtykäämme 2010-luvulle, jolloin Nato-kysymys alkoi poreilla pinnan alla julkisuudesta piilossa. Kataisen sixpack-hallituksessa löysivät toisensa Nato-miehet ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb ja puolustusministeri Carl Haglund. Etenkin Haglund toimi tiiviisti Ruotsin puolustusvoimien ja poliitikkojen suuntaan. Kahden maan puolustuskoneistoa ryhdyttiin tihenevässä tahdissa hitsaamaan keskenään toimintakykyisiksi.
”Tilaisuudessa ei toki mitään dokumentteja allekirjoitettu vaan tehtiin päätös aloittaa virallisesti Suomi−Ruotsi-puolustusyhteistyö”, kuvaa Haglund keskusteluaan Ruotsin merivoimien komentajan Jan Thörnqvistin kanssa.
Vielä vuonna 2016 Ruotsin pääministeri Stefan Löwen vakuutti Ruotsin olevan Washingtonin suojeluksessa tyrmäten ajatuksen Ruotsin ja Suomen yhteisestä puolustusliitosta. ”Turvallisuuspolitiikkaa ei voi rakentaa vihjailujen ja julkisissa lausunnoissa annettujen puolittaisten lupausten varaan”, tyrmäsi Löwenin optimismin Ruotsin parlamentin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, folkpartietin Allan Widman.
Lusikkansa turvallisuuspoliittiseen soppaan panivat sixpackistä oppositioon jääneet perussuomalaiset. ”Kun jytky tuli [2011], tuumasin Jussin [Niinistön] kanssa, että emme voineet mennä hallitukseen. Porukoittemme perse ei olisi kestänyt EU:n tukipaketteja sun muita. Otimme nämä avainvaliokunnat: minä ulkoasiat ja Jussi puolustuksen. Siinä me tavallaan aloitimme projektin”, kuvaa Timo Soini omaa pitkää marssiaan.
Juha Sipilän hallitus oli monella tapaa merkityksellinen, vaikkei pääministeri itse ollut TP-UTVA-miehiä, vaan liike-elämätaustaltaan talousmies. Sipilä oli kysyttäessä luonnehtinut Itämerta rauhanmereksi. Hallitus antoi vuonna 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, missä Venäjästä kirjoitettiin suorin sanavalinnoin. Selonteko oli suorin sodan jälkeisen ajan ulkopoliittinen linjapaperi. ”Naton läsnäolo ja toiminta vakauttavat alueen turvallisuustilannetta… Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois…”
Keskeisillä paikoilla Sipilän hallituksessa istui kolme keskenään hyvin toimeentulevaa Naton kannattajaa: valtionvarainministeri Alexander Stubb, puolustusministeri Jussi Niinistö ja ulkoministeri Timo Soini. Kolmikko alkoi pelata yhteen. Nurmi kuvaa sangen tarkasti ne siirrot ja operaatiot, joita toisensa löytänyt kolmikko edisti hankkien niille siunauksen presidentiltä ja TP-UTVA:lta kriisinhallintaperustein. Erityisesti Jussi Niinistö pani tuulemaan ja sai puolustusvoimissa tukea Nato-mielisiltä upseereilta ja virkamiehiltä. Puolustusvoimain komentaja Jarno Lindberg kuului heihin.
”Suomi valmisteli kahdenkeskistä yhteistyöasiakirjaa Yhdysvaltain kanssa …
Suomen ja Britannian välinen valmis sopimusluonnos oli ollut vallan kamareissa suuri salaisuus: siitä ei ollut hiiskuttu eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenille.”
Presidentti epäili TP-UTVA:ssa uusien sotilaallisten harjoitusten tarpeellisuutta. Edistettiin asehankintoja sekä sotaharjoituksia Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ruotsin kanssa. Ministeri Niinistö tarvitsi perusteluissaan taituruutta, presidentti Niinistö jarrutteli mutta taipui.
Krimin miehityksen jälkeen EU:sta irronnut Iso-Britannia perusti erikoisjoukot JEF (Joint Expeditionary Force), johon Suomi liittyi kesäkuussa 2017. Iso-Britannian johtamaan JEF:iin kuuluvat kaikki Pohjoismaat, Baltian maat ja Alankomaat.
●●●
Hatut ja myssyt
Luonnollisesti Nato-prosessiin on kuulunut vastahanka. Senkin marssi on ollut pitkä. Lauri Nurmi jakaa Nato-myönteiset ja Nato-kriittiset hattuihin ja myssyihin, tässä järjestyksessä. Takavuosien myönteiset jo tiedämme. Puolueista Natoon liittymistä kannattivat RKP ja kokoomus. Nato-kriittisimpiä myssyjä löytyi ennen muuta SDP:n ja keskustan vanhasta kaartista.
Vuonna 2003 Euroopan Unioni valmisteli perustuslakiaan, josta tuli vuonna 2009 Lissabonin sopimus. Siihen kirjattiin muotoilu turvatakuista. Matti Vanhasen ykköshallituksen ulkoministeri Erkki Tuomioja ilmoitti Suomen vastustavan EU:n turvatakuita.
