Valitsin teoksen Hillasuolla kaikki on toisin (Into 2023) syksyn kirjamessuilla kannen kiinnostavuuden vuoksi: mehuisia, auringonlämpöisiä hillanmollukoita kukkurakaupalla, ikään kuin niitä sataisi taivaasta. Aapa, jossa hillastaja tarpoo marjasankkoineen punaisissa saappaissaan, himmertää keltaisenaan Lapin kultaa, tuota himottua suon kuningatarta.
Pääsin nyt keskellä talvea kahden himomarjastajan, Niina Kivilän ja Kati Saonegin seurassa hillasoille lukemalla heidän kirjansa. Lakassa olin toki itsekin menneenä kesänä ja monina kesinä sitä ennen, mutta perin vaatimattomin tarpomisin poiminta-astianani kolmen litran peilari. Synnyinkyläni suo on ruhjottu ojittamalla lähes mahoksi, kuten keskisen ja eteläisen Suomen suot kautta linjan.
Hillasuolla kaikki on toisin koostuu Kati S:n viidestä ja Niina K:n neljästä pitkästä ja eriaiheisesta esseestä. He eivät vaikuta hillastavan yhdessä, mutta kirja on yhteistyötä. Kummallakin on kumppaninsa, jonka kanssa kokea rämeillä tarpomisen fyysinen näännyttävyys, peittävän pukeutumisen lisäämä armottoman helteen piina, itikoiden ja paarmojen raivoisa hyökkäily, täyttyvien poiminta-astioiden paino, päivän päätteeksi hillain jatkokäsittely, saunanlöylyt ja pulahtaminen mökin lähilampeen, kummallakin tahollaan. Katilla ja seuralaisella korostuvat hervottomat naurunkätkätykset, useimmiten väsymyksen ja satoisan päivän laukaisemina.
Aamulla odottaa uusi suolle lähtö kipeytynein lihaksin. Suuri osa voimista saattaa haaskautua maastossa kartan kanssa tarpomiseen tuoreiden hillapaikkojen löytämiseksi. Katilla on Sallan perukoilla lähellä Venäjän rajaa käytössä mentoriksi kutsumansa paikallinen, maastoa tunteva vihjeiden antaja.
●●●
Hillasuolla kaikki on toisin -teos on runollinen pamfletti ja oodi ojittamattomille soille. Se on nekrologi sille soiden Suomelle, jota Suomi suurelta osalta oli vielä ennen 1950- ja 1960-lukujen ojitusvimmaa. Metsäteollisuus ulvoi lisää puuta ja niin ”Suomi kävi soihinsa käsiksi sokealla raivolla”. Ojitusta ei lopetettu senkään jälkeen, kun perustelut turvesoiden muuttamisesta talousmetsiksi osoittautuivat harhaisiksi. Ojitettujen soiden männyt ovat suostuneet kasvamaan vain ranteenpaksuisiksi riukupuiksi. Ojitusta ei lopetettu, vaikka soilta valuneet vedet samensivat kirkasvetisinä lainehtineet järvemme, ”Tuhansien järvien maan” kansalliset ylpeydet. Soille kaivettiin ojia 80 000 kilometriä, pituutena maasta kuuhun ja takaisin, kaksi kertaa.
Kirja on karu muistokirjoitus Lapin aapasoista, jotka Sodankylän Viiankia lukuun ottamatta on tuhottu palautuskelvottomiksi tekoaltaan alle, kun Kemijoki valjastettiin teollisiin sähkön tarpeisiin. Nyt noista tuhotuista aapasoista ovat tähteinä vain vanhat maisemakuvat saamelaisten Siida-museon seinällä Inarissa. Kirja on hätähuuto ja hälytys Viiangin puolesta, sillä tämän kaksinkertaisesti suojellun, ainoan merkittävän aapasuon paikalle halutaan kaivos. Suon alla piilee mikrosiruihin tarvittavia mineraaleja. Viiangissa siis piilee aarre, joita muinaisina aikoina soiden uskottiin kätkevän.
Kirjassa toimii Kari Saonegin totuuskomissio, joka panee Suomea tilille menneinä vuosikymmeninä harjoitetusta kolonialismista saamelaista väestöä, ennen muuta kolttia, kohtaan. Kati oli liki keski-iässä, kun hän sai tietää olevansa ainakin isänpuoleisen sukuhaarakkeen osalta kolttia.
