Romantiikka-anemia. Tunnistan sen ajoittain kaunokirjallisuutta tai elokuvia valitessani. Romantiikan on oltava tyylikästä, hienostunutta, vaanivaa, lukijaa härnäävää, älykästä. Amerikkalaisen menestyskirjailijan Lynn Messinan Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa odotukset toteutuvat. Siispä akuutin anemiani sammuttamiseksi painelin Akateemiseen kirjakauppaan etsimään keväällä ilmestynyttä sarjan kolmatta ilmestymää.
Käännetyn kaunokirjallisuuden puolelta en löytänyt. Kysyin palvelutiskiltä. Kevään uutuuskirjan Murhatun rakastajan tapaus etsinnässä kirjakaupan tietokone opasti osastolle Jännitys. Minua ei kirjassa jännittäisi minkään sortin murha. Eikä jännittänytkään. Minua kiinnosti se, miten neiti Beatrice Hyde-Claren ilmeinen eroottinen jännite kehittyisi, kun sen kohteeksi on tupsahtanut rakkauden toivottomin kohde, Kesgraven herttua, jota neiti ensikohtaamisesta alkaen raivokkaasti inhosi ja ylenkatsoi.
Lynn Messinan suomennetut teokset eivät toimi itsenäisinä. Saadakseen nautinnon uusimmasta kirjasta lukijan kannattaa aloittaa alusta, teoksesta Murha paremmissa piireissä. Se johdattelee purevimmin säätyläisiin lukeutuvan kasvattitytön Beatricen toivottomaan asemaan avioliittomarkkinoilla ja siihen, millaiseen rooliin mitättömänä pidetyn ja sellaisena itseään pitävän Beatricen elämässä ajautuu Lontoon seurapiirien tavoitelluin poikamies Kesgraven herttua, seurapiirien uneksituin ykköspalkinto.
Vaikka Lynn Messina on yrittänyt kirjoittaa sarjan osat itsenäisiksi kirjoiksi laatimalla aloituskirjaa seuraavien kirjojen alkuun aiempien kirjojen kertauksina sisäänheittoluvut, Murhatun rakastajan tapauksessa yritys on tuomittu epäonnistumaan. Vain aiemmat kirjat lukenut saa sisäänheittoluvusta tolkkua. Oma suositukseni: Lukekaa ensin Murha paremmissa piireissä. Huomaatte olevanne koukussa ja viihtyvänne siellä!
●●●
Sankaritar neiti Beatrice Hyde-Clare kaipaa esittelyn. Hänen jäätyään nelivuotiaana orvoksi vanhempia kohdanneen purjehdusonnettomuuden seurauksena häntä ei ollut soveliasta sijoittaa lastenkotiin säätytaustansa vuoksi, vaan kasvattivanhemmiksi lankesivat lähisukulaiset. Beatrice (Bea) joutui puritaanisen ja tiukan Vera-tädin kasvatusoppien kohteeksi. Juuri lukemassani Murhatun rakastajan tapauksessa Bean äidin tuntenut Lady Abercrombie luonnehtii kasvattitäti Vera Hyde-Clarea lohikäärmeeksi.
Bea on 26-vuotias ja naimaton, auttamattomasti vanhapiika. Hänellä on epäedullinen ulkonäkö, mitä Vera-täti muistaa korostaa joka käänteessä. Hänet on kasvatettu araksi. Vieraita hänen ei sovi puhutella, vaikka onkin aikuinen. Kysyttäessä tulee vastata pidättyvästi kyllä tai ei. Bean vaatteisiin, säätyläismallisiin tosin, Vera-täti käyttää varojaan säästeliäästi. Bea liudentuu ihmisten keskuudessa huomiota herättämättömäksi epähenkilöksi.
