Tarttolaisen kirjailijan ja elokuvaohjaajan Mart Kivastikin romaani Taevatrepp on ilmestynyt suomeksi vuonna 2020 nimellä Taivaan portaat. Koska käsilläni oli vain alkukielinen laitos, luin kirjan vaillinaisella kielitaidollani viroksi. Tarinassa vuorottelevat päähenkilö Uun varhaisnuoruuteen ja keski-ikään sijoittuvat vaiheet. Juonteet ovat realistiset ja surrealistiset, realistiset niistä hallitsevimpina.
Pääosin kirja liikkuu 1970-luvun neuvostovirolaisessa todellisuudessa. Kirjailija ei sävytä menneisyyttä jälkikäteistietämyksellä. Uskottavaa ajankuvaa siis. Tuon henkisesti ja aineellisesti ahtaan ajan kehyksissä ihmiset rakensivat elämänsä niin hyväksi kuin mahdollista ja olivat onnellisia tai onnettomia, kuten ihmiset kaikissa aikakausissa.
Tarina kertoo keski-ikään yltäneen tarttolaisen Uun (Ulfin) yhdestä poikuusajan kesästä 1970-luvun alussa.
Romaanissa Uu tekee aikamatkan kolmen vuosikymmenen taakse lapsuutensa kesään, jolloin hän oli 13-vuotias ja jatkamassa syksyllä koulua seitsemännellä luokalla. Seitsemäs luokka avaisi hänelle rakoja joihinkin vapauksiin, jotka symbolisoivat hänelle kasvua aikuisuuteen, vaikka vielä monia vuosia pysyisikin alaikäisenä. Uu on aikuistumistoiveissaan malttamaton. Ikävaihe 13 on pelkästään piinallinen.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin itsenäisen Viron eläessä nykyistä vuosituhatta Uun ystävä, nyt jo 84-vuotias taidemaalari ja jazzpianisti Georg kertoo Uulle James Webbin teleskoopista. Nasan on määrä ottaa se käyttöön vuonna 2018. Georgin käsityksen mukaan teleskoopin välittämillä tiedoilla päästään elämänsynnyn kerroksisuuteen, jopa alkuräjähdykseen saakka. Hurjimmissa utopioissa tulevaisuuden ihminen voisi tehdä omia menneisyysmatkoja ja pysäyttää ne haluamaansa kohtaan.
Georg kehottaa Uuta irrottamaan ajaessa kädet ohjaustangolta. Hän tarkoittaa fillarointia. Käsittä ajaminen merkitsee Georgilla ajattomuutta ja vapautta, ulottautumista menneisyyteen. Uu etsii liiterin kätköistä nuoruutensa polkupyörän, saattaa sen ajokuntoon ja alkaa varovasti palauttaa taitoa ajaa polkupyörää kädet irti ohjaustangosta.
●●●
Kivastikin romaani liikkuu limittäin 1970-luvun ja 2000-luvun aikatasoissa. Kirjailija kuvaa tarkasti ja realistisesti tarttolaisten elämää neuvostovallan aikana. Miehitykseen on sopeuduttu muiden vaihtoehtojen puuttuessa. Silti on heitä, jotka löytävät kiristysverkosta reikiä. Yksi heistä on Uun äidinpuoleinen serkku Paul. Lähes aikuisikäinen Paul suhtautuu Uuhun lämpimän hyväksyvästi. Paul osaa ommella ja tekee vaatteita omistamallaan Singer-ompelukoneella. Uun 13-vuotiskesän lopuksi Paul ompelee Uulle raidalliset pitkikset, joilla Uu voi lunastaa paikkansa koulussa isojen poikien heimossa. Lahkeiden alaosaan tulee hulppea 35 sentin leveys. Ompeleminen vaatii aikaa. Paulin kilpajuoksu kelloa vastaan tapahtuu Uun kesän vihoviimeisenä yönä!
Paulin ja Üllen koti pursuaa ei-sallittua tavaraa. On pakkauslaatikoittain Jenkki-purukumeja, on länsifarkkuja ja läntisiä äänilevyjä. Todellinen hitti on Led Zeppelinin Stairway to Heaven (vrt. Taivaan portaat). Paulin tupakansavuisessa kodissa soi tauotta musiikki, jota Neuvostoliitossa ei ole, Procol Harumia, King Crimsonia ja sen semmoista. Paul ja hänen naisensa Ülle ovat boheemeja.
Paul on tavaran välittäjänä liikemies, vaikka pitää ei-sallituissa toimissaan matalaa profiilia. Hän toimii yhteistyössä Mäksin kanssa. Mäks on trokari ja saksalaistaipuinen toisinajattelija, farkkujen ja äänitteiden välittäjä.