Isä oli Petsamosta, jonka ”karuilla Heinäsaarilla hillat kypsyivät auringossa ja mehustuivat rauhassa ilman kasvua varjostavia puita. Koska aurinko ei laskenut Petsamossa koko kesänä, hillat nauttivat auringosta yli seitsemänkymmentä vuorokautta yhtä soittoa. Jäämeren rannalla elettiin pohjoisen äärimmäisissä luonnonoloissa. Yötön yö ei katkennut kahteen kuukauteen, eikä liioin kaamos. Luonto oli oikukas. Talvimyrskyt saattoivat nousta suoraan tyyneydestä ja palelluttaa ihmisen omassa pihapiirissään ennen kuin tämä pääsi pimeän pirtin ovelle. Oli osattava lukea merkkejä ja hankkiuduttava mereltä hyvän sään aikana”.
Kirja muistuttaa ihmisen ja karhun ikiaikaisesta rinnakkaiselosta ravintoketjun huipulla, mihin asemaan on kuulunut keskinäinen kunnioitus ja pelko sekä taju siitä, että molemmat ovat vailla muita vihollisia kuin toisensa (ihminen vihollisena myös ihmiselle). Teos on kirja suon myyttisyydestä, mytologiasta Kalevalan kautta. Se on kirja tarinoiden ja satujen juonteista sekä kuolemasta. Suohon on kätketty, upotettu ja haudattu.
”Menetetty maa, tuhottu luonto, alistetut alkuperäiskansat ja ylisukupolvinen häpeä on piilotettu syvälle turpeen alle. Suohon on haudattu niin laittomat abortit, vaiennetut äpärälapset, verolle pannut vanhatpiiat kuin kasarmin takana niskalaukaistut. Turve on levännyt kauheuksien päällä paksuna mattona, mutta sillä ei ole ollut kykyä parantua. Asiat ovat jääneet käsittelemättä.”
Eräihmisinä naiset on mielletty poimijoiksi; vanhat naiset pyllyt pystyssä marjamättäillä, kun sen sijaan ”näen, kuinka miesporukat koluavat kairoja maastokuvioihin sonnistautuneina ja saunovat eräkämpillä. He ovat vanhoja kavereita, kuuluvat samoihin hirviryhmiin. Pohjoinen ja rajamaat vilisevät poromiehiä, isäntiä, rajamiehiä, tullimiehiä ja niin, tietenkin myös lapinmiehiä”.
Kivilän ja Saonegin kirja rakentaa rinnalle feminististä metsäläisyyttä.
●●●
Molemmat kirjoittajat ovat tottuneita eräkävijöitä samottuaan metsissä ja soilla lapsuudesta lähtien. He tuntevat suon kodiksi. He ovat eteläsuomalaisia koulutettuja kaupunkilaisia. Molempien vuodenkiertoa jäsentää oranssinen marja. Syödessään talvella kesällä kerättyjä herkkuja he suunnittelevat jo seuraavan kesän hillaviikkoa. Mutta suot saattavat jäädä tyhjiksi:
”Kesäkuisena aamuyönä kylmä sumu lepää sammaleiden yllä, lämpötila laskee suon pinnassa niin, että pakkanen pääsee puraisemaan hillan hennonvalkoisia terälehtiä. Se tekee tyhjäksi kukinnan, johon kasvi on kerännyt suon syvyydestä voimaa koko vuodenkierron ajan. Hilla on taivaan armoilla. Raekuuro hakkaa kukinnot sirpaleiksi, tai sitten koko suo peittyy hyytävään lumivaippaan vielä juhannuksen korvilla. Viileydessä eivät pölyttäjätkään lennä…
Heinäkuussa suon taas saattaa saartaa helle. Vesi haihtuu, rahkasammal rutisee kuivuuttaan ja kehittyvät marjat kuivuvat suoraan kantoihinsa.”
Jokainen hillassa kävijä tietää, että hilla osaa piileskellä.
”Kierrän suomätästä kumarassa kuin karhu huomatakseni sen juurelta, melkein näkymättömistä, oranssihuppuisia, kiinteitä, täydellisen kypsiä hilloja. Mikä täyttymys!”
Niina K joutuu kirjoittajakumppaniaan enemmän pettymään etsiessään Lapin ulkopuolisesta Suomesta, kalevalaisittain Päivölästä, maastokartan avulla lakkasoita (lakka ja suomuurain ovat Lapin eteläpuolella käytettyjä sanoja suon aatelisherkusta hillasta). Tyrmäävä totuus on se, että suoksi kartalle merkityt maalämpäreet osoittautuvat korpimetsiksi, elleivät ole kansallispuistoa tai luonnonsuojelualuetta. Sen olen myös omilla hillanetsintäretkilläni kokenut.
