Historiantutkija Mirkka Lappalaisen teoksen Smittenin murha, Katoamistapaus 1600-luvulta (2022) kansikuvana on rottien tanssi. Maalaus neljästä tanssivasta rotasta on oletettavasti flaamilaisen taiteilijan Ferdinand van Kesselin työ 1600-luvun lopulta. Maalauksen omistaa frankfurtilainen taidemuseo Städel. Teos viittaa sananlaskuun ”kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä”.
Maalauksen symboliikka viittaa 1670-luvulla itäisellä Uudellamaalla tapahtuneeseen Sköldvikin kartanon isännän Nils Rosenschmidtin salamurhaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin ennen ruumiin löytymistä kartanon entisestä kaivosta 1680. Kaivo oli hylätty kartanon päärakennuksen tulipalon 1669 seurauksena, kun uusi päärakennus rakennettiin etäämmälle. Koska Rosenschmidt (Smitten) kuului aatelistoon, tarkemmin alhaisaatelistoon, salamurhasta oli välttämätöntä käynnistää tutkimukset. Aatelismieheen ja isäntään kohdistunut murha oli tekona raskauttava.
Pääepäilty oli hamaan loppuun asti Smittenin vain kaksi viikkoa aiemmin kartanon puutarhanmestariksi palkkaama mies tuntemattomuudesta, Markus Jöransson, joka isännän ”matkustettua” pois (väitteen mukaan ratsastaen koiran seuratessa) otti kartanon käsiinsä ja vuosien mittaan myi sieltä irtaimistoa, viljaa ja tuotantoeläimiä, isäntänsä ”valtuuttamana”. Mitään valtuutuksia Porvoon käräjäoikeus ei häneltä tiukannut, vaikka hän on vuosien ajan kertonut saavansa Smitteniltä kirjeitä olinpaikasta, jonka hän yksin tiesi.
Nils Rosenschmidtin elämä, väkivaltainen kuolema ja ruumiin löytymisen jälkeinen oikeusprosessi on sotkuinen vyyhti, mistä Mirkka Lappalainen on etsinyt johtolangan päitä. Hänelle, 20 vuoden ajan 1600-luvun oikeuspöytäkirjoja lukeneelle tutkijalle kävi selväksi, että ”joku tai jotkut tarinaan sekaantuneet ohjailivat katoamisen ja kuoleman selvittelyä ja sitä, mitä asiakirjoihin merkittiin”. Kirjaa lukiessani ihmettelin, miten tutkija voi säilyä sen sumeuden, ristiriitaisuuksien ja asiakirjojen osittaisen puuttumisen keskiössä selkeäjärkisenä. Ainakin lukijaa huimasi.
Lappalaisen teoksessa on kyse true crimesta, jota hän avaa massiivisten historiallisten asiakirjojen ja 1600-lukua koskeneiden historiallisten tutkimusten ja tietämyksen keinoin. Rikoksen selvittäminen ei ole kirjan kirjoittamisen varsinainen syy. Lappalainen kirjoittaa tutkimastaan 1600-luvusta.
”Koko elämä perustui hierarkiaan, ja jokaisen oli pinnisteltävä säilyttääkseen asemansa, maineensa ja kunniansa. Alaspäin vieriminen oli hirvittävä kohtalo. Elettiin seksistisessä sääty-yhteiskunnassa. Ihmisen tuli elää ja käyttäytyä tavalla, jonka sukupuoli, syntyperä ja Jumala olivat määritelleet. Tämän oletettiin luovan rauhaa ja harmoniaa.”
Lappalaisen setviessä Sköldvikin ruumiin tarinaa esiin nousi yhä selvemmin yhteiskunnan armoton eriarvoisuus, köyhyys sekä taistelu vallasta ja asemasta. Nils Rosenschmidtin kaltaiset ”vähäpätöiset tai syrjäytyneet aatelit eivät ole koskaan olleet mitään erityisiä tutkimuskohteita. Heitä oli kuitenkin paljon, ja tämä tutkimus avasi aivan omanlaisensa näkymän maailmaan, jossa he elivät”.
●●●
Porvoon oikeus totesi puutarhamestari Markuksen syylliseksi murhaan. Häntä ei voitu tuomita, saatikka mestata, koska hän ei tunnustanut eikä rikokselle ollut kahta yhtäpitävää todistajalausuntoa. Väärä tuomio olisi ollut rikos Kaikkivaltiasta vastaan.
Murhan tutkimus näyttäytyy nykykatsannossa osaamattomalta, välinpitämättömältä ja paljolti laiminlyödyltä. Kaivon vainaja uskottiin Smitteniksi siksi, että pituus oli kutakuinkin saama. Ei kirjattu asiakirjoihin, oliko ruumis alaston, alivaatetettu vai yhä verisissä vaatteissaan. Oikeuspöytäkirjoista ei löydy tunniste- tai kuolemaan johtamistietoja.
Murha tapahtui keskellä myöhäissyksyn säkkipimeää yötä päärakennuksessa. Puutarhamestarin apureina olivat veljekset ratsumies Axel Thomasson sekä kartanon torppari Mårten. Veljekset olivat kertoneet yön kulun veljelleen renki Johanille, joka surmayönä nukkui etäällä kartanon riihessä. Salamurhasta oli tietoinen myös puutarhamestari Ingre-vaimo, joka hinkkasi kartanon lautalattian syihin imeytyneet veriroiskeet, kun vainaja kätkettiin tilapäisesti ulkorakennuksen lautalattian alle. Hän kielsi tienneensä mitään ja istui yhden vuoden vankilassa Helsingissä.
