Neuvostoliiton romahtaminen, Venäjän 1990-luvun sekasorron vuodet, Putinin autoritaarinen valtakausi Venäjän presidenttinä ja ennen kaikkea hyökkäyssota Ukrainan tuhoamiseksi itsenäisenä valtiona ja kulttuurina ovat tuottaneet melkoisen kotimaisen ja kansainvälisen tietokirjallisuuden vyöryn. Kun nyt myös filosofian tohtori, eversti (evp) Martti K. Kari ja Jyväskylän yliopiston historian professori Antero Holmila kirjoittivat yhteisteoksen Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, oli pakko miettiä, josko nyt on saavutettu kylläisyyspiste, eräänlainen Venäjä-tietokirjallisuuden ähkytila, jonka ylittämisellä tuskin saavutetaan enää ymmärryksellistä lisäarvoa.
Karin ja Holmilan kirja onneksi tuottaa sitä.
Lähtöteesi on yksinkertainen: Jos tunnemme riittävästi Venäjän menneisyyttä, meillä on paremmat mahdollisuudet ymmärtää niitä syviä kansallisia pohjavirtoja, joiden avulla voimme järjellisesti ymmärtää Venäjän nykyistä toimintaa. Ymmärtäminen ei luonnollisestikaan merkitse Venäjän toimien hyväksymistä.
Siksi Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii painottuu vankasti historiaan. Se kertaa Karin ja Holmilan kirjan perustehtävää palvelevasti Venäjän historian valikoidusta näkökulmasta alkaen 800-luvulla syntyneestä Kiovan Rusista ja jatkaen mongolimiehityksen jälkeen Moskovan suurruhtinaskunnan laajenemiseen 1400-luvulta alkaen myöhemmin tuntemaksemme itäisen Euroopan mahtivaltioksi.
Olen vuosien varrella lukenut melkoisesti sekä Venäjän että Neuvostoliiton historiaa valaisevia kirjoja, suomalaisia ja kansainvälisiä. Siksi tuli vähän pölvästi olo: ” tätä tuttuako taas”. Mutta kertaus on opintojen äiti -viisaus asetti minut ruotuun. Haperoituva muisti kaipaa aina tarkennusta ja kertausta.
Mitä siis yli tuhatvuotisesta Venäjän historiasta on opittavissa? Ainakin sen että absoluuttinen itsevaltius on historian aukoton jatkumo, kaukaisesta menneisyydestä nykyaikaan. Kansalaisella on alamaisen osa. Jos yhteiskunnan tai valtion johdon toimiin ei ole voinut vaikuttaa, miksi edes yrittää.
Toinen historian opetus on ulkoa tuleva turvallisuusuhka. Kautta Venäjän historian Venäjälle on hyökätty (Puola, Liettua, Ruotsi, Napoleonin Ranska, Hitlerin Saksa ja nykypropagandan väittämänä NATO ja Yhdysvallat). Venäjä on perustellut valloitussotansa omalla turvallisuusuhallaan, ulkoisilla vihollisillaan. Maalta ovat puuttuneet länteen päin luonnolliset, maiseman määrittämät rajat. Luonnollisten rajojen puuttuminen on tuonut suojattomuutta ja sitä on torjuttu ja siitä on suojauduttu omalla hyökkäävyydellä. Ajattelu on lännessä epälooginen, Venäjällä looginen.
Strategisen kulttuurin teoria
Karin ja Holmilan teoksessa on muutama keskeinen ydinkäsite, eräänlainen vuosisatojen yli kantava jatkumo. Yksi sellainen on sanayhdistelmänä tuore mutta Venäjän strategisessa ajattelussa vanha, strategisen kulttuurin teoria. Käsite on yhdysvaltalaisen tutkijan Jack L. Snydelin vuonna 1977 kehittämä kansainvälisen politiikan tutkimuksen työkalu, jolla pyritään selittämään ja ymmärtämään valtioiden turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Käsitteellä tarkoitetaan sitä, miten valtio kokee siihen kohdistuvat todelliset tai kuvitellut sisäiset ja ulkoiset uhat, miten se pyrkii vastaamaan uhkiin ja miten se viestii uhista ja vastatoimista omille kansalaisilleen ja ulkomaailmalle. Strateginen kulttuuri ilmentää siis valtioon/ kulttuuriin iskostunutta haavoittuvuuden tunnetta.