Mutta Bea on älykäs ja paljon lukenut. Hänen karisteltua lopulta yltään arkailijan häpeäviitan osoittautuu, että hän on teräväkielinen, hoksottimiltaan ja reaktioissaan nopea, hyvä ihmisten lukija ja huumorintajuinen itseironiaa myöten. Päättelykykynsä, uteliaisuutensa ja uteliaisuuden tuoman rohkeuden seurauksena hän pistää nenänsä murhatapauksiin tarkoituksenaan selvittää kulloinenkin tapaus. Kasvattitädin tottelemisvaadetta ei kuitenkaan sovi uhmata. Kuuliaisuus kuuluu hyviin tapoihin ja tapoja säätyläiset vaalivat.
Messinan kirjojen toinen sankari on Kesgraven herttua. Kun aatelisia puhutellaan kohteliaisuudella ”teidän korkeutenne”, herttuan puhuttelumuoto on ”teidän armonne”. Jos puhuttelija valitsee väärin, Kesgraven herttua oikaisee ärtyneenä. Herttua on Iso-Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen. Hän on nuorekas kolmikymppinen, sumean rikas ja piinallisen komea. Luonteeltaan hän on pedantti muodollisuuksiin takertuja. Muodollisuuksilla eliitti varjelee koskemattomuuttaan. Bea lisäisi ominaisuuksiin omahyväisyyden, vaikka aikaa myöten havaitsee toisen kykenevän myös nauramaan itselleen.
Beaa ja herttua yhdistää puuttuminen uteliaisuuden pakottamina henkirikoksen selvittelyyn Skeffingtonien hulppeassa maaseutukartanossa, missä kumpikin oli samanaikaisesti vieraina (Murha paremmissa piireissä). Väkivaltainen kuolemantapaus oli kuitattu onnettomuutena. Viikon varrella Bea ja herttua päätyivät tekemään yhteistyötä isäntäväeltä ja kartanon muilta vierailta salassa. Sovinnaisuussäännöt eivät sallineet heidän tulla yllätetyiksi toistensa seurassa. Ruumiiseen törmättyään iltayöstä molemmat kylpytakkeihin verhoutuneena kartanon kirjastossa herttua hätistää neiti Hyde-Clarea häipymään. ”Lontoossa mitättömämmätkin huhut ovat johtaneet kosiomenoihin, enkä ole halukas joutumaan sen suuntaisen spekuloinnin kohteeksi”, kuuluu herttuan ärtynyt perustelu.
Murhamysteerion pohdinnan kuluessa Beatrice oppii sietämään herttuaa ja kirjan lopussa tajuaa peräti pitävänsä hänestä. Salainen yhteistyö on sujunut virikkeellisesti ja murhamysteeri ratkennut. Höyhenenkevyen romantiikan hipaisun Messina kirjoittaa kirjansa loppuun kartanon vierasseurueiden erotessa: ”Seuraavaan kertaan, neiti Hyde-Clare”, osoittaa herttua sanansa Beatricelle jättäen muut liki huomiotta. Seuraavaan kertaan? Miten niin?
Toisen kirjan, Jadetikarin arvoitus, lopussa Beatrice pelkää rakastuvansa herttuaan. Se merkitsisi lohdutonta tulevaisuutta, naimattoman naisen elämää sydän murskautuneena. Kolmannen kirjan, Murhatun rakastajan tapaus, alussa Beatrice tajuaa olevansa rakastunut. Mikä onnettomuus! Edellisellä näkemisellä hän oli eronnut herttuan tarjoamasta vaunukyydistä rohkealla ja itsevarmalla vedolla: kiittänyt hänen armoaan sinuttelemalla ja puhuttelemalla etunimellä. Mistä moinen röyhkeys ja rohkeus? Häkeltymättä herttua vastasi lujalla kädenpuristuksella, suoralla katseella, sinuttelulla ja puhuttelemalla Beatricea etunimellä.
