Neuvostoliiton vainotuista kirjailijoista kertova teos Sorretut sanat paljasti vaalimani harhakuvitelman, jopa itsepetoksen. Olin ollut vakuuttunut siitä, että olen lukenut kiitettävän kattavasti ja monipuolisesti venäläistä kaunokirjallisuutta, Venäjän hopeakauden suurista klassikoista seitsenkymmenvuotisen bolševikkivallan halki likelle nykyvuosia. Teos paljasti lukeneisuuteni haurauden. Sallin olla itselleni kuitenkin kohtuullinen: uskon ja tiedän lukeneeni venäläistä ja neuvostoajan kirjallisuutta rutosti enemmän kuin intohimoisten kaunokirjallisuuden lukijain suuri ei-venäläinen enemmistö. MUTTA en ole lukenut ainokaistakaan Ilja Ehrenburgin tai Isaak Babelin teosta. Sorretut sanat -teos nostaa Ehrenburgin merkittävimpien Neuvostoliiton kirjailijoiden kapeaan kärkeen Aleksandr Soltšenitsin ja Osip Mandelštamin rinnalle.
Tunnen iloa siitä, että olen sentään lukenut Vasili Grossmanin jättiteoksen Elämä ja kohtalo, jota on sanottu koko neuvostoajan kaikkein suurimmaksi romaaniksi. Kommunistisen puolueen pääideologin Mihail Suslovin tiedetään todenneen kirjasta, ”ettei sitä voisi painaa ainakaan 250 vuoteen”. Kirja rinnasti bolševismin ja fasismin. Se ilmestyi venäjäksi Neuvostoliiton luhistuttua, samoin kuin lännessä 1980-luvulla ilmestynyt Soltšenitsin Vankileirien saaristo (Gulag).
Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen vavahduttava ja hyytävä teos saa lukijan laatimaan täydennyslistaa omalle lukemalleen. Aloin kasata mielessäni listaa: Ehrenburgilta ainakin omaelämäkerrallinen Ihmisiä, vuosia, elämää I–IV, Babelilta ainakin kotihyllyistämme löytynyt sisällissodasta kertova ja Babelin pääteokseksi mainittu Punainen ratsuväki. Löytyisikö Boris Pilnjakilta edes jotain? Juri Trifonovilta on syytä lukea muutakin kuin ilmestyessään paljon huomiota herättänyt ja jo unohtamani Talo rantakadulla. Entä toisinajattelija Vasili Aksjonov? Suuria klassikoitakin tulisi uuslukea, kärjessä Boris Pasternakin Tohtori Živago. Hopeakaudesta on muutama ammottava aukko, Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset, Idiootti ja Riivaajat. Sisäiseen leuhkuuteeni ei löydy katetta.
Sorretut sanat -teoksessa on jännä idea. Kirjailijat ovat jakaneet Neuvostoliiton valtakauden kirjallisuuden kuuteen aikavyöhykkeeseen ja valinneet kustakin kaksi ajalle tyypillistä kirjailijaa toistensa vastapareiksi. Toinen edustaa sopeutujaa tai neuvostovallalle myötämielistä, toinen on kriittinen, kenties jopa toisinajattelija. Kärjistävä jako on lähtöidea, mutta todellisuudessa kirjailijat edustavat bolševikkimielisyys–dissidenttiys -akselilla monia eri paikkoja janalla. Useimmissa heistä esiintyy sekä opportunismia ja myöntyväisyyttä että uskaliasta ja naiivia vastakarvaa. Kaikki ovat tavallaan neuvostovallan uhreja Aleksander Fadejevia lukuun ottamatta. Fadejev teki töikseen muista uhreja ja hukutti satunnaista herkkämielisyyttään alkoholismiinsa. Hän oli kirjallisuudessa Stalinin oikea käsi, pyöveli. Pari romaania olen häneltäkin lukenut.
Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen ovat kahlanneet läpi valtavan määrän neuvostoajan kirjallisuutta. Tuloksena on analyyttinen, upea ja samalla vavahduttava teos Sorretut sanat. Kuva blokkarin.
•••
Muistanemme Neuvostoliiton aikaisilta turistimatkoiltamme havainnon, kuinka metrojunissa paikallinen väki taittoi matkaa lukemalla. Liki kaikilla oli luettavanaan kirja (minkä paikalla nykyisin kourassa on kännykkä).
Kaunokirjallisuudella oli Neuvostoliiton kaltaisessa terrorivaltiossa paljon suurempi yhteiskunnallinen merkitys ja tehtävä kuin yhteiskunnissa yleensä. Luokkatietoisuus piti herättää ja kansan tuli olla lukutaitoista. Karkeasti ilmaisten 1920-luvulla kansa opetettiin lukemaan ja 1930-luvulla tarjottiin oikeanlaista luettavaa.