Koko Ukrainan sodan julkipropaganda ilmentää Venäjän strategista kulttuuria, meidän mielestämme keksittyä, venäläisille ilmeisesti todeksi koettua. Strategiseen kulttuuriin liittyvät oleellisesti viholliskuvat. Venäjän valtiollinen toiminta rakentuu ja perustuu viholliskuviin, lännen näkemisenä imperiumin pysyvänä vihollisena ja uhkana. Vihollisuus ei välttämättä ole geopoliittista, vaan ennen muuta elintason ja arvojen aiheuttamaa (ihmisoikeudet, kansanvaltainen järjestelmä, kansalaisoikeudet, liberalismi ja suvaitsevaisuuden sairaiksi ilmiöiksi Venäjällä leimatut lännen ilmentymät, kuten sekularisaatio, homoseksualismi, transsukupuolisuus ja huumeet). Venäjän vihollinen on Gayropaksi kutsuma Eurooppa. Tätä päävihollista kohtaan käynnissä olevassa sodassa hyökkäyssota Ukrainaan tai Ukrainan ”erityisoperaatio” on ikään kuin koesota, harjoitelma.
Venäjä haluaa hajottaa ja haurastuttaa lännen. Siihen sillä on laaja keinovalikoima.
Venäläinen maailma, Russkij mir
Venäläisestä maailma, Russkij mir on teoksen toinen ydinkäsite, Venäjän ymmärtämisen avain. Siitä on tullut nyky-Venäjän valtioideologian ydin. Sille ei voi nimetä yhtä pääideologia. Heitä on useampia. Russkij mir on parhaiten ymmärrettävissä pitkän aikavälin äärinationalistisen ja imperialistisen perinteen yhteydessä. Käsitteen kehittymisen kannalta tärkeä henkilö oli vallankumouksen jälkeen Eurooppaan paennut valkoemigrantti, fasistiksi tunnustautunut Ivan Iljin. Teoksen kirjoittajien mukaan Krimin valtauksen yhteydessä Iljinin ajatukset valjastettiin systemaattisesti Putinin hallinnon käyttöön. ”Iljinin aatemaailmassa `venäläinen vapaus` tarkoitti sitä, että venäläiset ymmärtäisivät kuuluvansa johonkin suurempaan venäläisyyden kokonaisuuteen, (missä ikinä asuvatkin), eikä vapaudella tarkoitettu mitään individualistisia vapauksia.”
Russkij mir -ideologiassa yksilöllä ei ole todellista arvoa. On kyse sen piiriin kuuluvien kutsumuskohtalosta.
Historialliset lait, jotka ohjaavat russkij mir -kutsumuskohtaloa, ovat kansainvälisen lain yläpuolella, ja ne muodostavat venäläisen strategisen ja historiallisen kulttuurin ”sisäisen totuuden”, joka on aina syvällisempi kuin lakeihin ja normeihin kirjattu ”totuus”. Näin siis Kari ja Holmila teoksessaan.
Venäjällä on siis oikeus tulla sotilaallisesti suojelemaan ulkovenäläisiä, halusivat he itse sitä tai eivät. Putin määritteli Russkij mirin vuonna 2001. Käsitteen alle kuuluvat Venäjällä asuvien lisäksi Neuvostoliitosta itsenäistyneiden valtioiden venäläisvähemmistöt, kaikki ne miljoonat ulkovenäläiset ihmiset, jotka puhuvat, ajattelevat ja tuntevat venäjäksi.
Iljin nojasi filosofi Friedrich Hegelin ajatukseen valtion kansallisesta kutsumuskohtalosta. ”Putinin hyväksymässä uushegeliläisessä historiantulkinnassa Venäjä on ikuinen uhri, jolla on suuri historiallinen missio kolmantena Roomana, kristillisen sivilisaation viimeisenä ja lopullisena keskuksena.” Iljinin aikalaisen, natsifilosofi Carl Schmittin ajattelun mukaan politiikka on vihollisen löytämisen ja eliminoimisen taidetta. Voisiko nyky-Venäjän putinilaisen politiikan pyrkimyksiä ilmaista osuvammin!