●●●
Jenkkikirjailija Lynn Messina on perehtynyt hvyin 1800-luvun alkupuoliskon brittiläiseen säätyläiselämään, jota erinomaisen elävästi on kuvannut Jane Austen. Beatrice ei tunne kotikaupunkiaan Lontoota. Säätyläisnaisen sopii liikkua kaupungilla vain palvelija tai seuraneiti esiliinanaan ja silloinkin vuokravaunuissa tai oman perheen umpivaunuissa. Lontoo on hänelle sumea tuntemattomuus, yksinäiselle naiskulkijalle vieläpä vaarallinen. Ylipäänsä vain alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat kävelevät kadulla.
Beatrice on kasvattikotinsa kahlitsemana häkkilintu. Selvitellessään omatoimisesti uutta henkirikosta hän joutuu kehittämään mielikuvituksen ylittäviä keinoja ja sepittämään valheita päästäkseen lähtemään talosta Vera-tädin huomaamatta hänen poissaoloaan. Jarruttelijaksi ja suojelijaksi kiilautuu kunnianarvoisa Kesgraven herttua, ehkä poikamaisuuttaan, Beatricen päähänpistoista huvittuneena ja asemassaan poikkeavia kokemuksia kaivaten.
●●●
Beatrice on auttamattomasti rakastunut herttuaan. Hän oli kuvitellut, miltä Kesgraven herttuan tuleva vaimo näyttäisi. Pembertonin kutsuille saavuttuaan ja tanssisaliin astuttuaan hän näki heidän liitävän yhdessä tanssilattialla silmiä hivelevän sulokkaasti: kaksi poikkeuksellisen komeaa ihmistä, vaalea herttua ja korpinmustahiuksinen Lady Victoria. Ladya on kasvatettu kuin orkideaa kasvihuoneessa lopputuloksena ”lajinsa jaloimmat ominaisuudet”. Moni sivusta seuraava, Vera-täti yhtenä heistä, tuntui olevan asioista perillä. ”(Kihlaus)ilmoitus tehdään hetkenä minä hyvänsä, he ovat olleet erottamattomat viimeisten viikkojen aikana.” Avioliitto olisi taloudellisestikin täydellinen.
Beatricen kanssa ystävystyneen Lady Abercrombien mukaan kutsujen naimaikäisistä naisista vähintään puolet elättelee tai on elätellyt unelmaa herttuan kiinnostuksen kohdistumisesta juuri itseen.
”Herttua naisi ensiluokkaisen timantin – kyse oli ainoastaan siitä, minkä niistä hän valitsisi – ja se, että tämä tuntui saavan jonkinlaista kieroa nautintoa Bean seurasta, ei tarkoittanut että hän olisi katkaissut rikkumattoman, viisisatavuotisen perinteen tyytymällä valjun näköiseen vanhaanpiikaan, jonka keskustelutaidot olivat mitättömät ja jossa ei ollut tippaakaan sulokkuutta.”
Beatricen naimattomuudesta huolestunut Lady Abercrombie on päättänyt käynnistää ohjelman Beatricen luotsaamiseksi naimisiin puolen vuoden sisällä. Se olisi hänen palveluksensa nuoruuden ystävän, Beatricen Clara-äidin muistolle. Mutta nähtyään Beatricen lohduttomat silmät hän tajuaa myös suojattinsa rakastuneen herttuaan. Suunnitelma koki takapakin. Tarvittaisiin lisäaikaa sekä surusohva Beatricen parantumiseksi sydänsurustaan. Surusohvalla olisi tilaa alakulon aiheuttamalle saamattomuudelle ja elämänhaluttomuudelle.
●●●
Kertomattakin on selvää, että kirjan murhamysteeri ratkeaa, ensin Beatricen oivaltaessa nuuskan ja lopulta hänen saatuaan oivalluksen kallisarvoisen nuuskarasian varastamisesta. Jälleen ollaan kutsuilla, tällä kertaa Lankwellien tanssiaisissa. Paikalla on saapunut vielä paljastumaton murhaaja. Lähtemällä tämän perään parvekkeelle Beatrice ei tule ajatelleeksi turvallisuuttaan. Vain herttuan ilmestyminen parvekkeelle pelastaa amatöörisalapoliisimme varmalta kuolemalta. Beata letukaksi solvaava syyllinen taltutetaan.