Oli myös toinen läntisistä yhteiskunnista poikkeava piirre. Uudet käsikirjoitukset, runot, kertomukset ja romaanien osat, ilmestyivät ensin jossakin paksuista kirjallisuuslehdistä ja saivat (jos saivat) painetun kirjan muodon herättämänsä vastaanoton perusteella. Kirjallisuuslehtiin pääsy edellytti ennakkosensuurin eli päätoimittajan seulan läpäisyä. Moni oppi koristamaan työnsä jollakin sosialismia ylistävällä lisukkeella. Tähän loveen sensori usein lankesi. Taito ilmaista rivien välistä yleistyi ja hioutui stagnaation vuosikymmeninä eli Leonid Brezhnevin valtakaudella.
Kirjallisuus oli sosialismin rakentamisen työväline, eikä kirjalla ollut arvoa taideteoksena. Kirjallisuuden tuli palvella valtiota. Jos Sorretut sanat -teoksessa kirjailijat muodostavat vastapareja, sellaisia oli myös nuoren kommunistivaltion alkuvuosina valistusasiain kansankomissariaatissa. Kansankomissaarina (ministeriä vastaavana) toimi alkuvuosina vallankumouksen kärkijoukkoon kuulunut bolševikki, kirjailija Anatoli Lunatšarski, jolta moni vainottu kirjailija sai ymmärrystä. Aatteellisesti ankarana vastavoimana hänelle oli Leninin vaimo Nadežda Krupskaja. Vapaamielisempi ja kirjallista kokeellisuutta kannattanut Lunatšarski menetti asemansa vähän ennen kuolemaansa 1920-luvun lopussa.
Monien venäläisten kirjailijoiden ura oli jatkunut 1910-luvulta vallankumouksen ja sisällissotien yli. Kirjailijasukupolvi yritti mukautua ja sopeutua. Väljempinä NEP-vuosina se mahdollistui. Tätä sukupolvea kutsutaan myötäilijöiksi. Vuosikymmenen lopulla heidät lakaistiin pois, porvarillisen yksilöllisen ilmaisun ja kirjallisten tyylikokeilujen hapatuksina. Valtio ei enää tarvinnut heitä. Syntyi sisäinen maanpakolaisuus, elämä sivussa yhteiskunnasta. Runoilija Anna Ahmatovan osalta se tarkoitti nälkää ja ahdinkoa: ”Ei vangita, mutta ei saa julkaista. ” Andrei Platonovia (1899–1951) ei koskaan pidätetty, mutta hänet syrjäytettiin kirjailijapiireistä ja hän kuoli rutiköyhänä tuberkuloosiin. Nikolai Gumiljov teloitettiin 1921 syytettynä salaliitosta neuvostovaltaa vastaan.
Ropponen ja Sutinen ovat valinneet ensimmäisen vuosikymmenen kirjailijapariksi Vladimir Majakovskin (1893–1930) ja Osip Mandelštamin (1891–1930), molemmat jo 1910-luvulla aloittaneita runoilijoita. Tornadomainen kirjallinen ilmestys Majakovski oli futuristi ja avantgardisti, joka oli nuorena osallistunut bolševistisiin liikehdintöihin, mutta joka piti itsemääräämisoikeutta kirjallisuuden ytimenä. Majakovski myi kuitenkin kynänsä palvelemaan kommunistihallinnon propagandaa ja iskulausetehtailua. Palkkioksi hän sai hyvät ansiot ja etuoikeuksia, kuten oikeuden matkustella Euroopassa. Tunnettu on hänen lännen ilkkumiseksi suuntaama runo ”Neuvostopassi”. Tarkoittamaton ironia kääntyi omaa kansaa vastaan: juuri kenelläkään ei hänen laillaan ollut ulkomaanpassia, saatikka oikeutta matkustella maailmalla.
Vladimir Majakovski oli boheemi futuristi ja avantgardisti,
jonka kynän kommunistihallinto kesytti palvelukseensa.
Kuvassa runoilija on murrosikäinen. Teoksen kuvitusta.
Hänen itsemurhansa 1930 oli groteski päätös riimitykselle hopeakauden runoilija Sergei Jesenin`in ratkaisua vastaan tämän tehtyä 1925 itsemurhan ja kirjoitettua omalla verellään jäähyväissanat ”Ei tässä maailmassa elää uutta, eikä kuolla sen uudempaa”. Majakovskin kuuluisa vastaus kuului: ”Ei tässä maailmassa kuolla vaikeaa, vaan vaikeaa on luoda elämää”. Viisi vuotta myöhemmin Majakovski ampui itsensä. Kuoleman jälkeen runoilijan kallo halkaistiin ja sieltä poistettiin aivot, vadissa tutkijoille kiidätettäväksi. Tuli tutkia aivoissa piilevää neroutta.
Kirjallisuutta ymmärtämätön Lenin oli kutsunut Majakovskia huligaanikommunistiksi. Vaikka Majakovski ei runoudellaan valahtanutkaan sulavasti bolševismin muottiin ja hänenkin oli vaikeaa saada kirjojaan julki, muottiin hänet kuoleman jälkeen valettiin. Ropponen ja Sutinen esittelevät kirjassaan ne pompöösimäiset näköispatsaat, joita hänestä on Neuvostoliitossa valettu.
