Pirkko Saisio kuljettaa mammuttiromaanissaan Passio lukijoitaan halki Euroopan ja uuden ajan vuosisatojen. Passio on vaellustarina vaihtuvin vaeltajin. Passio-eepoksella ei ole päähenkilöä. Miten voisikaan, kun kirjan tarina alkaa kerjäläismunkki Savonarolasta vuodelta 1497 ja päättyy 1970-luvulle Suomen Kansallisteatteriin, jolloin sen pääjohtajana toimi Anton Tšehovin tuotantoa ohjelmistossa suosinut Kai Savola, minkä myös Saisio on pannut merkille. Sen sijaan romaanilla on pääartefakti. Se on valtava kaulakoru, joka viilentää firenzeläisen ruhtinatar Vasarin avaraa miehustaa. Ruhtinatar on tullut palvelijoineen tuomaan ylellisyystavaroita turhuuksien roviolle.
Oman maineensa vuoksi myös Vasarien on nöyrryttävä polttamaan Firenzen Piazza della Signorian julkisella roviolla ylellisiä asusteitaan, vuodevaatteitaan, laatuhuonekalujaan ja hopeisia kynttilänjalkoja, harvennuksina runsaudestaan. Parveileva rahvas on nälkäinen tulen saaliille. Vallalla on dominikaanimunkki Savonarolan hurmoshenkinen liike, tosin elossa enää viimeisiä aikojaan. Nimittämällä kirkkoa ja paavia huoraksi Savonarola on sinetöinyt oman tuhonsa. Häirikkö ja riivaaja raivataan kerettiläisenä. Savonarola hirtetään hidastetusti ja ruumis poltetaan roviolla 1498. Ruhtinatar Vasari ei halua nähdä mestausta. Pelkkä ajatuskin kuvottaa.
Huiman arvokas, painava ja omalaatuinen koru ruhtinattaren kaulalla on Passion tarinaa kantava juonne. Tutustukaamme siis siihen:
Se kuvaa Edenin puutarhan hyvän ja pahan tiedon puuta. Sen kultaiseen oksistoon sijoitetut punaiset granaatit, omenat, kimaltelevat auringossa. Puussa hohtaa pieniä hiutaleita, kirkkaaksi hiottuja timantteja, sillä kultasepän mielestä talvi on koittanut myös Edenissä. Puunrunkoa myöten luikertelee käärme ametisti- ja smaragdisuomuineen. Suomut kuten käärmeen kammottavat silmät välähtelevät. Silminä on kaksi liian suurta timanttia. Käärmeen suusta sinkoaa kaksihaarainen rubiinikieli.
Liian paljon huomiota herättävä ja häikäisevän arvokas koru ei voi matkata Euroopan halki vuosisatoja. Koru tulee pilkotuksi, sen rungon kulta sulatetuksi ja valetuksi uuteen muotoon, lukuisia yksittäisiä timantteja on katoava tarinan kuluessa eikä paljon myöhemmin näkemämme koru enää ole likikään sama kuin alkuperäinen. Mutta Passio on yhtä kaikki vaellustarina korusta katoamiseensa.
Vaellustarinan kautta Saisio kuvaa Euroopan uskonto- ja aatehistorioita ja yhteiskunnallisia oloja tavalla, millä ne koskettivat tavallisia vaellusreiteille osuneita ihmisiä. Reittioppaina ovat Sattuma tai Kohtalon oikku sekä kulloinenkin Aikakausi.
•••
Esineen vaellus on käytetty aihe kaunokirjallisuudessa, ei kuitenkaan tietoni mukaan näin monien vuosisatojen pituisena jatkumona. Genrellä lienee nimi, en tiedä. Mieleeni tuli Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin hulvaton veijaritarina Kaksitoista tuolia, missä vanha nainen kätkee sukukalleudet yhden tuolin pehmusteisiin eliminoidakseen niiden joutumisen bolševikkien takavarikoimiksi. Kalustoon kuuluneita tuoleja on kaksitoista. Tuolit kuitenkin myydään myöhemmin kalleuskätköstä tietämättä ja tuolit päätyvät mikä minnekin halki laajan Venäjän maan. Epätoivoinen vävy yrittää jäljittää kunkin tuolin päätepaikkaa löytääkseen etsimänsä.