”Tietenkin karttaan merkitty suojelematon suo tarkoittaa ojitettua ryteikköä eikä sammalen peittämää suloista suoaukeamaa. Olen taas kerran tässä samassa tilanteessa, minulle vieraassa maastossa, möyrimässä ryytyneenä pitkin kulkukelvotonta hakkuuaukeaa, harppomassa ojien yli, taittelemassa nilkkojani. Maisemani on pelkkä parturoitu, tympeä rinne tai mäntyä jo kasvava, vuosikymmeniä aiemmin hakattu talousmetsä. Kaivan korvani takaa leimikoiden tutun seuralaisen, hirvikärpäsen, ja kiroan.”
Tuttua, eikö?
Vaikka suo mielletään hallan, usvan, pimeyden ja pysähtyneisyyden tyyssijaksi, Hillasuolla kaikki on toisin on auringonpaisteinen kirja. Kirjan aurinkoa ei peitä edes Kati S:n pitkä essee lapsettomiksi jääneiden mutta lasta vimmaisesti haluavien naisten kohtalosta ja omasta, suorastaan epätoivoisesta yrityksestä tulla raskaaksi.
Hillasuolla kaikki on toisin -teos vie lukijan sinne, minne ”katuvalot eivät yllä”, herkistämään korvat hiljaisuudelle, jonka vain luonnon omat äänet rikkovat, vetämään keuhkoihin suopursun ja turpeen tuoksua ja nostamaan täyteläisen kypsän marjan suuhun levittämään makuaromit hitaasti läpi suuontelon. Sellaisissa paikoissa samoamisesta koituu unohtumaton, ainutlaatuinen ja jäljentämätön kokemus, lukijalla pelkistetty lukuelämys ilman kantapäihin ja varpaisiin päivän tarpomisesta hiertyneitä rakkoja tai särkevää selkää ja olkapäitä. Aika ylellistä!
Oman lapsuuteni lakanpoimintaretkistä muistat pyhyyden kokemuksen, jonka isäni tapa poimia minussa herätti. Hänellä on pitkät, kapeat sormet. Hän nosti kypsän marjan rauhallisella liikkeellä alhaalta päin kahden sormen välissä. Se oli sakraalinen toimitus, kunnianosoitus jalolle marjalle. Niinan ja Katin kerronnasta välittyy samantyyppistä pyhyyttä.
Kirjasta nousee monia erillisiä muistoja, kuten Kati S:n metsäkävelyllään hasitama lemu, joka sai hänet pakokauhun valtaan. Hän tunnisti olevansa lähellä karhua ja edenneensä polullaan ajattelemattoman äänettömästi. Mieleenpainuva on myös Niina K:n ensimmäinen suokokemus lapsuudessa. Lämpäre oli pienen pieni:
”Rikkumaton rahkasammal peitti aukean, jonka laidalla vesi pilkotti. Suo sulki minut tuoksuunsa, turpeen, kosteuden ja pursujen aromeihin. Sen outo pinta hehkui kuin taidemaalaus: keltaista ja tummanpunaista, hentoa violettia, kirkkaanvihreää. Löysin uusia kasveja, saraheinää, karpaloa, jopa yksittäisen kihokin. En halunnut kertoa suosta kenellekään. Sen tunsivat vain minä, karpalot, pursut ja sammalet.”
Kerran hän löysi suolta yhden hillan. Se oli raakile. Hän seurasi marjan kypsymistä yrittäen malttaa mielensä. Lopulta hän ei enää pystynyt, vaan uskotteli marjan olevan riittävän kypsän. Ei ollut. Marja ei maistunut oikein miltään.
Hillasuolla kaikki on toisin -teoksesta on moneksi. Se on pamfletti, oodi, nekrologi, suon kehityshistoria, yhteiskuntapoliittinen häpeänpurkauma, haltioitunut ylistysveisu suolle antimineen, muistokirjoitus, totuuskomissio, kutsu luontoon, kunnianosoitus eräihmisille sekä rakennuspuut feministiselle metsäläisyydelle. Aika hyvä kirjaksi!
Niina Kivilä & Kati Saonegin: Hillasuolla kaikki on toisin. Into 2023, 270 sivua. Kansi: Annukka Mäkijärvi.
Annelin kirjoissa 