Juhani Salokannel: Vastaanpanemisen kulttuurihistoria

Teoksen kansikuva on suurenmoinen. Etualalla ironisesti
neuvostovaltaan suhtautunut lahjakkuus, runoilija ja näyttelijä,
oman käden kautta kuollut Juhan Viiding, jonka syntymästä
tuli tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta.

”1900-luvun keskivaiheilla virolaisuus oli suurimmassa vaarassa sitten 1600-luvun nälkävuosien.” Näin kirjoittaa kirjailija, kääntäjä, Viron kirjallisuuden ja kirjallisuudenhistorian tuntija Juhani Salokannel tuoreessa teoksessaan Vastaanpanemisen kulttuurihistoria. Toinen maailmansota pyyhki Viron yli kahdesti ja konkretisoitui ensin Viron pakkoliittämisenä Neuvostoliittoon heinäkuussa 1940, sitten natsimiehityksenä 1941−1944 sekä 1944 Viron kytkemisenä uudelleen osaksi Neuvostoliittoa liki kuudeksi vuosikymmeneksi.

Kirjallisuuselämän menetykset olivat suuria, monin osin korvaamattomia. Yksimiljoonaisesta kansasta noin 70 000 pakeni meren yli länteen uuden neuvostomiehityksen osoittauduttua väistämättömäksi. Pakenijoiden joukossa lähti silloisen Viron kirjailijakunnan luovin kärki. Vain muutama jäi, lähdöstä myöhästyi Friedebert Tuglas vaimoineen.  Massoittain virolaisia, sivistyneistöön ja porvaristoon kuuluneita kyyditettiin umpinaisissa härkävaunuissa itään pitkäkestoisiin karkotuksiin; kesäkuussa 1941 noin 10 000, maaliskuussa 1949 jopa 21 000−22 000, joukossa massoittain kulakeiksi leimattuja pikkutilallisia. Kansa vaiennettiin pakkokeinoin.

Kirjastoista poistettiin maasta paenneiden kirjailijoiden tuotanto. Kaikkiaan 10 miljoonaa kirjaa tuhottiin polttamalla tai kirvein. Koteihin tehtiin piilotetun kirjallisuuden etsintöjä. Menneisyyttä ei saanut olla.

Omintakeisen ilmaisuväylän sosialistisen realismin tiukoissa
raameissa kehitti itselleen Lennart Meri mm. teoksillaan
Revontulten porteilla ja Hopeanvalkea. Kuva blogistin.

Julkaistava kirjallisuus ja kirjalliset aikakauslehdet joutuivat tiukan sensuurin kohteiksi. Kiellettyjä aiheita ja sanoja oli runsaasti. Juhani Salokannelta on syvästi harmittanut, ettei Viron itsenäistyttyä uudelleen huomannut pyytää eräältä sensorilta kopiota hänen kiellettyjen aiheiden ja sanojen työlistasta. Pakkotyyliksi tuli sosialistinen realismi.

Paikan nimimuutoksilla nostettiin kunniaan maansa Neuvostoliitolle myyneitä kotikommunisteja. Tartosta tuli Jurjek, Kuressaaresta Kingisepa jne.

Kaikesta huolimatta Viro suoriutui uudelleen itsenäistyneeksi kansankunnaksi ihmeen tehneenä kansakuntana. Viron kulttuurin ja kielen pelastuminen oli 20. vuosisadan ihme, eurooppalaisen sivistyshistorian suuri saavutus.  Poliittisten ketunrautojen hampaissa hengissä sinnitellyt Viron kirjallisuus on Salokanteleen teoksen aihe. Hän kertoo hienovaraisesti ja älykkäästi toimineesta sivistyksen vastarinnasta.

●●●

Yksi sivistyksellisen vastarinnan edellytys on yhtenäisyys. ”…kansallinen herääminen syntyi tunteesta, että meitä sorretaan ja meitä on vähän – näin sekä Virossa että Suomessa”, analysoi kääntäjä Piret Saluri Salokanteleelle Viron kansallisen yhtenäisyyden juuria Baltian saksalaisten paronien orjuuttavilta ajoilta. ”1800-luvun lopun yleinen venäläistämisaalto koetteli virolaisia paljon ankarammin kuin suomalaisia”, täydentää Salokannel.  