Veijaritarinoita ovat meillä Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat ja Veikko Huovisen Lentsu, nenästä nenään loikkaava pöpö. Myös Righard Wagnerin oopperasarjassa Ring erotan samaa ideaa. Kahdessatoista tuolissa, Yhdeksän miehen saappaissa ja Lentsussa komiikka syntyy sattuman leikistä. Sattumalla on sormensa myös Passiossa, mutta romaani ei ole veijaritarina, pikemminkin kärsimysnäytelmä tai tragedia.
•••
Passio koostuu kiehtovista, dramaattisista ihmiskohtaloista. On houkutus sukeltaa joihinkin niistä, mutta tarinoiden hurma kuuluu jokaisen lukijan oikeudeksi tuoreena ja omakohtaisena lukunautintona. Tarinat katkeavat, kunnes joskus, kenties vasta parin sukupolven jälkeen katkenneelle tarinalle löytyy jatkoon johtava pää. Pirkko Saisiolla on hurmaavat ja taianomaiset kertojataitot ja hänen kielivalikkonsa kertoo kirjailijan laajasta ja syvästä kulttuurihistoriallisesta sivistyksestä.
Tarinoiden ja ihmiskohtaloiden kautta Saisio kertoo jotain oleellista kulloinkin käsillä olevasta aikakaudesta. Missä ajassa liikutaan, se on lukijalle kiehtova pohtimisleikki. Vihjeitä Saisio sirottelee kirjaansa kitsaasti, joitakin sentään.
Kohtaamme Passiossa firenzeläisen haudankaivajan apulaisen Alrigon, lukutaidottoman, oppimattoman miehen, joka vanhoja hautoja uuskäyttöön kaivaessaan on pudottautunut myös ruhtinatar Vasarin hautaan ja nähnyt korun. Hän irrottaa siitä ”punaisen lasinpalan” ja jättää korun hautaan. Tuon lasinpalaseksi oletetun smaragdin tarina on lyhyt, hellyttävä ja surullinen.
Seuraamme seikkaperäisesti Venetsiassa muranolaisen peilipajan omistajan Pietro Calimanin elämäntarinaa, jonka tämä palvelijoitaan karkeasti vielä kuolinvuoteeltaan sättivä vanhus suostuu kertomaan Pitsipyllyksi nimittämälleen pojalleen Ludovicolle. Pietro oli joutunut miehuudessaan pakomatkalle ja löytänyt lopen uupuneena ja nälkään nääntymäisillään korun mitä merkillisimmästä paikasta. Saisio jättää lukijan mielikuvitukselle väljyyttä korun tarinan mystisen aukon täyttämiseen. Huuhtoutuiko myös koru ruumiiden mukana valtavassa tulvassa, joka pyyhki vesimassoilla hautausmaan olemattomiin niin, että maan kuivettua irrallisia luita löytyi vielä pitkien matkojen päästä eikä niitä erottanut ihmisen ja eläinten luista?
Isänsä tarinan kuultuaan viisivuotiaan pikkutyttönsä Afroditeen yksinhuoltajaksi jäänyt Ludovico nimeää tytön oman isoäitinsä mukaan Simonettaksi kuulemastaan isänsä tarinasta liikuttuneena. Tässä vaiheessa Ludovicon häikäisevän kaunis kreetalainen vaimo Marina on paennut rakastajansa kanssa ja vienyt Ludovicon pikkutytölleen lahjoittamat jalokivet mennessään. Ludovico ei ole Simonettan isä, sen hän vaimonsa raskaudentilasta lähtien oli tiennyt, vaikka lapsen tunnustikin. Ludovico Calimanilla oli ollut osa alkuperäisen korun kalleuksista, kunnes ne Marinan mukana katoavat.