Solvaamisesta sydämistynyt Beatrice reagoi kaikki-tai-ei-mitään -tavalla kutsumalla itseään ”tämän miehen (herttuan) morsiameksi”, jonka nimittely ei vaikuta syytetyn parhaalta puolustautumisstrategialta. ”Haluatteko kokeilla jotain toista lähestymistapaa?” Bea kysyy ironisesti.
Kesgraven huulet nykivät hänen katsoessaan Bean suuntaan. ”Etkö aio antaa minun kosia?”
Ylpeydellä on korkeimmissa säädyissä ylittämätön asema, kuten Jane Austenin romaanista Ylpeys ja ennakkoluulo muistamme. Rakkaus pääsee sydämeen, jos uskaltaa antaa ylpeydessään myöten. Herttuan taipuminen Beatricen edessä saa Messinalta tyylikkään muotoilun: ”Olet pilannut minut täysin, ja kuten kuka tahansa arvonsa tunteva tuomittu, olen kiitollinen saadessani osallistua omaan kukistumiseeni.”
Tultuaan vakuuttuneeksi mahdollisuuksistaan saavuttaa herttuan rakkaus Beatrice toimii viettinsä voimalla tekemällä tunteistaan julkisen spektaakkelin. Rajoita vähän, vetoaa lukija. Bea ei rajoita ja häntä rakastava herttua ei epäröi olla spektaakkelin toinen osapuoli. Heistä on tullut seurapiirien silmien alla pari.
Katkaisisin kirjailijana Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjan tähän. Satu on saanut toivotun käänteen ja suhde näyttäytyisi jatkossa kiinnostavana mutta nousunein ja kuoppineen vakiintuneena.
●●●
Luin kirjan loppuosan uudelleen vakuuttuen siitä, että Lynn Messina on rakkauden eri ilmentymien taitava, sävykäs ja tyylikäs sanaistaja. Jotta vähätellyn Bean ja jumaloidun herttuan keskinäisen rakkauden paljastuminen ensin heille itselleen ja sitten toisilleen ei maistuisi kirjalliselta farssilta, heidän on liikahdettava sosiaalisessa statuksessaan. Bea on noussut virkistävän ja kiinnostavan tuntuiseksi elämänkumppaniksi ja herttua on tinkinyt ylimysroolistaan. Julkisten sosiaalisten rajojen ylitys on mieluisa teko sydänjuuriaan myöten rakastuneelle nuorelle herttualle, jonka odotetaan menevän naimisiin mutta jossa kytee kaipuu poikamaisuuteen.
Messinan kirjojen hienostunut mauste on pilkistelevä komiikka. Esimerkiksi kun Bea joutuu Vera-tädin vaatimuksesta parantelemaan kirjasarjan toisessa osassa saamiaan kasvoruhjeita tuplasti kauemmin kuin mitä kasvojen paraneminen vaatii, Kesgraven herttua käy liki päivittäin tiedustelemassa hänen vointiaan. Vera-tädistä se on omituista, sillä kasvattitytärhän on mitättömyys. Niinpä noin 45-vuotias täti alkaa uskotella itselleen, että syynä käynteihin onkin herttuan kiinnostus Bean sijasta hänestä itsestään. Tällaisia inhimillisiä heikkouksia Messina sirottelee taitavasti mutta maltillisesti kerrontaansa ja lukija hyrisee huvittuneena. Romantiikkaa, rikosdraamaa, terävää sanailua ja komiikkaa, niistä aineksista on Messinan Beatrice Hyde-Clare -kirjat tehty.
Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus. Aula & Co 2024, 272 sivua. Suomennos Nelli Hietala.
Annelin kirjoissa 