OSIP MANDELŠTAMIN kohtalon koin teoksessa kaikkein ahdistavimpana, suorastaan kuristavana. Alkuvuosina hänellä oli vielä tilaisuus asettua ulkomaille, mutta hän palasi, koska ei voinut elää yhteisöissä, joista puuttui ympäröivä venäjän kieli, runoilijan tärkein ilmaisun ja innoituksen lähde. Ilmaisullisen kurin tuoma lokakuun vallankumous kuihdutti kielellisesti nerokkaan runoilijan kynän liki viideksi vuodeksi 1926–1930. Mandelštamilla oli kuitenkin yksi tärkeä tukija bolševikkijohdossa, Nikolai Buharin, Pravdan ja Izvestijan päätoimittaja. Tämän oikeistobolševikin Stalin teloitutti näytösoikeudenkäynneissä 1937–1938.
Vuodesta 1938 tuli myös Manderštamin kuolinvuosi, ei teloitettuna vaan loppuun näännytettynä. Hän erosi vuonna 1933 kirjailijaliitosta kirjansa ja itsensä kokemasta kohtelusta. Yhdessä tuona vuonna kirjoittamassaan runossa hän paljasti Krimillä näkemänsä maalaisväestön nälkäkuolemat. Ukrainan holodomor oli loppuvaiheessaan. Mandelštam vangittiin 1934. Vielä tuolloin Lubjankassa ei vankeja kidutettu, mutta piinattiin janolla ja unen eväämisellä. Mandelštam määrättiin sisäiseen karkotukseen Voronežiin, missä hän kärvisteli nälässä vaimonsa Nadeždan kanssa vailla toimeentuloa. Stalin tahtoi, että ihminen tuhoutuessaan rakastaisi häntä. Juuri siihen tähtäsi Mandelštamin ”lievä” rangaistus. Nälkä ajoi hänet kuitenkin Pietariin, minne hänellä ei ollut lupaa tulla. Hän sai apua ystäviltään ja lopulta kirjailijaliiton silloinen johtaja Vladimir Stavski toimitti Mandelštamit liiton sanatorioon Moskovan lähellä. Sieltä hänen pidätettiin 1938.
Tällä kertaa ei haaskattu aikaa. Vain parinkymmenen minuutin etsinnän jälkeen runoilija kärrättiin pois ja lukittiin Butyrkin vankilaan. Noina aikoina ei tarvittu enää erityisiä syitä pidätykselle. Kuulustelu pari viikkoa myöhemmin ei jostain syystä ollut kova, eikä siinä tuotu esiin sen kummempia syitä.
Nadežda Mandelštam ehti pelastaa osan runoilijan käsikirjoituksista turvaan Kalininista juuri ennen NKVD:n saapumista.
Elokuussa julistettiin Mandelštamin tuomio, viiden vuoden pakkotyörangaistus, syynä sama tuttu ”vastavallankumouksellinen agitaatio”. Ajan mittapuulla tämäkin oli lievä tuomio, mutta Mandelštamin fyysinen ja psyykkinen tila oli sellainen, että hänen selviämisensä oli enemmän kuin epävarmaa.
Syyskuussa alkoi matka kohti vankileiriä ja Kaukoidän Kolymaa. Kuljetus Vladivostokiin kesti kuukauden. Marraskuussa 1938 saapui runoilijan viimeinen kirje Vtoraja retška -kauttakulkuleiriltä Vladivostokin liepeiltä.”
Mandelštam, yksi viime vuosisadan suurimpia runoilijoita, kuoli joulukuun lopulla.
•••
Sosialistinen realismi ja valtioterrori
Sosialistisen realismin ja valtioterrorin kauden kirjailijoiksi Ropponen ja Sutinen ovat valinneet Isaak Babelin (1894–1940) ja Boris Pilnjakin (1894–1938). Molemmat kuolivat suuren terrorin uhreina.
ISAAK BABEL oli modernisti, joka kirjoitti hiottua proosaa. Hän tunsi henkilökohtaisesti useita neuvostojohtajia ja uskoi siksi pitkään olevansa suojassa. Babelin puolustajiin ja arvostajiin lukeutui myös Maksim Gorki, jonka Neuvostoliitto oli vuonna 1932 houkutellut Caprilta Neuvostoliittoon ja pestannut kirjailijaliiton johtoon laillistamaa arvovallallaan sosialistinen realismi. Hän kuitenkin kuoli jo kesällä 1936, Sorretut sanat -teoksen mukaan valtiovallan aktiivisella myötävaikutuksella. Taisi tulla myrkytetyksi. Babel oli juutalainen, kuten ainakin puolet teoksen esiteltäviksi valituista kirjailijoista.
Babelin ja Pilnjakin kohtaloksi koitui solahtamattomuus ainoan hyväksytyn tyylisuunnan ankaraan kehikkoon. Vuodesta 1932 alkanutta kirjallisuuden kautta kutsutaan Stalinin kulttuurivallankumoukseksi. Stalin luki paljon ja pystyi siteeraamaan ulkomuistista klassikoita ja väittelemään runoudesta. Hän uskoi, että kirjallisuuden kautta on luotavissa uusi maailma. Syntyi sosialistinen realismi, jolle Stalin määritteli sisällön.