Yhtenäisyys on suhteellista, ei absoluuttista. Ihmismassojen, suurelta osin naisten, lasten ja vanhusten pakkosiirtoja ei olisi voitu toteuttaa, jos listojen laatijat ja kyyditysten toimeenpanijat eivät olisi olleet virolaisia. Ilmiannot perustuivat asetettujen kiintiöiden täyttämiseen ja osin naapurikaunaan, haluun saada kyyditetyn perheen karja ja maat.  Oli bolševikkeja ja poliittisia äkkikäännynnäisiä.

Kirjailijoista katalin änkyrä oli Raudin kirjailijasuvun kantaisä Mart Raud, joka traumatisoi teoillaan jälkeläisensä.  Marxilaisiksi tunnustautuivat saarenmaalaiset pienten maalaispaikkojen kasvatit, aviopuolisot Aadu Hint ja Debora Vaarandi. Heistä jälkimmäinen kuului niihin noin kymmeneen tuhanteen virolaiseen, jotka Neuvostoliitto siirsi sodan ajaksi suojaan selustaan.  Sekin tapahtui. Siitä kertoo Vaarandin muistelmateos Aastad ja päevad (2006). Kulissivallankäyttäjiksi Viron kirjailijaliiton johtoon nostettiin vuosiksi kommunistit Paul Kuusberg sekä Vaarandin toinen aviomies Juhan Smuul. Kustannuspäätökset tehtiin puolueessa hierarkian eri tasoilla.

Runoilija Debora Vaarandi oli Neuvostoliiton selustaan siirrettyjä.
Hänen nimissään julkaistiin Friedebert Tuglaksen tuomitsemiskirje hänen
sitä tahtomatta. Suomalaiset muistavat Vaarandin lähinnä Saarenmaan
valssista. Kuva 1980-luvulta, blogistin ottama.

Edellä mainitsemani kirjailijat, jotkut heistä sosialistisen realismin tiukkojen rajojen sisällä aikansa kelvollisia kynäilijöitä, tulin näin poimineeksi tikunnokkaan, vaikka Juhani Salokanteleen Vastaanpanemisen kulttuurihistoriassa  he ovat kiinnostavia kuriositeetteja, eivät kerronnan valtavirtaa.

●●●

Kuinka Viro ja virolainen kirjallisuus kestivät ajan raateluhampaat? Kirjan kansilehti nostaa yhdeksi selitykseksi verkostot. Viron kirjailijoista enin osa oli oppinutta sivistyneistöä, useimmilla oli takana opiskelu tai opiskelua Tarton yliopistossa. Heitä yhdisti Eesti Üliõppilaste Selts (Viron ylioppilaiden liitto). Vaikka se, kuten muukin yhdistystoiminta lakkautettiin miehityksen alussa, henkilösuhteet ja verkostot olivat syntyneet jäädäkseen.

Toinen Suomesta selkeästi poikkeava eroavaisuus on kirjailijasukujen runsaus. Kirjailijan, runoilijan ja kääntäjän ammatti jatkui kolmessa, jopa neljässä sukupolvessa. Salokannel suo teoksessaan runsaasti tilaa kirjailijasukujen esittelyyn. Suvut edustivat sivistyksellistä jatkuvuutta ja jatkuvuus säilyi yksityiselämän suojissa. Saamme tutustua Raud-suvun lisäksi Krosseihin, Viidingeihin, Sangeihin, Ehineihin, Hinteihin ja Kaplinskeihin. Kirjallisuusammattilaisuuden lisäksi esittelyistä vyöryy hulppea joukko eri alojen sivistyneistöä aviopuolisoina ja lähiomaisina. Virolaiset on sivistystä ja koulutusta arvostava kansa.

Yksi monisukupolvisimmista kirjailijasuvuista olivat Raudit. Kuvassa Mart Raudin poika kirjailija Eno Raud ja hänen puolisonsa lastenkirjailija Aino Pervik. Kuva blogistin.

Neuvostoaikana syntyi kokonainen tapakulttuuri, jossa harrastettiin tiivistä yhteydenpitoa (koti, kesäpaikka, perheen ja lähisukulaisten sekä ystävien ja tuttavien piiri).  Sillä on kulttuurin ja kielen säilymisen kannalta keskeinen merkitys, vaikka siihen kohdistui neuvostovallan suunnitelmallinen, hiljainen ja hiipien edennyt hyökkäys. Hyökkäystä toteutettiin lastentarhojen ja koulun avulla sekä murskaamalla uskonto ja sen kulttuuriset rakenteet ja toki hyödyntämällä ilmiantoja. Koulun osalta vyörytystä on kuvannut koskettavasti Leelo Tungal kirjassaan Seltsimees lapsi (Toveri lapsi). Ulkoistetulla lasten kasvatuksella luotiin uutta neuvostoliittolaisuutta, ihmislajia homo sovieticus.

