Peijaiset merkitsevät herkuttelua onnistuneen saalistuksen jälkeen. Kirjamessuilla saalistus tarkoitti mennä hamottamista kiinnostavasta tapahtumasta toiseen tapahtumien sulattelemisen jäädessä tuonnemmaksi. Kerron muutamasta.
Seurasin torstaina Johanna Skurnikin ja Mikko Myllyntaustan tiedonhistorian havainnollistamista kolonialismiesimerkkien avulla. Käsite tiedonhistoria jäi kuitenkin sameaksi. Olin ostanut Siltalan osastolta 1600-luvun historiaan erikoistuneen historiantutkija Mirkka Lappalaisen true crime -teoksen Smittenin murha, Katoamistapaus 1600-luvulta, ja aloin lukea kirjaa oitis. Mirkka Lappalaisen teos, murhan selvitty 350 vuotta myöhemmin on kokonaisuudessaan tiedonhistoriaa.
Aatelismies Nils Rosenschmidt murhattiin 1672, mutta hänen katoamisensa jälkeen kukaan ei enää kaivannut häntä, eivät viranomaiset, eivät muut säätyläiset eivätkä Sköldvikin kartanon alustalaiset tai lähikylissä asuva köyhä väki. Vasta kun kartanon työmiehet löysivät ruumiin kartanon hylätystä kaivosta vuonna 1680, virkavalta käynnisti tutkimukset. Olihan kyse aatelismiehen salamurha. Ruumis oli kaivossa pystyasennossa.
Murhaaja, hänen perimmäinen motiivinsa tai murhatapa eivät selvinneet. Rikoksesta ei tuomittu ketään. Ja nyt Mirkka Lappalainen avasi tutkimukset uudelleen. Ei hän yritä ratkaista true crimea vaan tutkii kaikkea sitä, mikä johti henkirikokseen. Mitä tuona aikana tutkittiin ja miten? Mitä nykypäivän katsannossa aivan oleellista jätettiin tutkimatta? Mitä asioita tallennettiin oikeuspöytäkirjoihin ja miksi poisjätettyä ei pidetty tärkeänä? Mitä Rosenschmidtista ihmisenä, alhaisaatelina ja kartanon isäntänä on saatavissa selville ja millaisin konstein? Mistä muista ikivanhoista arkistolähteistä löytyi asiaan liittyvää merkittävää tietoa?
Lappalainen pureutuu ajan sementoituneeseen säätyjakoon, viranomaisten taustoihin, moraalisiin ja seksuaalisiin ehdottomuuksiin, arvoihin, staattisuuteen ja liikkumisiin – kaikkeen mahdolliseen, millä tutkija pääsee käsittelemälleen ajalle.
Suosittelenkin Skurnikin ja Myllyntaustan teoksen Tiedonhistoria oheislukemistoksi – tai muuten vain – Lappalaisen kiehtovaa teosta Smittenin murha (Siltala 2022).
●●●
Neuvostoliitto kohdisti Helsinkiin 6. helmikuuta 1944 alkaen kello 19 ankarat pommitukset. Kaupunkia pommitettiin läpi yön kello viiteen saakka. Pommikoneita oli satoja. Ne kävivät välillä täydentämässä polttoainevarastonsa ja palasivat. Hyökkäyksiä oli tiedetty tuleviksi, mutta tuolloin pommitukset yllättivät.
Stalin oli antanut käskyn: ”Pommittakaa Helsinki.” Siis Helsinki, ei Helsinkiä. Se tarkoitti määräystä muuttaa Helsinki suureksi soravuoreksi. Helsingin moukarointia kesti 9. maaliskuuta saakka. Sen jälkeen Neuvostoliitto katsoi tarvitsevansa pommilaivueet itärintamalle Saksaa vastaan.
Teoksen 1944 kirjoittaja Ville Jalovaara ja häntä haastatellut
Unto Hämäläinen.
Oliko kyse juuri samasta pommitusyöstä, jolloin marsalkka Mannerheim majaili salonkijunassaan Pasilassa. Pasila oli yksi pommituskeskittymistä. Basillikammoinen Marski joutui pommisuojaan tavallisen rahvaan sekaan. Mutta yksi mies pysyi marsalkan salonkijunassa koko yön: marskin kokki. Esimiehelleen uskollisena hän teki töitä junan keittiössä.