Kirjallisuuden tuli olla realistista, muttei kuitenkaan kuvata olevaa todellisuutta vaan likitulevaisuudessa koittavaa. Kirjailijan työ oli palvella kollektiivia, Neuvostoliittoa. Kirjailijan luovalla itseilmaisulla ei ollut arvoa tai merkitystä. Kirjailijan tuli kuvata yleisiä ilmiöitä, ei poikkeustapauksia. Aiemmasta internationalismista käännyttiin isänmaallisuuteen, isovenäläiseen nationalismiin. Ruumiillisuuden tai eroottisuuden vivahteita ei sallittu. Neuvostokirjallisuus lienee ollut aikansa puritaanisinta kirjallisuutta. Ihanteina olivat kansanomaisuus, konkreettisuus ja eeppisyys. Utopiakirjallisuutta ei hyväksytty ja satiiri oli ilmaisukeinona vaarallinen. Hyväksyttäviä aiheita oli maan teollinen rakentaminen. Syntyi tuotantokirjallisuus, aiheenaan jonkin padon, kanavan tai sähkökombinaatin rakennushanke. Sankareiksi nostetut työläiset, yksilöt, olivat epäitsekkäitä, itseään säästämättömiä mallityöläisiä.
Tähän muottiin kukin yritti sovittaa tekstiään. Stalinin kulttuurivallankumous aiheutti uhreja ja ruumiita siinä missä myöhemmin Mao Zedongin kulttuurivallankumouskin. Suuren terrorin aikana pidätettiin yhteensä noin 2000 kirjailijaa, joista vain 500 selvisi hengissä vuosia leireillä raadettuaan. Suuressa terrorissa kirjastoista poistettiin yli 7800 nimikettä yli 1800 kirjailijalta. Mutta siinä missä natsi-Saksa järjesti kirjarovioita, saman ajan Neuvostoliitto tuhosi mittavasti myös kirjailijoita.
Ropponen ja Sutinen kertovat yksityistapauksia. Suuri näytelmäkirjailija Vsevolod Meyerhold vangittiin formalismista syytettynä ja teloitettiin 1939. Työläiskirjailija Vladimir Stavski, Stalinin asettama ”neuvostokirjallisuuden pyöveli”, pääsi helpommalla. Hän ryyppäsi ja sairasteli, kunnes joutui sivuun kirjailijaliitosta. Tilalle asetettiin Aleksandr Fadejev, uusi pyöveli ja itsensä viinaan hukuttanut vallankäyttäjä.
Isaak Babel kirjoitti lyhyttä, iskevää ja rytmikästä proosaa. Hänen kieltään luonnehditaan karuksi ja koristeelliseksi. Tunnetun näyttelijättären kanssa solmimansa avioliiton johdosta hän sai 1920-luvulla perhesyistä ulkomaanpassin, koska vaimo Jevgenija emigroitui Pariisiin. Babel yritti Ranskan matkallaan lämmittää jäähtynyttä avioliittoaan, mutta siinä onnistumatta palasi kotimaahan koti-ikävän vaivaamana. Sosialistisen realismin tiukennuttua hän poti lähtemistä Neuvostoliitosta. Kun Gorki kuoli, Babel tunsi silmukan kiristyvän kaulallaan. Hänet pidätettiin 1939, aamuvarhain kuten oli tapana.
Babekin kohtaloksi tuli suhde NKVD:n silloisen johtajan Nikolai Ješovin vaimoon Jevgenija Freienbergiin. Jevgenija piti kirjallista salonkia, johon myös Babel osallistui. Ješovien keskinäinen suhde oli mitä vapaamielisin, muttei aviomies silti sietänyt vaimonsa rakastajiksi paljastuneita (heitä ainakin Mihail Šolohov, Vasili Grossman ja elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein). Babel päätyi teloitettavaksi, mutta myös Ješov menetti samoihin aikoihin asemansa Lavrenti Berijalle.
Babelin alkukauden teosta Punainen ratsuväki luetaan edelleen Venäjällä. Babel yritti herättää tietoisuuteen kulakeiksi leimatun maalaisväestön karua kohtaloa.
”NKVD:n takavarikoimat Babelin käsikirjoitukset katosivat, eikä niitä ole näkynyt sen koommin. Papereita oli kaksikymmentäseitsemän kansiollista. Jos ne ovat säilyneet ja vielä joskus löytyvät, kiinnostusta herättävät erityisesti kaksi käsikirjoitusta, romaanit kollektivisoinnista ja Tšekasta.”
BORIS PILNJAK idealisoi äiti-Venäjää. ”Hän uskoi, että vallankumouksen todellinen tarkoitus oli palauttaa maa ihanteelliseen venäläisyyden tilaan vuosisatojen taakse. Pilnjak oli kosmopoliitti ja kuitenkin slavofiili ja skyyttalais-liikkeen kannattaja. Skyyttalaisuus uskoi vallankumouksen ratkaisevan idän ja lännen kamppailun idän eli irrationaalisen tunteen ja maaseudun alkuvoiman hyväksi. Tämä oli luultavasti yksi syy siihen, ettei hän muuttanut maasta vielä vainojenkaan aikana.” Hänen arvostajiinsa ja suosijoihinsa kuuluivat Lunatšarski ja Gorki.