Kirjailija Leelo Tungalin vanhemmat olivat opettajia.
Hän kuvaa äitinsä kolkkoa kohtaloa pienen lapsen
ymmärryksen kautta. Kuva blogistin Helsingin kirjamessuilta.

Miehityksen alkuvuosikymmeninä viron kirjallisuutta ja kieltä ylläpiti pakolaiskirjallisuus. Virolainen kirjallisuus kitui kotimaassa ja kukoisti länsimaissa. Lund Ruotsissa oli kustantamisen keskus. Siellä toimi Eesti Kirjanike Kooperatiiv (Virolaisten kirjailijoiden osuuskunta), mistä uutuuskirjat lähtivät postitse eri puolilla maailmaa maanpaossa eläneille. Volyymit puhuvat. Kun sodan jälkeisenä kautena 1944−1956 ilmestyi 87 nimikettä, samoina vuosina pakolaiset julkaisivat 194 nimikettä. Sivuissa laskettuina ero oli vielä suurempi. Neuvosto-Virossa muistelmakirjallisuutta ei ymmärrettävästi ilmestynyt, pakolaiskirjallisuuden piirissä paljonkin.

Pakolaissukupolven jälkeläiset sulautuivat aikaa myöden uusiin kotimaihinsa ja puhuivat äidinkielenään muuta kuin viroa. Pakolaiskirjallisuus hiipui luonnollista tietä. Sitä alettiin Virossa saada käsiin uuden itsenäisyyden vuosina.

Entä keitä olivat nuo pakolaiskirjailijat, joista monien tiedetään kantaneen kaunaa ja halveksuntaa Viroon jääneitä (kommunismin liehakoijia) kohtaan?  Kirjallisuutta maanpaossa tuottivat August Gailit, August Mälk, suuret runoilijat Marie Under ja Gustav Suits, Kalju Lepik, Henrik Visnapuu, Underin puoliso Arthur Adson sekä kirjailija Karl Ristikivi, joka nykyisin arvioidaan yhdeksi suurimmista viime vuosisadan virolaisprosaisteista, jopa kansalliskirjailija Anton Hansen Tammsaareen rinnastettavana.

Keskeisiä kielen ja ilmaisun säilymisen selityksiä oli runouden ylivoimaisuus. Runous mahdollisti kätkettyjä ilmaisuja, joita virolaiset osasivat tulkita. Salokanteleen kirjasta syntyy vaikutelma, että joltisenkin kaikki kirjailijat olivat myös runoilijoita, jopa Jaan Kross aina viidenkymmenen vuoden ikään saakka.

Moni kirjailija hankki vaatimattoman elantonsa kääntäjänä ylläpitäen näin kieltä elävänä. Salokannel kuvaa useat viron kirjailijoista vieraiden kielten taitoisiksi. Läntisiä kieliä ei koulussa opetettu, eipä juuri venäläistetyssä yliopistossakaan, vaan kielitaito hankittiin sitkeän itseopiskelun konstein. Vaikka kommunistinen Viro oli suljettu länneltä, mitä omintakeisimmin konstein hankittiin tietoa lännessä ilmestyneestä kirjallisuudesta.

Paul Viidingin leski, kääntäjä Linda Viiding oli kirjailija-
suvun rakastettu matriarkka. Hän käänsi suomalaista
kaunokirjallisuutta sekä Hella Wuolijoen muistelmateokset.
Kuva blogistin.

Käännettäväksi soveltuvassa kirjallisuudessa seula oli tiheä. 1910-luvun nuorten virolaiskirjailijoiden ryhmä Noor-Eesti oli pitänyt mottonaan sanoja ”Eestin kautta Eurooppaan” tai ”Ikkunat auki Eurooppaan”. Miehityksen aikana ikkunat oli salvattu ja peitetty luukuilla, mutta joitain kehnosti tilkittyjä saumarakoja virolaiset silti löysivät.  Harvat yhteydet Eurooppaan ja erityisesti Suomeen toimivat miehitysajalla kuin happiletkut. ”Syntyi mielikuva Virosta Neuvostoliiton läntenä”, tiivistää loppukaudella syntynyttä vaikutelmaa toimittaja ja yliopistomies Rein Veideman.