Mutta kuunnellaanpa hetki kuolevan peilitehtailija Pietro Calimanin tarinaa yhtenä ajan karuna kuvana:
Äitini ei ollut ison kartanon ainoa pikkutyttö. Tyttöjä tuli pienistä majoista palvelukseen, savisista majoista savisia tyttöjä, ja (herttua) Maffeo Farnese polki niitä kaikkia, ei äitiäni pelkästään, ei, ei ollenkaan.
Lapsia syntyi ja kuoli ja katosi, minäkin olin äidin kolmas, ja äiti oli seitsemäntoista, kun synnyin. Sain jäädä taloon, koska olin iso ja vankka.
Maffeo Farnese kuulemma epäili, että isäni on renki, koska minäkin näytin rengiltä jo syntyessäni, mutta äiti sanoi, että viisi ensimmäistä lasta oli tämän Maffeo Farnesen, niiden jälkeen tuli vielä kaksi, mutta ne äiti joutui antamaan pois.
Renkien käytettäväksi äiti siirtyi vasta kun oli kahdenkymmenenkahden, kulunut nainen jo, herttualle kelpaamaton.
Olin herttuan poika ja aatelismies, mutta arvoltani renki kuusivuotiaasta asti, ja renkinä minun isäni minua kohteli.
Tapaamme Passiossa tiukasti aidatussa Cannaregion juutalaisyhteisössä kultaseppä Yakob Masrin, jolle Pietro on myynyt löytämänsä kaulakorun ja perustanut rahoilla peilipajan. Viimeisinä päivinään Pietro epäilee tulleensa huijatuksi. Yakob Masri oli hionnut märäksi korua myyntitilanteessa tutkiessaan tajutessaan sen runsaan metallimäärän puhtaaksi kullaksi ja runsaat jalokivet aidoiksi. Nyt Yakob Masrin pelkää. Juutalaisilla oli syytä pelätä. Koko siihenastinen elämä on ollut diasporaa, Yakobilla ensin karkotuksena Espanjasta. Kun kuoleva Pietro vaatii Pitsipylly-poikaansa vaatimaan kauan sitten myymästään korusta lisäkorvausta, Yakob tajuaa uhkauksen, luovuttaa osan jalokivistä (jotka nyt jo tiedämme Marinan myötä menetetyiksi) Ludovicolle, mutta pitää kullan ja loput 33 jalokiveä kätkössään. Kun hän lähtee perheineen pakomatkalle, hän kaivaa kätkön lattialankkujen ja lisälankkujen alta ja nielee timantit yksi toisensa jälkeen. Kullan hän on valanut kauhaksi ja sen päälle suojakerroksen romurautaa.
Kuljemme Yakob Masrin perheen mukana pakomatkalla pohjoiseen. Simeon-poika huomaa aina metsässä ulostaneen isänsä jäävän pitkäksi aikaa tonkimaan ulostettaan. Isä heikkenee ja oksentaa verta. Ennen kuolemaansa hän antaa pojalleen pussillisen timantteja. Mutta kolme puuttuu. Ne ovat juuttuneet suolistoon repien suoliston seinämiä rikki. Isä vaatii poikaansa avaamaan hänen ruumiinsa kuolemansa jälkeen, mutta siihen Simeon ei pysty. Hyvästelemme siis jalokivistä kolme jossakin Wienin liepeillä metsässä, arvattavasti ikuisiksi ajoiksi.
Tapaamme kahta sukupolvea myöhemmin Wienissä juutalaisen Naftali Masrin, jonka lapsista – tyttöjä kaikki –nuorin Leeah on isän silmäterä. Naimaikään ehtinyt tyttö on kaunis, villi, nauravainen ja omatahtoinen raikuli, joka rikkoo sovinnaisuuskäytännöt. Juutalaisen nuorukaisen Eder Shaferin yritys saada vaimokseen Leeah epäonnistui isä-Naftalin tyrkyttäessä tälle vain vanhempaa tytärtään Hannahia. Saisio sivuaa siinä Raamatun Vanhan Testamentin kertomusta Jakobista, joka pyysi enoltaan Laabanilta vaimokseen rakastamaansa Raakelia, mutta tytön isä naitti Jakobille vanhemman tyttärensä Leean. Kiinnostava kulttuurinen syväkoukkaus Saision kirjassa!