Russkij mir on taipuisa imperialistinen ajatusrakennelma, jonka tarkoituksena on palauttaa äiti-Venäjän helmoihin kaikki kutsumuskohtalon alaiset ihmiset saattamalla haltuun ne alueet, jotka jossakin historian vaiheessa ovat kuuluneet osaksi Venäjää.
Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkan Kirillin mukaan venäläiseen maailmaan kuuluminen ei perustu vapaaehtoisuuteen, vaan on ennalta määrätty jumalan tahto. ”Sota Ukrainaa vastaan on uskonsota venäläisen maailman puolesta, jonka jumalattomat ukrainalaiset ovat hylänneet.” Venäläinen maailma ei tunnusta tai tunnista valtioiden rajoja.
Russkij mir on erittäin muuntumiskykyinen ja monikäyttöinen. Se soveltuu aina vallitsevaan tilanteeseen ja sille on helppo löytää ulkoinen vihollinen. Se soveltuu geopolitiikkaan, turvallisuuspolitiikkaan, kielipolitiikkaan, kulttuuriin, uskontoon ja talouspolitiikkaan. Siihen kiteytyy kysymys venäläisestä identiteetistä ja kansallisesta itseymmärryksestä.
Russkij mirin muiksi ideologeiksi voisi Ivan iljinin lisäksi nimetä monta ”ajattelijaa”, kuten ajatusten nykytulkin Aleksandr Duginin, äärioikeistolaisen propagandistin, jonka merkityksen Venäjän johdolle kirjoittajat väittävät arvioitua vähäisemmäksi. Duginin maine perustuu heidän mukaansa enemmän hänen tunnettavuuteensa lännessä. Muut ideologit ovat pikemminkin samanmielisiä henkisiä esi-isiä kuten Venäjän imperialistista suuruutta kaavaillut Aleksandr Soltšenitsin ja imperialistista valloitushalua vanhuusvuosinaan tihkunut Fjodor Dostojevski.
Monien Venäjän suurten klassikoiden tuotanto tulisikin alistaa tuoreutetulle kirjallisuudentutkimukselle, kirjoittajat esittävät. Erityisesti rasistisen Aleksandr Puškinin ja sotaa ihannoivan Dostojevskin tuotannosta tehty kirjallisuustutkimus on vanhentunutta ja oman aikansa heijastin. Ei siis klassikkoteosten uusintapainosten peukalointia, vaan tuotannon uusanalyysiä, on kirjoittajien kanta.
Nuoret putinistit
Jos Stalin pitkän hirmuhallinnon kautenaan tähtäsi kokonaan uuteen ihmislajiin, jonka olemme myöhemmin nimenneet homo soveticukseksi, samanlaiseen pyrkii myös Putinin Venäjä ja tuntuu siinä onnistuvan. Karin ja Holmilan kirja esittelee historian uustulkinnat ja kouluopetuksen tarkoitushakuisen muokkaamisen lisäksi nuorison ja lasten massaliikkeitä, nykyajan pioneeri- ja komsomolkasvatusjärjestelmiä.
Diktatuureissa nuorisokasvatus korostaa aina henkilöpalvontaa. Nuoret ovat pehmeä ja vastaanottavainen kohdeväestö, samalla kompromissiton ja kiihkeä. Pian Putinin valtaannousun jälkeen syntyi Vasili Jakemenkon perustama militaristis-isänmaallinen nuorisoliike Yhdessäkulkijat. Liike toimi viisi vuotta. Sen merkitys jää kirjassa sameaksi. Kirjan mukaan se kaatui laittoman pornografian levittämisskandaaliin, mutta toisaalta Ukrainan olemassaolon kiistävän ideologin Vladislav Surkovin kerrotaan häärineen liikkeessä aina viime vuoteen saakka, jolloin hän joutui kotiarestiin ”kavallettuaan itselleen enemmän varoja, kuin hänen asemansa salli”.