Eesti Radion kulttuuritoimittaja, runoilija Juhan Viidingin sisko Mari Tarand
on yksi Juha Salokanteleen teokseensa haastattelemista. Kuva blogistin.

Vaikka Neuvostoliitossa ainoa sallittu tyyli oli sosialistinen realismi, virolaiset kirjailijat onnistuivat taiteilemaan pikemminkin sen reunamilla alistumatta kangistavimpiin kaavoihin. Ehkä se koski muitakin Neuvostoliiton sirpalekieliä. Virolaiskirjailijat jopa kehittivät virolaista modernismia. Ensimmäinen modernistinen teos oli pakolaiskirjallisuuden tuotantoa, Karl Ristikiven Hingede öö (1953, tuoreena suomennoksena Sielujen yö).

Virolaiset oppivat kirjoittamaan rivien lisäksi rivien väleissä. Se oli taitolaji, johon sensuurin kynnet eivät useinkaan yltäneet mutta jota virolaiset osasivat lukea. Taitavin oli monipolvisen elämänkohtalon kokenut Jaan Kross, ulkoisesti maltillinen mies lämmin naurunpilke silmäkulmissa. Proosaansa hän taidokkaasti löysi historiallisten romaaniensa sankarit Viron historian hämäristä. Romaanit näyttivät poliittisesti neutraaleita, eivätkä sittenkään sitä olleet.

●●●

Teoksensa lopussa Juhani Salokannel kuvaa Viron uuden itsenäistymisen ajan kirjallisuutta. Se on nyt sirpaloitunutta ja moni-ilmeistä sisältäen myös hyvinvoivan viihdekirjallisuuden.
”Välistä minut valtaa väistämätön tunne, että tätä nykyä on kirjallisuudessa toimivilla taas jonkinlainen lasikatto. Kuka sen omilla mestariteoksillaan rikkoo ja yltää jälleen Euroopan kirjalliseen julkisuuteen, sen näyttää aika”, lainaa Salokannel Rein Veidemania teoksensa lopuksi.

Lasikaton puhkaisija oli Jaan Kross, mutta Ruotsin Akatemialta ainutkertaisuus jäi huomaamatta. Nauravainen ja seurallinen Kross puolisonsa runoilija Ellen Niitin kanssa 1984 Harjukadun kodissaan.
Kuva blogistin.

Lasikaton puhkaisi Jaan Kross. Ruotsin Akatemia ei tajunnut sen historiallista ja ainutkertaista merkitystä, vaan missasi Jaan Krossin palkitsemisen Nobelin kirjallisuuspalkinnolla. Mahdollisuus ja tilaisuus menivät ohi.

Teoksensa loppuun Juhani Salokannel on koonnut 47 virolaiskirjailijan hakemiston miniesittelyineen. Valikko on tekijän. Sattumanvaraisesti ja suotta etsin sieltä runoilijoita Debora Vaarandi, Betti Alver, Marie Under ja Gustav Suits sekä teoksen sisällä muutaman kerran mainittua kirjailijaa Heino Kiik. Omasta jutustani uupuvat ne lukuisat suurenmoiset kirjailijat, jotka sitkeästi ylläpitivät virolaista sivistystä ja elävää kieltä Neuvosto-Virossa. Uskon blogini kuvituksen korjaavan joiltain osin tätä puutetta.

Vastaanpanemisen kulttuurihistoria on teos, johon on tarve palata aika ajoin. Siksi kirjan kattava henkilöhakemisto olisi ollut lukijalle mieluisa ja hyödyllinen. Puuttumisesta tulee mieleen ilmeinen selitys: hakemisto olisi pakottanut kustantajan ylimääräiseen painoarkkiin, siis peräti 16 lisäsivuun, mikä on kustannusrasite. Lisäsivuista enin osa olisi jäänyt käyttämättömiksi. Tällaisilla tekijöillä on vankka osa liitteiden mittavuusratkaisuissa, minkä olen omalla työurallani usein joutunut kokemaan.

Teoksen vahvuuksia on uudenlainen näkökulma virolaiseen kirjallisuuteen, runsas, paljolti uniikki kuvitus, kirjan sisällöllinen monipuolisuus sekä Juhani Salokanteleen ilmeikäs kieli.

Juhani Salokannel: Vastaanpanemisen kulttuurihistoria. Viron kirjallisuuden verkostoja 1940-luvulta nykyaikaan. Vastapaino 2023, 507 sivua.