Tuosta dramaattisesta yöstä ja sen jälkeisistä pommituksista kertoo Ville Jalovaaran teos Helsinki 1944, Taistelu pääkaupungista. Jalovaaraa haastatteli sunnuntaina toimittaja Unto Hämäläinen.
Jalovaaran teos kumoaa vuosikymmeniä eläneen myytin Vuosaaren palavista halkopinoista, joilla venäläiset olisi eksytetty pudottamaan pommilastinsa Helsingin laitamille. Varustus oli kyllä pystytetty, mutta käskyä sytyttää pino ei annettu. Venäläisten pommeista suuri osa osui mereen Sipoon ja Porvoon edustalla.
”Venäläiset tiesivät kyllä valokuvausvakoilunsa avulla, missä oli Helsingin keskusta, mutta ei heillä ollut mahdollisuutta pimeässä tunnistaa arvorakennuksia. Suomen ilmapuolustusta oli rakennettu marraskuun 1942 tuhoisan pommituksen jälkeen niin, että lopulta ilmapuolustuksen raketteja sinkosi yhtenä yönä jopa 13 tuhatta ja harvalla lentäjällä oli mielihaluja osuttaa koneensa niiden sekaan. Helsingin ilmapuolustusta helpotti se, että venäläiset lensivät nauhana eivätkä rykelmänä, kuten englantilaiset. Yksittäisiin koneisiin oli helpompi osua.”
Pommituksilla Stalin pyrki pakottamaan Suomen rauhaan silloisin ehdoin voidakseen irrottaa pohjoiset joukot Saksaa vastaan. Pommituksista seurasi J.K. Paasikiven tunnustelumatka Tukholmaan tapaamaan Aleksandra Kollontaita ja pian sen jälkeen Moskovaan lentoteitse. Kumpikaan matka ei johtanut pidemmälle.
”Tilanne oli Suomelle kammottava. Hallitus piti istuntoa Tamminiemessä, joka oli silloin Risto Rytin käytössä. Suomi tiesi olevansa häviäjien puolella, Saksa uhkaili rauhanteon seurauksilla, USA uhkaili suhteiden katkaisulla ja Neuvostoliiton ehdot olivat hirveät.”
Unto Hämäläinen suitsutti kiitosta Jalovaaran kirjan rakenteelle ja käsittelytavalle: ”Spektri valkenee yhdellä lukemisella.” Teoksen on julkaissut SKS.
●●●
Slava Skokovin ja Mikko Porvalin teos Kentälle jääneet kertoo nimensä mukaisesti kaatuneista, joiden ruumiita ei saatu vetäydyttäessä mukaan. Molemmat ovat tehneet arvokasta työtä jäännösten, niin venäläisten kuin suomalaisten, löytämiseksi. Vainajien tunnistamistyötä tekee Suomessa Sotavainajien vaalimisyhdistys. Selvitystyö sivuaa loppuvaiheessa sukututkimusta, jolloin kaatuneen luusta otettavin DNA-näyttein sotavainaja kyetään varmistamaan.
Enoni Eino Tikkanen (1911−1944) kaatui kuukausi ennen jatkosodan loppumista Ontrosenvaaralla eikä hänen jäämistöään saatu haetuksi. Ainakin hänen viereisten rintamatoveriensa jäänteitä on löydetty, koska minulta pyydettiin vuosia sitten suostumusta verikokeeseen. Minut kutsuttaisiin antamaan näyte. Kutsua ei koskaan tullut. Kyselin toistuvasti asian perään, mutta se ei tuottanut tulosta. Ehkä enoni jäämistönä pidetylle löytyi toisesta suvusta geenivastaavuus.
Pietarilainen Slava Skokov siirtyi Suomeen Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Hän on toistaiseksi ulkona venäläisestä sotavainajien etsintäjärjestöstä. Slavan vanhemmilla oli Kannaksella mökki, jonka takametsästä löytyi jäänteitä sodasta: patruunoita, hylsyjä, piikkilankaa. Aluksi etsintä oli Slavalle satunnaista mutta keräämällä Kannaksen taisteluista kirjallisuutta hän teini-iässä innostui jäänteiden etsinnästä järjestelmällisemmin. Hän alkoi käyttää metallinpaljastinta. Sen kanssa hän on vuosien saatossa käynyt Kannaksen maastoa läpi.