Passio myötäilee aina 1700-luvun puolivälin yli Leean polveilevaa ja monimutkaista pakomatkaa isänsä kodista. Korun tähteenä olevat jalokivet, siis Masrin juutalaisperheelle jääneet kalleudet, Leeah on isänsä kätkön löydettyään vohkinut ja vaatteiden sisään kiinnitettyinä kallleudet jatkavat vaellustaan Wienistä Budapestin kautta Krakovaan.
Passio vie meidät budapestilaiseen kylpylään, jonka kylvettäjä osoittautuu ”siskonsa” Liezel Mandelbaumin parittajaksi. Liezelistä tulee varakkaan kylvetettävän kolmas vaimo, ei kuitenkaan lopullisesti, vaan Liezelin reitti johtaa Krakovaan. Siellä tapaamme kaksi naista, ruhtinatar Poplawskyn ja luostarin hurskaan kasvatin Sisar Katarzynan. Luostaria rahoittavan ruhtinattaren vaatimuksesta piispan on myönnyttävä nimittämään vasta vähän yli kaksikymmenvuotias heleä-ääninen Katarzyna Äiti-Katarzynaksi, luostarin abberissaksi.
Ruhtinatar Poplawskyn kiintymys (ja välillä viha) Äiti-Katarzynaan kohtaan on erikoinen ja lopulta Katarzyna on saava ruhtinattarelta lahjaksi raskaan, ruman riipuksen, jota hän kantaa kuin rangaistusta. Vaikka riipus esittää Kristusta, siitä ei huou hengellisyys. Mutta timantteja siinä on, myös silminä.
Astumme Passiossa pitkien vesitaipaleiden takana Venäjän Goluboje Selossa pieneen ortodoksikirkkoon, missä on Pyhä Jekaterina Laulajan ihmeitä tekevä ikoni. Halvan näköisen ikonin riisassa on pieniä timantteja. Pyhän Jekaterinan uskotaan parantavan sairauksista ja siksi päivämatkojen päästä hakeutuu ihmeisiin uskovia avunhakijoita. Ikonin kirkkoon on tuonut Isä Serafim, skeemamunkiksi itse itsensä nimittänyt mies. Isä Serafimin tarina on yksi omalaatuisimmista. Hän on loppuja timantteja kuin viestikapulaa Krakovasta pois vienyt Puolan sodan aikainen venäläisupseeri, silmittömästi erääseen näkemäänsä ruhtinattareen rakastunut. Ruhtinatar on Venäjän tuleva keisarinna Katariina Suuri. Maasta paenneen upseerin nimi osoittautuu myöhemmin Grigori Aleksandrovitš Potjomkiniksi. Mutta Pyhän Jekaterina Laulajan ihmeitä tekevän ikonin edessä me, raajojemme liikuntakyvyn palautumista rukoilevat, emme sitä tiedä. Meillä hän on outo erakkomunkki Isä Serafim.
Ihmeitä tekevä ikoni lähtee Passiossa omalaatuiselle vaellukselle Potjemkinin kouluaikaisen kaverin, diakoni Andrein mukana kohti etelää. Andrein tekosyynä on korjauttaa ikoni. Potjemkin on pitänyt Andreita ulkoistamanaan omanatuntonaan, ja tämän omatuntonsa hän haluaa nyt esitellä keisarinnalle. Valtiattaren luokse on mentävä lahjan kanssa. Ikoni siis jatkaa firenzeläisen rintariipuksen vaellusta halpa-arvoisena ikonina Katariinan ehtymättömiin lahjakokoelmiin. Kun sitä seuraavan kerran yritämme tavoittaa, se on kadonnut, kaiketi varastettu Katariina Suuren entisen rakastajan ruhtinas Mamonovin perhekirkon seinältä. Kirkon seinällä on muistona vain palava lampukka.