Pornoskandaalin tuhkista nousi nopsaan uusi, kansainvälistäkin huomiota saanut nuorisoliike Naši, ”meikäläiset”. Liike profiloitui Putinin henkilöpalvonnalla ja katuväkivallalla. Venäjä oli leimannut Ukrainan vuoden 2004 oranssivallankumouksen fasistiseksi liikkeeksi, joka uhkasi venäläistä arvomaailmaa ja ilmensi nuorten turmeltuneisuutta. Naši tulkitsi värivallankumoukset ja länsimielisyydet vihollisiksi. ”Venäläisyyden vastustajia”, liian länsimielisiä, homoseksuaaleja ja pehmeitä demokraattisia arvoja ihailevia alettiin vainota ja pahoinpidellä. Kadut muuttuivat sellaisiksi leimatuille vaarallisiksi.
Naši kasvoi suurorganisaatioksi. Vuonna 2007 sillä oli jo yli 300 000 rivijäsentä ja 20 000 komissaaria. Tuona vuonna tapahtui näkyvä ulkopoliittinen selkkaus, kun Viro päätti siirtää Pronssisoturi-patsaan Tallinnan keskustasta Tallinnan sotilashautausmaalle. Viron mukaan ”vapauttajapatsaan” silloisen paikan puolustajista enin osa oli puna-armeijan univormuihin sonnistautuneita, sirppi- ja vasaralippuja heiluttaneita, Venäjältä tulleita nuoria.
Toukokuun alussa 2007 Naši piiritti Moskovan Viron suurlähetystön. Kriisiin puuttui EU ja lopulta Angela Merkel soitti Putinille syyttäen Venäjää kansainvälisten sopimusten rikkomisesta diplomaattisen koskemattomuuden vaarantamisella. Putin komensi Našin pois suurlähetystön edustalta. Naši oli tehtävänsä tehnyt ja se ajettiin alas sulkemalla enin osa sen paikallistoimistoista ja lopettamalle tavarajakelut järjestölle.
Eipä aikaakaan, niin keksittiin uutta. Puolustusministeri Serge Šoigun aloitteesta luotiin lasten militaarinen kasvatusjärjestö Junarmija. Virallinen ikäraja asetettiin 11 vuoteen, mutta mukaan pääsi jopa kahdeksanvuotiaita. Järjestö tähtää lasten militarisointiin. Paino on fyysisessä treenauksessa, alkeellisten sotilaallisten taitojen omaksumisessa ja isänmaallisuuden iskostamisessa. ”Venäläinen nuoriso on varauksetta Putinin imperialistisen sotapolitiikan kannalla ja sen hyväksikäyttämä välikappale”, kirjoittajat toteavat.
Putinin vallan nuorista vahtikoirista lukemisesta tuli lohduton olo.
Venäläinen fasismi
Neuvostoliiton suunnattomia menetyksiä ja venäläisten kärsimyksiä toisessa maailmansodassa sekä sodasta saavutettua voittoa ei käy vähätteleminen. Mutta putinilainen uushistoria on rakentanut historian, missä Neuvostoliitto oikeastaan soti miltei yksin ja siksi toisen maailmansodan vuodet rajataan venäläisessä sotahistoriassa vuosiin 1941−1945. Tämän sodan nimi on Suuri Isänmaallinen Sota.
Sodan mytologinen mahtavuus täyttää kommunistisen aatteen jättämän tyhjiön. Siitä historiasta sodan muut liittokunnat on häivytetty merkityksettömiksi, eikä Stalinin kiirehtimistä Puolan jaolle 1939 enää muisteta, talvisodasta puhumattakaan. Fasismi on toiminut liki 80 vuotta poliittisena leimakirveenä, joka venäläisten korvissa tehoaa yhä. ”Putinin luomassa russismissa fasistiksi kääntyy kuka tahansa, joka vastustaa venäläisen sivilisaation ideologisia pyrkimyksiä.” Ukrainan sodassa tavoitteeksi on ilmaistu maan denatsifikaatio, maan vapauttaminen nykyisestä natsihallinnosta.
Putinin Venäjästä puhutaan diktatuurina. Mutta erottaako diktatuurin jokin oleellinen piirre fasismista? Vanhat fasistiset symbolit korvaa kaikkialle maalattu Z.