Joutuessaan ahdinkoon Pilnjak yritti parantaa tilaansa kirjoittamalla Stalinille katumuskirjeen ja erosi Yleisvenäläisestä kirjailijaliitosta. Saman ratkaisun teki kaksi muuta hairahtumisesta tuomittua, Boris Pasternak ja Mihail Bulgakov. Suoraan Staliniin vetosivat kirjeillään lukuisat muutkin kirjailijat, toiset onnistuen, toiset saaden vastaukseksi vaikenemisen. Vuonna 1929 Pilnjak teki ratkaisunsa romaaninsa Mahonki jouduttua vastatuuleen. Hän julkaisi sen Berliinissä. Mahongissa Pilnjak kritisoi kulakkien vainoja, jotka tuolloin olivat isossa mittakaavassa vasta alkamassa. Maatalouden kollektivisointi oli Stalinin suurhanke.
Pilnjak kirjoitti katumusteokseksi sosialistista realismia myötäilevän tuotantoromaanin Volga virtaa Kaspianmereen (1932). Katumusteokset olivat yleisesti käytettyjä yrityksiä kohentaa omaa ahdinkoista asemaa. Pilnjakin teos julkaistiin, mutta se ei saavuttanut suosiota.
Pilnjak ammuttiin vuonna 1938. Samalla teloituspaikalla tapettiin tataarisyntyisiä kirjailijoita, koko Mongolian hallitus sekä suomalaiset Kustaa Rovio ja Edvard Gylling. Pilnjakin tuotantoa ei ole kuopattu, mutta hän on paljolti unohdettu. Hänestä ei näytä tulleen klassikkoa.
•••
Sotavuosien halki Stalinin kuolemaan
Jaksosta 1941 (Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon) vuoteen 1953 (Stalinin kuolema) Ropponen ja Sutinen ovat valinneet esimerkkikirjailijoiksi Vasili Grossmanin (1905–1964) ja Aleksandr Fadejevin (1901–1956). Sotavuodet olivat kirjailijoille löyhemmät, mutta ote kiristyi jyrkästi sodan loputtua. Alkoi Stalinin kulttuurivallankumouksen raastava zdahanovilainen kausi 1946–1948, joka päättyi vallantuntoisen ja kirjallisuutta ymmärtämättömän Andrei Zdahanovin kuolemaan.
FADEJEVISTA vain lyhyesti. Hänellä oli sisällissodasta partisaanitausta. Hän osallistui Kronstadtin matruusien kapinan veriseen kukistamiseen 1921. Sotavuodet hän toimi sotakirjeenvaihtajana rintamalla, kuten myös Grossman ja Stalinille mieluisin sotakirjailija Konstantin Simonov. Suurta isänmaallista sotaa käsittelevä romaani Nuori kaarti (1945–1951) oli pitkälle tilaustyö. Teosta pidetään keskinkertaisena. Silti se on neuvostoliittolaisessa ja venäläisessä koulujärjestelmässä teos, jonka nuorison tulee tuntea läpikotaisin. Kertoohan se Suuresta Isänmaallisesta Sodasta. Vuosikymmenten saatossa siitä on otettu valtaisat painokset. Silti Stalin tuomitsi osia siitä ja kirjailija joutui poistamaan huomattavan jakson sekä kirjoittamaan avoimen, Pravdassa julkaistun itsekritiikkinsä. Fadejev teki itsemurhan 1956.
VASILI GROSSMAN (1905–1964), juutalainen lehtimies ja kirjailija, lienee ensimmäinen kirjailija, joka soitti hälytyskelloja havaitsemastaan natsi-Saksan holokaustista. Lehtimiehenä Stalingradissa hän näki merkit juutalaisten joukkomurhista. Rintaman edetessä kohti länttä hän kohtasi Kiovan laidalla Babi Jarin juutalaiset joukkohaudat, joista runoilija Jevgeni Jevtušenko kirjoitti 1960-luvulla kuuluisimman runonsa Babi Jar. Grossman pääsi näkemään Treblinkan tuhoamisleirin.
Neuvostoliiton ajan suurimmaksi teokseksi luonnehdittu
Elämä ja kohtalo saattoi ilmestyä vasta valtion lakattua olemasta.
Juutalaisten kohtalossa hän törmäsi kotimaassaan suuriin vaikeuksiin, kun Stalin aloitti 1940-luvun lopussa omat juutalaisvainot. Hän keräsi yhdessä Ehrenburgin kanssa aineistoa juutalaisten joukkomurhaa koskevaa teosta, Mustaa kirjaa, varten. Teos kiellettiin ja se ilmestyi myöhemmin vain ulkomailla. Matkallaan 1930-luvun alussa Donbassissa Grossman todisti jotain, mistä hän kirjoitti vasta paljon myöhemmin: Ukrainan nälänhädän. Turkkilaisten tekemän armenialaisten kansanmurhan Grossman rinnasti holokaustiin.