Vorkutan vankileirillä kahdeksan vuotta tuomiotaan kärsinyt Georg on Uulle kuin toinen isä, omaa isää ymmärtävämpi, viisaampia ja suojelevampi. Georg pelastaa Uun pinteestä, kun tämä on lapsellisuuttaan mennyt äänilevyreppuineen Tarton rautatieasemalle ja joutunut jepareiden ratsiaan. Hänen repustaan löytyi Paulin lainaamat länsilevyt. Kun kuulustelujen lopuksi poliisi määrää Uun kutsumaan paikalle isän, rahallisesti kalliit äänitteet menettänyt Uu soittaa hätäpäissään Georgille kutsuen tätä isäksi. Georg pelastaa ajattelemattoman ”poikansa”. Omaa isää sekä äkkipikaista ja harkintakyvytöntä pikkuveljeään Jania Uu pelkää. Isällä on sotavuosien upseeritausta ja päätoimisena urheiluvalmentajana hän on ankaran joustamaton nelihenkisen perheen pää.
Isä haluaa Uusta kilpauimarin. 13-vuotiaan pojan kesässä se merkitsee kuukauden mittaista valmennusleiriä Järvamaalla. Leiriläisiä kuljettaneessa linja-autossa lähtee kotimatkalle menneen kuukauden valmennetut. ”Nad vaatasid kadedalt äraminejaid, kes olid küll poolsurnud, aga õnnelikud, minge oksendage nüüd ise. Käis vile.” (He katsoivat kateellisina poislähtijöitä, jotka olivat tosin puolikuolleita, mutta onnellisia, ”menkääs nyt te oksentamaan”. Kuului vihellys.) Leiri osoittautuu Achtung, Achtung-rääkiksi. Leiriltä vapauduttuaan Uu haluaa pyyhkiä koko kuukauden tajunnastaan. Mutta Tarton uimahallin harjoituksista ja futiksen peluusta hän ei vapaudu kotikulman peliaukiolla venäläisten futaripoikien kanssa. Onneksi isän palkallinen valmennustyö on jossain ihan muualla.
Veljesten välit ovat huonot. Jan on holtiton, kuten singotessaan kerran raivon sokaisemana halon kohti Uun päätä. Äkkiväistö pelasti, mutta halko pirstasi sisäoven kalliin erikoislasilevyn. Jan pitää muistivihkossaan listaa henkilöistä, jotka hän joskus pieksee. Uu ja isä ovat listalla. Riitatilanteissa isä kehottaa poikia veljessopuun mutta taipuu Janin eduksi. Perhe asuu kahden huoneen asunnossa ja pojat joutuvat jakamaan yhteistilan. Pahan paikan tullen Uun puolustaja on viime kädessä äiti.
●●●
13-vuotiaan, herkästi punastuvan pojan maailmaan eivät kuulu tupakointi, viina ja seksi. Kaikkia niitä hän varovasti kokeilee, tyttöjä ja naisia tosin vain etäisyyden päästä tarkkaillen ja ihaillen.
Uun matka menneisyyteen keski-iässä jäi minulta surrealistiseen sumuun. Toiseen aikakauteen siirtymisessä musiikilla on Kivastikin romaanissa ratkaiseva merkitys. 1970-luvun musiikintekijät eivät ole olleet itselleni merkityksellisiä pystyäkseni kirjan henkilöiden tavoin lähtemään musiikin siivittämänä aikamatkalle. Georgin kuoleman jälkeen Uu katoaa viikoksi. Hänen avioliittonsa on hajota selittämättömään katoamiseen. Työpaikastaan hän saa potkut, jotka perutaan. Onhan hän sentään hyvä työntekijä.
Uu ei ole vielä palannut menneisyysmatkaltaan 13-vuotiaan minänsä kesään. Jouluyönä hän lähtee vanhempiensa jouluaterialta kävellen kotiin ja päätyy Tarton keskustaan Toomemäelle. Sieltä puiston penkiltä luonnontieteilijä Baerin muistomerkin edestä hän löytää Georg-vainajan, joka kotvasen keskustelun jälkeen tarttuu häntä kädestä ja alkaa viedä taivasmatkalle. Kuvaus on surrealistinen. Kuoleeko Uu jouluyönä Toomemäen penkille? Mutta ”…lõpuks sai jälle hingata.” (…lopulta saattoi jälleen hengittää.) Vai joutuiko Uu valitsemaan, mihin aikaan asettautua. Ainakin hän haluaa vielä viipyä Georgin luona tämän ateljeetalossa. Magamistoast oli kuulda Georgi häält, Rolli haukus. ”Oled see sina, Uu? Oota, ma tulen kohe üle!” (Makuuhuoneesta kuului Georgin ääni, Rolli haukkui. Oletko siellä sinä, Uu? Odota, tulen kohta ylös!)
Mart Kivastik on ohjannut romaanistaan samannimisen elokuvan. Näin siitä salin takaa loppuosan kuulematta elokuvan repliikkejä ja pystymättä etäisyyden päästä lukemaan käännöstekstejä. Sumuksi meni! Ehkä tulee joskus uusi tilaisuus.
Mart Kivastik: Taevatrepp. Väike Öömuusika 2019, 262 sivua. Myös:
Taivaan portaat. Atrain & Nord 202, 279 sivua. Suomennos Anna Kyrö.
Annelin kirjoissa 