Kirjailija Umberto Eco julkaisi vuonna 1995 tekstin, missä hän määritteli 14 fasismin yleispiirrettä. Sellaisia olivat muiden muassa perinteen kultti, modernismin hylkääminen, eri mieltä olemisen määrittely maanpetokseksi, toiseuden pelko, vihollisen kuvaaminen yhtä aikaa heikkona ja vahvana, salaliittojen pakkomielle, yhteiskunnallisen turhautuneisuuden hyväksikäyttö ja uuskielen merkitys. Nämä piirteet yhteensä täyttävät fasismin ominaisuudet. Uuskielessä yksinkertaistetaan ihmisten ajattelumallit mustavalkoisiksi ja häivytetään siten kyky kriittiseen ajatteluun.
Kirjoittajat käyvät läpi Econ fasismin tunnuspiirteet. Kaikki piirteet, jok`ikinen, täyttyvät Venäjällä. Kirjoittajat eivät suoraan sano Venäjäa fasistivaltioksi. He jättävät johtopäätöksen lukijan tehtäväksi. Mutta miksi maailmalle on suorastaan tuskaista sanoa Venäjän nykytilaa suoralla ja selkeällä ilmaisulla? Onko fasismi valtiollisena käsitteenä väljähtynyt ja laimentunut, menettänyt vaikutusvoimansa? Tarvitaanko ensin ihmisten joukkolahtauksia, ennen kuin termiä rohjetaan käyttää, ja keiden lahtaaminen hyväksytään siinä mukaan?
Keillä on Venäjällä valta?
Putinin sisäpiiristä on ilmestynyt useita laadukkaita teoksia, Chatherine Beltonin mammutiteos niistä viimeisimpänä. Siinä vallan on ilmaistu keskittyvät Putinille ja Kremlin turvallisuusorganisaatioille, kenties myös joillekin voimaministeriöille. Martti K. Kari ja Antero Holmila käyvät kirjansa osiossa Venäjän tiedustelun epäonnistuminen läpi turvallisuusorganisaatiot. Rätinkini mukaan niitä on viisi. Niistä kaksi, kansalliskaarti ja Venäjän liittovaltion suojapalvelu FSO vastaavat presidentin turvallisuudesta.
Tässä organisaatiot ja niiden nykyiset johtajat:
Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR
SVR muodostettiin Neuvostoliiton hajottua KGB:n ulkomaantiedusteluosista. SVR:n pääasiakas on presidentti. SVR:ää johtaa Venäjän turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja viime syksystä lähtien johtajana on ollut Sergei Naryškin. Presidentti voi antaa SVR:lle suoria määräyksiä kuulematta parlamenttia.
Sotilastiedustelupalvelu GRU
GRU on asevoimien ulkomaantiedustelupalvelu ja tehtävät ovat osittain päällekkäiset SVR:n kanssa. Ulkomaantiedustelun lisäksi se vastaa sopivien olosuhteiden luomisesta Venäjän turvallisuus- ja puolustuspolitiikan luomiseksi. GRU:n operaatiot ovat tarvittaessa röyhkeitä ja siekailemattomia. Tästä esimerkkejä ovat Sergei Skripalin myrkytysyritys, Yhdysvaltain demokraattien palvelimille tehty tietomurto sekä kemiallisten aseiden kieltojärjestöön Haagissa tehty hakkerioperaatio. GRU:n pääasiakas on presidentti. Järjestöä johtaa amiraali Igor Kostjukov.
Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB
FSB on neuvostoajan KGB:n jatkumo, josta on erotettu ulkomaantiedustelu lukuun ottamatta entisten neuvostotasavaltojen tiedustelua ja vakoilua.
FSB vastaa rajaturvallisuudesta, sisäisestä turvallisuudesta ja korruption vastaisesta taistelusta. Organisaation vahvuus on 66 000 henkeä, joista 4 000 kuuluu terrorisminvastaisiin erikoisjoukkoihin. Lisäksi FSB:n alaisuudessa on 160 000 – 200 000 hengen rajavartiosto. FSB:n johtaja on Aleksander Bortnikov, joka on suoraan vastuussa presidentille.
Venäjän federaation suojelupalvelu FSO
Presidentin suojelemiseksi luotu organisaatio on vahvuudeltaan 20 000 henkeä. FSO:n tulee huolehtia siitä, että presidentin lähellä on aina yksi kolmesta ydinaseiden laukaisuun tarvittavista laukuista. Nykyistä FSO:n johtajaa kirja ei kerro.