Johanin oikeudessa kertoma oli toisen käden tietoa, eikä riittänyt. Veljekset olivat lähteneet oikeusprosessin alkaessa livohkaan. Kirveellä Smitteniä ei-kuolettavasti iskeneen Axelin tiedetään osallistuneen Ruotsin ja Tanskan väliseen sotaan ja kuolleen Skoonessa.
Itse pääepäillyn ja todennäköisimmän murhaajan, puutarhamestari Markus Jöranssonin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt istua tyrmässä pitkät kaudet, mutta hänen nimeään Lappalainen ei löytänyt minkään vankilan vankiluetteloista, vaikka ne on 1600-luvulla pidetty ajan tasalla. Avoimeksi jäi vain Porvoon kaupungin vankikoppi, jonka vankiluettelot eivät ole säilyneet.
●●●
Mirkka Lappalaisen kirjan ydin ei kuitenkaan ole true crimen ratkaiseminen 350 vuotta tapahtuneen jälkeen. Lappalainen pureutuu itse tapahtuman uhriin Nils Rosenschmidtiin ja hänen omalaatuiseen ja pahennusta herättäneeseen elämäänsä keski-iässä. Henkilökuva on surullinen ja surkuhupaisa. Henkilöhistoriassa kiinnostavaa on luisuminen säätyläisten turvaverkon ulkopuolelle. Hän oli sukunsa kieltämä mies aikana, jolloin suvun tuki oli etenkin aatelistossa välttämättömyys.
Naimattomana häneltä puuttui tarpeellinen perhetausta. Hänellä oli naissuhteita ja muutama avioton lapsi. Tärkein suhde oli vuosia kestänyt yhteisasuminen nimismiehen tyttären Märta Larsdotterin kanssa. Märta oli Smittenistä riippuvainen, sillä kotiin ei ollut palaamista. Ennen Smittenin murhaa hän oli muuttanut lapsineen Tukholmaan.
Rosenschmidt loi varhaisaikuisuudessaan sotilasuraa upseerin adjutanttina 30-vuotisessa sodassa. Sotaa seurasi pitkähkö rauhanjakso, jolloin laumoittain upseereita jäi tyhjän päälle. Smitten oli yksi heistä. Hän asettautui omalla ratkaisullaan Sköldvikin kartanoon, läänityskartanoon, joka oli ollut vanhempien vielä eläessä hänen sukunsa kartano. Läänityskartanot eivät kuitenkaan olleet haltijansa omaisuutta saati perintöetua. Smittenin lanko, Mäntsälän ja Kirkkonummen Överbyn kartanoita hallinnoinut Katariina-siskon mies Lars Crantzfeldt kävi vuosia oikeutta kiistääkseen Smittenin aateluuden ja oikeuden hallinnoida Sköldvikiä. Siellä mies kuitenkin pysyi kruunun puuttumatta asiaan. Crantzfeldt oli varallisuushimoinen, riitelevä ja pitkäkestoinen Smittenin vihollinen.
●●●
Mirkka Lappalainen kuvaa kuitenkin Smittenin murhan varjolla tutkimaansa aikakautta Suomessa ja Uudellamaalla. Hän kuvaa, millainen oli esi- ja virkavallan suhde aatelisiin; mistä kaikesta taivaan ja maan välillä käräjöitiin; ketkä maksoivat veroja ja ketkä eivät; millainen oli kirkon valta; millaisiin mittoihin nousivat ajan noitavainot; miten ja minne voitiin matkustaa ja ketkä yleensä liikkuivat; mitä asiakirjakokonaisuuksia ja arkistoja sen ajan yhteiskunnassa oli ja millä tarkoitusperillä niihin tallennettiin tietoa; millainen oli erisäätyisten naisten asema; millaisia kato- ja hallavuosia tarinan ajanjaksona oli ja millaisin seurauksin; millaisiin toimiin Ruotsi ryhtyi uuden sodan syttyessä vanhaa vihollista Tanskaa vastaan.
Teoksessa on valtavasti tietoa. Tiedon Lappalainen uittaa valitsemaansa esimerkkitapaukseen, Nils Rosenschmidtin salamurhan selvittämiseen. Se on historiantutkijan taituruutta.
Sköldvikin myöhempi kohtalo on kiinnostava. Sodan syttyessä Tanskaa vastaan Ruotsin kruunu kiinnostui unohtamistaan toisarvoisista kartanoista ja kohteisiin listattiin myös syrjäinen Sköldvik. Se osoitettiin vuonna 1677 sotaviskaali Alexandr Anderssonille korvauksiksi maksamattomista palkoista ja matkakorvauksista. Mutta kartano osoittautui tyhjiin imetyksi. Porvoon kirkkoväärti oli tyhjentänyt navetan viemällä siellä oman käden oikeudella kahdeksan lehmää korvaukseksi Smittenin maksamattomista sakJuuri kartanon remontin yhteydessä työmiehet ruumiin löysivät hakiessaan kaivosta vettä sementin sekoittamiseksi.oista ja kirkkoveloista. Tosin lehmät jouduttiin sinne palauttamaan. Hevoset ja viljaa oli myyty tai viety armeijalle. Pellot olivat enimmältään viljelemättä. Kartano oli ränsistynyt, asiakirjoissa ”aldeles öde”, ”täysin autio”.
Anderssonin onnistui myydä kartanon ratsutilaoikeudet itäisen Uudenmaan mahtisuvulle Creutzille. Klaanin mahtimies Lorentz Creutz tunnettiin noitavainoja ylläpitävänä moraalinvartijana ja hyveellisenä tosikkona. Läheisen Kulloon kartanon isäntä sai näin Sköldvikin. Nyt kartanosta on muisto historiantutkimuksissa. Alueella toimii Nesteen öljynjalostamo.
Mirkka Lappalainen: Smittenin murha, Katoamistapaus 1600-luvulta. Siltala 2022, 251 sivua.
Annelin kirjoissa 