”Tuomioja vesitti ennalta Suomen mahdollisuuden saada EU-mailta sotilaallista apua Venäjän hyökkäystä vastaan. Historian kiehtova oikku on, että näin toimimalla hän tahtomattaan edisti kehitystä, joka lopulta johti Suomen Nato-tielle”, Nurmi kirjoittaa.
Natoa turvallisuuspoliittisena tavoitteena eivät pitäneet Tuomiojan lisäksi ainakaan keskustan Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtajana Krimin valtauksen aikaan toiminut Paula Lehtomäki.
Myssyt pitivät tärkeänä keskusteluyhteyden ylläpitoa Venäjän johdon kanssa. Siitä piti kiinni myös presidentti Sauli Niinistö. Koetinkiveksi muodostui Krimin miehityksen jälkeen EU:n asettamat pakotteet, joihin kuului myös pidättyminen korkean tason yhteydenpidosta. Tuomioja ajoi pakoteajan puolittamista. Suomi sitoutui yhteiseen EU-rintamaan, mutta Niinistö piti kiinni oikeudestaan yhteydenpitoon. Se ”kruunautui” hänen järjestämäänsä Naantalin Kultaranta-keskusteluun kesäkuussa 2016. Kutsuttuihin kuului Vladimir Putin. Se oli pohjoismaisille edustajille tyrmistyttävää.
●●●
Kun Yhdysvaltain ja Iso-Britannian vakoilutiedot osoittivat Venäjän valmistelevan kolmessa rintamassa hyökkäystä Ukrainaan, Suomen valtiollinen johto ja Euroopan sotilaallis-poliittinen johto joutuivat veitsen terälle. Presidenttien Joe Biden ja Sauli Niinistö puhelinkeskustelussa etsittiin keinoa vaikuttaa Putiniin. Suunnitellusti kokeiltiin Niinistön puhelua Putinille tammikuun lopulla 2022.
Puhelussa presidentti kertoi, että hyökkäyksestä Ukrainaan seuraisi se, että Suomi olisi pakotettu miettimään irtautumista liittoutumattomuudestaan. Putin ymmärsi sanotun, mutta oli liukunut ulottumattomiin. Vastaavan Niinistö oli kokenut pyrkiessään vaikuttamaan Aleksei Navalnyin kohteluun vetoamalla aiheutuvaan Venäjän imagovahinkoon maailmalla.
”Hän ei tuntunut ymmärtävän ajatusta.”
●●●
Suomen salattu tie Natoon. Kun Suomi yhdessä Ruotsin kanssa jätti Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergille Naton jäsenhakemuksen, Suomi luisui vaaravyöhykkeelle, josta tiedotusvälineet eivät rummuttaneet. Puolustusvoimat ennakoi. Joitain lentokentiä ja strategisia kohteita aseistettiin yllätysiskua vastaan. Jos Venäjä olisi nopealla iskulla miehittänyt esimerkiksi Ivalon lentokentän tai jonkin Suomenlahden saaristamme, Naton viidennen artiklan turvatakuiden puuttuessa Suomi olisi jäänyt itsensä ja brittiavun varaan. Sopimusneuvottelut Yhdysvaltain kanssa aloitettiin loppukesällä 2022 ja ne päätyivät DCA-sopimukseen (The Defence Cooperation Agreement) vuoden 2023 lopussa. Pahimmillaan olisi voinut syntyä jäätynyt konflikti. Sellaisella maalla ei olisi ollut asiaa Naton jäseneksi. Venäjä olisi nopealla iskulla voinut estää Suomen pääsyn Natoon.
Venäjä ei käyttänyt korttia, vaikka sen tiesi. Se lienee arvioinut vahingollisten seuraamusten olevan hyötyä suuremmat. Suomi odotti hakemuksensa ratifiointeja yhdeksän kuukautta. Valtiojohdossa elettiin pitkään veitsen terällä.
Valtiollisen virkansa keväällä jättävä Sauli Niinistö ei muutama vuosi sitten aavistanut päätyvänsä Nato-presidentiksi. Hän on kertonut suunnitelleensa viimeisille virkavuosilleen muuta. Kun Nato-jäsenyys oli sinetöity, Niinistö summasi osuuttaan näin: ”Olen työhöni kenties tyytyväisempi kuin koskaan ennen.”
Lauri Nurmen Nato-kirjaa luin ahnaasti, mutta tarkasti, sillä Nurmi on minimoinut tekstistä vuosiluvut. Jouduin etsimään ajallisia tarkennuksia hahmottaakseni kokonaiskuvaa. Siinä olisi ollut avuksi henkilöhakemisto, jota kovasti kaipasin.
Suomen salattu tie Natoon -teoksessa on väkevä imu.
Lauri Nurmi: Suomen salattu tie Natoon. Into 2023, 343 sivua.
Annelin kirjoissa 