Saision tarina jatkuu Viroon, missä tuntematon taiteilija Jaan Haamer maalaa kreivi Otto von Weissburgin vaimon muotokuvaa. Von Weissburgit viettävät kesää itseään hoidattaen Haapsalun mutakylpylässä. Joskus 1900-luvun alussa von Weissbergin omistamat Haamerin maalaukset ovat päätyneet Helsinkiin, missä tapaamme nuoren Linda Silverhavin. Kansalaissodan melskeissä Linda pakenee kätköpaikastaan ja pois maasta nousemalla arvotavaroineen ulkomaiseen laivaan.
Saision polveileva tarina ei pääty Lindan pakoon, vaan lukija joutuu Stalinin vainovuosien Neuvostoliittoon Solovetsin painajaismaiselle pakkotyöleirille kirkuviin talvipakkasiin, missä lohduttomat vangit kamppailevat säilymisestä hengissä. Kohtaamme eriskummallisen ansiomerkkien painantahankkeen, missä arvokkain osa metallista ajautuu arkangelilaisen Artjom Artjomovitšin haltuun, kun ansiomerkit valetaan halvemmista metalista. Hanke nielaisee kitaansa siinä osallisina olleet, vankileirin johtajasta hänen käyttämäänsä kuriiriin. Ehkä Artjomin onnistui ainoana osallisena jallittaa Stalinin terrorikoneistoa. Vankileirin oloista dokumenttifilmiä tekemään tulleen filmiryhmän onnistuu saada mukaansa yksi naisvangeista, Lidia Gavrilovnan, johon filmiryhmän mukana tullut aikansa kuuluisa tähtinäyttelijätär on viehättynyt. Lidia viedään leiristä filmiryhmän mukana käsiraudoissa.
Kohtaamme Lidia Gavrilovnan vielä kerran, Tsehovin Kolmessa sisaruksessa Mašan roolissa leningradilaisen teatteriseurueen vierailunäytöksessä Suomen Kansallisteatterissa. Vaellustarinan katkenneet päät löytävät toisensa.
•••
Ruhtinatar Vasarin kaulakorun jalokivet ja kulta päättyvät eri suuntiin, mikä jalokivi minnekin. Pietro Calimani puhuu kuolinvuoteellaan rahasta ja rikkaudesta pojalleen Ludovicolle:
On vaarallista omistaa rahaa.
Rahaa kuluu, väistämättä sitä kuluu, ja kuluttuaan se loppuu, loppuu kokonaan.
Ellei rikas mies ole luontojaan ahne, hänestä rikastuttuaan sellainen tulee, totisesti tulee, se on rikastuneen miehen kohtalo.
Rikasta miestä polttaa yksi ajatus, oikeastaan kaksi.
Ensiksi se, miten säilyttää rikkautensa, ja heti perään se, miten kartuttaa rikkauttaan.
Oikeastaan rikasta miestä polttaa kolmaskin ajatus, ja se on se, mitä tapahtuu hänen rikkauksilleen hänen kuolemansa jälkeen.
Siksi rikas mies opettaa hankkimaan rikkautta lisää…
Rikkaan miehen ikuisuus on hänen poikansa ja poikiensa poikien vaalima omaisuus, ja se vaaliminen tarkoittaa omaisuuden kartuttamista, rikkauksien kasvattamista.
Ja vaikkei rikas mies pitäisikään pojistaan, jättää hän silti omaisuutensa niille, jotka ovat samaa verta kuin hän itse, ei parhaalle ystävälleen, josta pitää enemmän kuin kaikista pojistaan yhteensä.
Passio oli Finlandia-palkintoehdokas 2021. Palkinnon voittanut kirja jäi minulta kiinnostuksen puuttuessa puolivälissä kesken. Passiota ei voi laskea käsistään ennen kiehtovan vaellustarinan päättymistä. Olisin suonut palkinnon Pirkko Saisiolle.
Pirkko Saisio. Passio. Siltala 2021, 732 sivua.
Annelin kirjoissa 