Grossmanin tuotannolla oli vahvat henkilökohtaiset siteet. Hänen juutalainen invalidiäitinsä jäi Saksan miehittämälle alueelle. Kun vuosia myöhemmin Grossman löysi tietoja äidistään, tätä ei ollut ehditty evakuoida ja tämä oli kuollut.
Grossmanin omaksi pelastukseksi Stalinin kirjailija- ja juutalaisvainoilta on sanottu vain se, että Stalin ehti kuolla ensin.
•••
Suojasää
Suojasää, oliko sitä oikeastaan? Nikita Hruštšovin vapautuneempi valtakausi oli löysäämistä ja kiristämistä, vuorotellen tempoillen. Kausi sai nimensä Ilja Ehrenburgin samannimisestä romaanista (1952). Tämän kauden kirjailijoiksi teoksen kirjoittajat ovat valinneet juuri Ehrenburgin (1891–1967) sekä kirjailijakaartista sukupuolisen poikkeuksen, Vera Panovan (1905–1973).
ILJA EHRENBURG julkaisi romaaneja halki Neuvostoliiton vuosikymmenten ja sai poikkeuksellisia erioikeuksia. Hän matkusteli laajalti maailmalla ja oleskeli ulkomailla pitkiä kausia vain välillä vieraillen kotimaassaan. Tässä vapaan miehen roolissa hän oli Neuvostoliitolle arvokas kulttuurilähettiläs, elävä vastanäyte syytöksille kirjailijoiden kaltoinkohtelusta. Kun Stalin kuoli, Ehrenburg oli jo julkaissut satakunta teosta ja oli kirjailijana maineensa huipulla.
”Hän oli vuosien varrella kokeillut monia rooleja. Nuoresta kapinallisesta oli tullut Pariisin Montparnassen boheemi, sitten propagandisti ja sotakirjeenvaihtaja. Hän oli elänyt läpi vallankumouksen, terrorikausien ja maailmansotien säilyen jopa omaksi yllätyksekseen ehjin nahoin. Ehrenburg oli kirjoittanut useita kirjallisuudenlajeja aloittaen symbolistirunoilijana ja siirtyen satiiriin ja sosialistiseen realismiin. Samalla hän oli kynäillyt journalismia. Nyt hän oli luonut vielä kerran nahkaansa julkaisemalla romaanin Suojasää, joka tuli pian tunnetuksi Stalinin kuoleman jälkeisen vapaamman ajan airuena.”
Hän uskalsi verrata Talvipalatsin valtausta raiskaukseen ja päätyi Tšekan pidättämäksi, mistä Buharin hänet pelasti. Hänen kootut teokset julkaistiin jo 1920-luvun lopulla ja maine kasvoi Neuvostoliitossa kohisten. Vannoutuneena antifasistina hän piti kommunismia ainoana fasismin varteenotettavana vastavoimana. Kautta koko vainon vuosikymmenen hän pysyi Stalinin suosikkina. Silti hän pelkäsi, etenkin pahimpina vainon vuosina:
”…hänestä oli nyt tullut niin vainoharhainen, ettei hän uskaltanut poistua asunnostaan. Kuten muutkin terrorin aikana eläneet, Ehrenburg kuunteli öisin kauhun vallassa talon hissiä, mihin kerrokseen se pysähtyisi ja kuka sillä kertaa tultaisiin hakemaan. Myös hänellä oli laukku pakattuna pidätyksen varalle.”
Ehrenburg oli liki raivoisan natsivastainen. Kun natsit marssivat Pariisiin vuonna 1940, siellä asunut Ehrenburg pakeni Neuvostoliiton suurlähetystöön ja kirjoitti teoksen Pariisin kukistuminen. Neuvostoliitossa se kiellettiin saksalaisvastaisena. Voimassa kun oli Molotov-Ribbentrop -sopimus. Kun Saksa kesäkuussa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, teos ilmestyi pikavauhtia. Stalin myös soitti Ehrenburgille pahoitellen teoksen aiempaa kieltämistä. Vuosikymmenen lopulla Stalin tuli kirjailijan pelastajaksi toistamiseen (tai ties kuinka monennen kerran). KGB:n johtajalla Viktor Abakumovilla oli Ehrenburgista syytteet ja pidätysmääräys valmiina. Ehrenburg kirjoitti Stalinille ja tämä pelasti kirjailijan KGB:n lihamyllystä.
Ehrenburg vaihtoi nahkansa suojasään aikana vielä kerran. Hänestä tuli liberalisoinnin puolestapuhuja, ja sitä kautta ikään kuin vanhempi valtiomies, joka pääsi matkustelemaan pitkin Eurooppaa vapaana Neuvostoliiton kulttuurilähettiläänä.
VERA PANOVASTA tuli vaikutusvaltaisimpia naisia Neuvostoliiton kirjallisuudessa. Hän mukautui sosialistiseen realismiin, joka jatkui vaikkakin väljähtyneempänä Neuvostoliitossa jäljempinä kirjallisuuskausina. Tyyli oli kurilla omaksuttu ja syöpynyt selkärankaan. Panova pystyi kuitenkin kuvaamaan realismia tavallisten ihmisten arjen kautta samalla tavoittaen kuvauksissaan yleiseksi koettua. Hänen henkilöitään olivat usein naiset tai lapset, kuten suomeksi ilmestyneessä romaanissa Serjoža. Paljon luetusta, rakastetusta kirjailijasta ei kuitenkaan tullut klassikkoa.
