Joel Haahtelan Marijan rakkaus on tyylikäs, lumoava, tavattoman kaunis, kaipuuntäyteinen rakkaustarina. Rakkaus merkitsee sitä tuntevalle varmuutta, varmuutta itsestä. Marijan rakkaus kertoo kuitenkin rakkauden hauraudesta ja epävarmuudesta. Siitä voi kehittyä kestävä rauhan ja rakkauden asuinsija kuin kirjassa kuvattu Franciscus Assisilaisen nimeä kantava Saint Francescon kirkko, mutta vielä nyt se on toive, kuvitelma, hiekkalinna tai kuin perhonen tai sisilisko, joka voi väärästä lähestymisestä livahtaa pakoon. Rakkaus väreilee hengitysilmassa ihokarvojen aistimuksena. Rakastavaisten kosketukset ovat yhdessä vietetyistä tunneista ja päivistä huolimatta satunnaisia, varovaisia ja tunnustelevia. Heistä on tullut toista lähentyäkseen varovaisia.
Heidän menneisyydessään kaikki oli tuokion ajan toisin. Neljännesvuosisata sitten he olivat kahden viikon ajan intohimon päihdyttämät rakastavaiset Prahan Mӗlnická-kadun varralla sijainneessa halvassa mutta viehkossa hotellissa, jonka ikkunasta oli näkymä villiintyneelle sisäpihalle. Suomalainen nuorukainen ja serbialaisen Marija rakastelivat tiheään ja välillä nuorukainen kirjoitti romaaniaan. Kerran Marija alkoi itkeä ilmaisten pelkäävänsä menettää nuorukaisen. Eräänä aamuna Marija kertoi lähtevänsä kauppaan ja katosi.
”Keskipäivällä huolestuin kun Marijaa ei kuulunut takaisin. Kauhu sisälläni kasvoi. Jälkeenpäin minusta tuntui, että noihin tuskastuttavan hitaasti eteneviin minuutteihin tiivistyivät kaikki siihenastisen elämäni pelot; ne kaivoivat esiin jokaisen lapsuuden pimeän nurkan ja aamuyön painajaisen, kaikkein yksinäisimmät hetket.”
Marija oli ottanut passinsa ja niukat tavaransa yhtä paitaa lukuun ottamatta. Nuorukainen etsi häntä kaikkialta Prahasta viikon ajan ja palasi seuraavana kesänä Prahaan majoittuen samaan hotelliin. Haavekuva siitä, että myös Marija toimisi samoin, ei toteutunut. Yhteystietojaan he eivät olleet vaihtaneet.
Ainoa mitä miehelle jäi rakastetusta, oli romaani Hyvästi nuoruus, jonka hän kirjoitti heidän lyhytkestoisesta suhteestaan. Marija eli hänelle kirjan tarinassa ja hänen kuvitelmissaan. ”Vain kuvitelmat pitävät meidät hengissä”, Haahtela kirjoittaa. Todellinen, ainakin osin erilainen Marija työskenteli eri Euroopan kaupunkien yliopistoissa vanhan taiteen tutkijana. Hänen intohimonsa olivat ajallisesti kaukaisten suurten mestareiden singneeraamattomat maalaukset, teokset joita he olivat maalanneet Jumalan kunniaksi ja jotka kuuluivat Jumalalle. Jätetty mies ei tästä Marijasta tiennyt.
●●●
Joel Haahtelan kirjan alussa nyt jo keski-ikäinen kirjailija on lähdössä yöjunalla Triestestä Roomaan. Asemalaiturilla hän näkee selin seisovan naisen odottamassa samaa junaa. Kohtaaminen kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen on sydämellinen ja nauruntäyteinen.
Marijan ehdotuksesta he tapaisivat ravintolavaunussa, mutta mies ei luota siihen, että Marija löytyisi ravintolavaunusta tai ettei sattumalta kohtaamansa rakastettu poistuisi junasta millä tahansa väliasemalla. Marija ei karkaa. Roomassa he asuvat erillään, Marija yksityiskodissa, mies hotellissa, mutta he viettävät paljon aikaa yhdessä Marijan taiteentutkimusten täyttämin sisällöin. Mies antautuu Marijan vanhan taiteen maailmaan.
Marijalle vanha kirkkotaide on intohimo. Intohimon ydinkohteina ovat 1300-luvun alussa Duccio de Buoninsegnan Siennan tuomiokirkkoon maalaama alttaritaulu Maestá sekä 1400-luvulla eläneen varhaisrenessanssiajan taidemaalarin Fra Angelicon fresko Mariasta, joka lähestyy puutarhurina pitämäänsä Jeesusta. Maalaukseen liittyvät Jeesuksen torjuntasanat noli me tangere, älä koske (takerru) minuun. Marija vie häntä rakastavan miehen eri kirkkoihin ja luostareihin tutkimaan vanhaa taidetta ja kertoo tälle innostuneesti maalausten poimuilevasta historiasta, maalauksiin liittyvistä tarinoista ja teosten yksityiskohdista symbolisine merkityksineen.
Kaikki se kiehtoo miestä. Pitkällä taidematkallaan he yöpyvät majatalossa ja Marijan aloitteesta ottavat yhteisen huoneen. Mies on saanut tietää, että Marija on naimisissa, mutta Mariolla on uusperhe muualla. Marija on myös kertonut ennen Prahan rakasteluviikkoja suuresta rakkaudestaan sarajevolaiseen Avramiin. Sarajevo, Avram ja Marija liittyvät Jugoslavian sisällissotaan ja piiritetyn Sarajevon kauhuun. Avramin isä oli yksi kaupunkilaisia ympäröiviltä vuorilta saalistaneista tarkka-ampujista. Yksi tarkka-ampujien uhreista oli Avram, mahdollisesti historian irvokkaana pilana oman isän ampumana.
Sarajevoon Marija ei voinut jäädä, mutta hän kantoi rakastettua sisällään vielä kauan katuen ja tuntien ”syyllisyyttä isän puolesta, niin kuin Avramin ampuja olisikin ollut hän itse”. Mies päätyy päättelemään, että tuolloin 25 vuotta sitten Marija rakasti Avramia hänessä ja hän on rakastanut Marijaa muissa. Muista tärkein on Saimi, miehen rakastettu Suomessa. Saimin kanssa hän on kokenut saunomisen, tuntureiden ja tunturikalastamisen lumon.
●●●
Vaikka runous, kaunokirjallisuus, elämäkerrat, iskelmät, elokuvat ja laaja viihdeteollisuus käsittelevät rakkautta ihmisten välisenä ydinsiteenä, sen kuvaaminen on vaativa taitolaji. Joel Haahtelan Marijan rakkaudessa kuvaama rakkaus on täynnä vastakohtia. Rakkaus on kaiken aikaa läsnä, se on hengitysilmassa ja tuntuu väreilynä iholla, mutta se ei taivu määrittelyille tai ehdottomuuksille.
Olen viime kuukausina kohdannut tyylikkäitä ja koskettavia rakkauden kuvauksia, yllättäen muutamat aiemmin kohtaamani viihdekirjallisuudessa. Marijan rakkaus kuuluu hienostuneiden ja koskettavien rakkauskuvausten valioon, omanlaisenaan, kirjoittajan persoonaa ja hänen ilmaisuskaalaansa ilmentäen.
Täydet tyylipisteet kuuluu kirjan sisällön lisäksi myös kannen suunnitelleelle Päivi Puustiselle. Katseen vangitseva kansi panee lukijan haluamaan kirjan.
Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Otava 2024, 192 sivua.
Annelin kirjoissa 