”Kansallisuuden paljastavia löydöksiä ovat sotilastakin napit, kolikot, vihkisormus ja tietenkin suomalaisilla sotilailla tuntolevy, kenties pala tekstiiliä. Venäläisillä ei ollut tuntolevyä ja tuntopaperi otettiin pois marraskuussa 1942. Venäläisillä oli sotilaspassi”, Slava Skokov kertoi.
”Vainajien jäämistöjen saaminen kunnialla hautaan on perustunut käsitykseen pysyvästä rauhasta. Nyt Ukrainassa kaatuu runsain määrin sotilaita. Idea siitä, ettei enää koskaan sotaa, on menetetty”, hän lisäsi. Teoksen Kentälle jääneet on kustantanut Atena.
●●●
Myös Antti Rämäsen teos Rikottu rajamaa (Atena) vie lukijan Karjalan Kannakselle. Siellä koettiin kansalaissodan ehkä verisimmät terroriteot. Punaiset pyrkivät viimeiseen asti pitämään Pietarin radan hallinnassaan. Rata oli punaisille elämänsuoni aseiden ja viljan saamiseksi Neuvosto-Venäjältä. (Antti Tuuri on kirjoittanut kuljetuksista kirjat Suuri asejuna Pietarista ja Suuri viljajuna Siperiasta.) Punaisen terrorin legenda oli sortavalalainen satulaseppä Heikki Kaljunen, jonka tilille meni huomattava osa punaisten tekemistä terroritekoja. Tappioon päätynyttä punaterroria seurasivat mielivaltaiset valkoiset rankaisuretkikunnat.
Antti Rämänen kirjoitti teoksen sisällissodan
mullistaneesta Kannaksesta.
Rämäsen kirja kertoo Kannaksen huvilaseudun suistumisesta sisällissodan kauhuissa. Kannaksella kasvoi 1800-luvun puolivälistä alkaen aina Suomen itsenäistymiseen asti tiheä venäläinen datsa-asutus. Huviloita lienee ollut noin kymmenen tuhatta. Kesä houkutti pietarilaisia maaseudulle pois suurkaupungin hälinästä. Pietarilaiset viettivät kesäänsä ennen muuta Kivennapa – Terijoki -alueella, missä sijaitsi Suomen ”Riviera”.
Huvila-asutus toi ansioita Kannaksen suomalaisväestölle, joista useimmat olivat pikkutilallisia. Huvilat kaipasivat huoltoa ja ylläpitoa talvikauden yli. Venäläiset tarvitsivat tavaroittensa kuljetusta ja elintarvikkeita. Suomalaiset venäläisten palvelijoina ei miellyttänyt Kannaksen valkoisia. Aluksi huviloiden rakentaminen houkutti Uudenkirkon järviseudulle. Kun Pietari − Viipuri -rautatie valmistui, huvila-asutus alkoi keskittyä hyvien kulkuyhteyksien päähän radan varteen.
Rämänen kuvaa kirjassaan ennen muuta sisällissodan terroria. Sodan jälkeen Kannas oli muuttunut poliittisesti yhtenäisemmäksi. 1920-luvulta alkaen valtio tuki alueen maataloutta, minkä seurauksena syntyivät meidän ikäluokkiemme mielikuvat menetetystä Karjalasta. Suojeluskunnat alkoivat sallia tunnettujen venäläisten paluun datsoillensa.
●●●
Peijaiset on pidetty. Varpu Tavilta saimme kuulla, että viisaus asuu vanhoissa naisissa. Häneltä ilmestyi Inton kustantama samanniminen kirja. Eritaustaisten ikääntyvien naisten haastatteluihin perustuva teos kertoo naisista, joiden ei tarvitse antaa ulkonäköpaineiden dominoida, joiden tietämystä ja työkokemusta vähätellään yhteiskunnan tappioksi, jotka sysätään arvostuksessa pimentoon mutta jotka ovat moninainen, ainakin 50−70-vuotiaina varsin hyväkuntoinen ja seksuaalisestikin vireä joukko.
Ikääntyvien ikäluokat ovat naisenemmistöisiä johtuen naisten pidemmästä keski-iästä. Leskeyden myötä heistä monille on kertynyt varallisuutta. ”Maailma mummoistuu”, on Vappu Taipale, yksi haastatelluista todennut. Vanhoja naisia ei siis voi ”lakaista” lyyskään. Heitä on hyvä opetella kuuntelemaan.
Annelin kirjoissa 