•••
Brežnevin aika toi kirjallisen ahdasmielisyyden
Stagnaation pitkästä kaudesta Ropponen ja Soronen ovat valinneet kirjailijat Juri Trifonovin (1925–1981) ja Vasili Aksjonovin (1932–2009).
JURI TRIFONOV etsi kautta tuotantonsa isäänsä, joka pidätettiin heidän, kommunistisen virkamiesperheen, datšalta suurten vainojen vuonna 1937. ”… koska isä ei halunnut herättää lapsia, nämä eivät nähneet hänen lähtevän eivätkä tavanneet häntä enää koskaan, sillä isä ammuttiin seuraavana vuonna. Äiti ei suostunut kieltämään miestään, ja hänet tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi Gulagiin.”
Isän kaipuun teema kulkee koko tuotannon läpi. Sen kautta hän joutui miettimään myös isän suhdetta valtaan. Siitä on enää lyhyt askel siihen, mikä on ollut isän osuus kaikessa tapahtuneessa. Sitä hän ei saanut tietää.
”Trifonov julkaisi 1970-luvun taitteessa pienoisromaanit Vaihto (1969), Alustava tilinpäätös (1970) ja Pitkät jäähyväiset (1971). Näitä kolmea kutsutaan usein Moskovan trilogiaksi, ja kun niihin lisätään vähän myöhemmin ilmestynyt pienoisromaani Toinen elämä (1975) ja romaani Talo rantakadulla (1978), ovat niin sanotut moskovalaiskertomukset koossa. Niistä muodostui eräänlainen Brežnevin ajan kronikka.”
Trifonovin koko tuotanto edustaa kaupunkikirjallisuutta vastapainona samanaikaisesti syntyneelle maaseutuproosalle (jonka meillä käännetyin edustaja oli Valentin Rasputin). Arvomaailmat olivat jyrkän vastakkaiset. Poliittisen ja kirjallisen eliitin asuinyhteisöstä Kremlin kyljessä Rantakadulla kertova teos Talo rantakadulla tunnetaan esimerkkinä rivien välissä kirjoittamisesta. Kirja kertoo etuoikeuksista, luokkaeroista, poliittisesta sorrosta, nöyristelystä ja pelosta.
Yleistynyt taito, rivien välissä kirjoittaminen on sukua Brežnevin kauden erikoislaatuiselle ilmiölle, underground kirjallisuudelle, joka levisi 1980-luvulla itse tehtyinä monisteina, samizdatteina. Kun Brežnevin kauden kaunokirjallisuutta käännettiin varsin vilkkaasti suomeksi, meillä jäi oleellista havaitsematta: kirjailijoiden heittämisiä vankeuteen, sulkemista mielisairaaloihin, työn ja asunnon riistämistä, maan sisäisiä karkotuksia ja julkaisemisen estämistä. Kauden symbolina voi pitää kansalaisuuden riistämistä kirjailija Aleksandr Soltženitsyltä ja istuttamista pakolla ulkomaille lähtevään lentokoneeseen. Soltženitsylle oli myönnetty vuotta aiemmin 1970 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Maanpakolaisuus kesti 17 vuotta.
VASILI AKSJONOV oli orpokodin kasvatti, sillä hänen vanhempansa joutuivat vankileireille. Hänestä tuli varttuneena kirjailijana Neuvostoliitossa Soltženitsyn tavoin toisinajattelija. Vielä 1960-luvulla hän oli hyväksytty ja suosittu kirjailija tunnetuimmalla romaanillaan Matkalippu tähtiin. Seuraavalla vuosikymmenellä suhtautuminen muuttui. Erottamalla hänet Junost-lehden toimituksesta hänet haluttiin painostaa takaisin ruotuun tai viimeisenä keinona marginalisoida ja vaientaa. Hän ei tyytynyt kohtaloonsa, vaan alkoi julkaista teoksiaan Yhdysvalloissa. Tällä ratkaisulla hän tuli tuominneeksi itsensä toisinajattelijaksi. Hän loikkasi vuonna 1980 Yhdysvaltoihin ja kävi kotimaassaan vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
•••
Vapautuneen ilmaisun rajojen rikkojat
Aikaa 1980-luvun puolivälistä Neuvostoliiton hajoamiseen hahmotetaan Suomessa toistaiseksi tuntemattoman kahden runoilijan, Vladimir Sorokinin (1955–) ja Irina Ratušinskajan (1954–2017) elämän ja tuotannon kautta.
IRINA RATUŠINSKAJA yritettiin värvätä nuorena tyttönä Odessassa turistien houkutuslinnuksi ja urkkijaksi. Kun hän kieltäytyi vaaditusta huoran roolista, nuori runoilijatar joutui KGB:n mustalle listalle. Arvonsa tuntevan Ratušinskajan ehdottomuutta kuvaa se, että luettuaan Ahmatovan, Mandelštamin ja Pasternakin runoutta hän tuhosi siihen asti kirjoittamansa. Häntä oli koskettanut todellinen runous.