Kansalliskaarti
Kansalliskaarti on kansan, mahdollisten vallankaappaajille tukea antavien asevoimien ja presidentin väliin muodostettu suojakaarti, joka muistuttaa Iivana Julman itselleen luomaa opritšnikkiä. Kansalliskaartin johtaja Viktor Zolotov raportoi suoraan presidentille.
Karin ja Holmilan mukaan Zolotovin uskollisuus on taattu mittavalla kiinteistö- ja maaomaisuudella, jotka hän todennäköisesti menettäisi vallan vaihtuessa Kremlissä.
Vallan ytimen muodostaa kuitenkin näitäkin suppeampi joukko. Ukrainan hyökkäyssodasta päätöksen teki kirjoittajien mukaan troikka, johon Putinin lisäksi kuuluivat Venäjän turvallisuusneuvoston sihteeri Nikolai Patrušev ja FSB:n johtaja Aleksandr Bortnikov. Sergei Šoigun tehtäväksi lankesi sotaoperaation toteuttaminen.
Onko alamaisten kuoro sekakuoro vai yksiääninen?
Tutkimuslaitos Levadan tulosten mukaan kaksi kolmasosaa Venäjän kansalaisista ilmaisee tukevansa Ukrainan sotaa ja runsas viidennes vastustaa. Mittausten mukaan presidentti Putinin suosio on vankkumattoman korkea. Venäjällä ei siis nouse alhaalta vallankumouksellista vastavoimaa. Jos valta vaihtuu, se vaihtuu eliitin toimesta ja sisällä.
Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtajan, professori Markku Kivisen yhdessä instituutin vanhemman tutkijan Brendan Humphreysin kanssa toimittama, Iso-Britanniassa julkaisema laaja tieteellisten artikkeleiden kokoomateos Russian Modernization. A New paradigm (2021) päätyy johtopäätösosassaan muiden muassa siihen, että Venäjän väestö on aivan liian hajanainen ja moninainen kyetäkseen yhdistymään ja nousemaan vastavoimaksi. Venäjä ei ole monoliitti. Näin vuonna 2021:
“Our results show that Russian conservatism is a complex phenomenom, multifaced, and a work in progress. It involves a multiplicity of individual actors, think tanks, movements, and institutions. The ideological spectrum is large, from communists to White emigrants, from Slavophiles to Eurasianists, from the Western European kind of liberal conservatism to many anti-Western nationalists, plus Soviet nostalgia. Essentializing the Russian conservative identity is a strong intellectual tendency in contemporary Russia.”
Lisäksi ovat jaot eri etnisiin kansallisuuksiin omine kielineen, eri uskontokunnat sekä ikä- ja luokkajaot. Lukemattomiin pieniin osiin sirpaloitunutta väestöllistä hajanaisuutta voi pitää koossa kurilla ja pelolla, ehkä todellisuudessa vain sillä. Vallan todelliseksi uhkaksi alamaisista ei ole.
●●●
Kivisen ja Humphreyn paradigmaa Kari ja Holmila eivät teoksessaan käsittele, ehkeivät edes tunnista. Heidän teoksensa Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii on varsin lohduton, vaikka epilogiosassa kirjoittajat valavat jonkinasteisesti mahdollisuutta uuteen Venäjään. Epilogi on eritahtinen kirjan yleisaistimusteni kanssa.
Kirja ei arvuuttele tai ennakoi Ukrainan sodan lopputulemaa mutta teos antaa selvät suuntamerkit venäläisen maailman, russkij mirin tahdosta ja tavoitteista. ”Venäjällä on kärsivällisyyttä odottaa, että jossain suuressa Euroopan maassa tai Yhdysvalloissa nousee valtaan puolue tai johtaja, joka suostuu neuvottelemaan Venäjän kanssa suoraan Ukrainan yli.”
Juuri sitä meidän on aiheellista pelätä.
Kaiken jo julkaistun jälkeen tämä teos tarvittiin. Vaikka mittavin osa kirjasta käsittelee Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa, kirjoittajat eivät vain toista vanhaan, vaan ovat löytäneet nyky-Venäjän ydinkäsitteistä tärkeät analyysivälineet. Niiden kautta kirja luo ymmärryksellistä lisäarvoa.
Martti K. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, Docendo 2023, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 380 sivua.
Annelin kirjoissa 