Hänet pidätettiin kerran ja vuoden kuluttua siitä 28-vuotiaana tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankileirille. Leireillä ei vankeja enää tapettu, mutta heidät pantiin palelemaan omat vaatteet kieltämällä. Lisäravinnoksi vankien hellimät kasvimaat tuhottiin kuritoimenpiteinä eikä sairauksia hoidettu. Runoilija opetteli pään sisäisen runojen kirjoittamisen ja kätki ”kirjoittamansa” muistiin. Ratušinskaja ehti kärsiä viisi vuotta ennen vapautumistaan glasnostin alettua. Hän emigroitui Yhdysvaltoihin, missä hänen runojaan oli jo ilmestynyt englanniksi ja venäjäksi. 1990-luvun taitteessa hän muutti Lontooseen ja myöhemmin Moskovaan, missä kuoli syöpään 2017.
Ratušinskaja oli aito ja leppymätön toisinajattelija. Runossa ”No, I`m Not Afraid” vuodelta 1981 hän kutsuu KGB:tä toiseudeksi, ”heiksi”:
Älä kysy itseltäsi: ”Olenko runoilija?”
Heiltä ei mene kauan tehdä sinusta yksi runoilijoistaan.
Kaikki keinot – luodista köyteen –
ovat käytettävissäsi syntymästä saakka.
Ja kun ihmislihasi alkaa laulaa
sinä ymmärrät, muistaessasi tämän säkeen:
”Jelabugasta Mustalle joelle,
suuri on isänmaani.”
Runoilija Marina Tšvetajeva teki itsemurhan Jelabugassa 1941. Mustan joen varrella Aleksandr Puškin kuoli kaksintaistelussa.
VLADIMIR SOROKIN on postmodernisti, joka karnevalisoi ja repi riekaleiksi neuvostodiskurssin. Hänen runonsa Jono (1985) on pysähtyneisyyden ilmaus pelkistetyimmillään. Jono on metafora neuvostoelämästä. Runoa on rinnastettu Samuel Becketin näytelmään Huomenna hän tulee (Gordon) jonottamisen vertautuessa kommunismin toteutumisen ja lopullisen pelastuksen epätoivoiseen odotteluun. Runossa Normi (1994) Sorokin pani paremmaksi. Koko neuvostojärjestelmää määrittivät loppumattomat normit. Normien täyttämisestä vaikka tuotantolukuja manipuloimalla tuli normaalia. Runon ihmisiä yhdistää Normi-niminen tuote. Vasta lopussa paljastuu, että normi on ulostetta. Neuvostoihmisen velvollisuus on syödä paskaa joka päivä. Myöhäiskauden runo Telluuria (2013) on dystopia kupliin hajonneesta maailmasta. Venäjä on siinä 2000-luvun lopussa hajonnut joukoksi valtioita, joiden hallitusmuodot ovat kaikkea tsaarin Venäjän ja Stalinin Neuvostoliiton väliltä. Todellisuus muistuttaa scifiä. Huumeista runoissa on kysymys.
Sorokin sai vuonna 2001 Venäjän Booker-palkinnon sekä Andrei Belyi -palkinnon ”erityisistä ansioista venäläisessä kirjallisuudessa”. Vainotuista neuvostokirjailijoista kolme sai suuren kansainvälisen palkinnon, Nobelin. Se myönnettiin Boris Pasternakille 1958, Aleksandr Soltšenitsille 1970 ja Joseph Brodskylle 1987. He kaikki tulivat tunnustuksen vuoksi vainotuiksi.
Ratušinskajan ja Sorokinin runoudesta odotamme ja toivomme suomenkielistä julkituloa. Onhan meillä sentään kirjallisuuslehti Parnasso. Upeampaa olisi useamman runoilijan tuotannosta koottu yhteisvalikoima, vähän takavuosikymmenten Neuvostolyriikkaa I–III malliin. Runoilijoiden kaudella oli tyypillistä vahva ja moniääninen rocklyriikka, jonka uskaliain edustaja Juri Ševtšuk ei ole kaihtanut ivata Vladimir Putinin suosion tavoittelua räväköin kielikuvin.
•••
Ropposen ja Sutisen teoksen alaotsikko on Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä. Kirjoittajat vetävät vainon vuosikymmenistä suorat ja selvät samankaltaisuudet Putinin nyky-Venäjän ilmaisuvapauden katoamiseen.
Sorretut sanat -teos on antelias ja siitä on paljon nyt kerrottua enemmäksi. Kirjan kuvaliitteet kirjailijoineen, heitä kuvaavine patsaineen, kirjailijamuseoineen ja hautamuistomerkkeineen kertovat karua kieltä siitä, keitä neuvostovalta nosti ja keiden halusi unohtuvan.
Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat. Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä. SKS Kirjat 2022, 373 sivua.
Annelin kirjoissa 