Jonkin sulkapallopelin jälkeisissä löylyissä kai ajatus heitettiin pitkän lehtimiesuran tehneelle Ilkka Lappalaiselle. Mikset kirjoittaisi tuosta kaikesta kirjaa! Kaleva-lehdestä eläkkeelle siirtyvän Lappalaisen tiedettiin suhmuroineen pitkän jakson elämästään Neuvostoliiton renkinä. Hän työskenteli journalistina vuorovaikutuksessa KGB:n kanssa Kremlin kyljen kiillottajana tai ainakin sellaiseen tehtävään valittuna. Päivätyöstä vapaalle jäänyt mies tarttui ideaan. Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö antoi työskentelyapurahan. Viime syksynä ilmestyi teos Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio.
Lappalaisen kirja on muistelmateos ja samalla oma poliittinen katumuskirja. Kirjassaan hän pyytää anteeksi nuoruutensa ja nuoren aikuisuutensa toimintaa taistolaisessa liikkeessä. Siltä osin teoksessa on vastaavuutta kohua herättäneen Lauri Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin (2021) kanssa.
Takakannen tekstiä silmätessäni lukukiinnostuksessani tuli pieni ilmakuoppa. Esittelytekstin kärki oli vuosina 1968−1992 ilmestyneessä Maailma ja Me -julkaisussa, jonka päätoimittajana Ilkka Lappalainen toimi vuodesta 1984 alkaen lehden lopettamiseen saakka. Mutta keitä näkökulma suomalaiseen kommunismiin tai Neuvostoliittoon juuri tuon ikkunaläven rajaamana ja avaamana kiinnostaa? Maailma ja me -lehti muistetaan vielä suurissa ikäluokissa, jotka sitä tilasivat ja lukivat, sekä keski-iän jälkipuoliskolle ehtineiden parissa. Nuoret ovat tuskin lehdestä kuulleetkaan. Ja jos ovat, luullakseni heistä harvaa kiinnostaa.
Nopsaan itselleni selvisi, että teokseen kannattaa toki tarttua. Ilkka Lappalainen on pitkän linjan ansioitunut lehtimies, joka toimi nuoruudestaan alkaen keskeisissä journalistissa tehtävissä, ensin kirkasotsaisesti uskossa käännynnäistaistolaisena, sitten kommunistien kolmaslinjalaisena ja lopulta kommunistisesta puolueesta eronneena vasemmistolaisena journalistina. Tehtävät olivat enimmältään päätoimittajuuksia. Porvarillisessa Kalevassa hän, vasemmistolaisuuttaan salaamatta, kohosi ajankohtaistoimituksen päälliköksi ja lopulta pääkirjoitustoimittajaksi.
Maailma ja Me oli Neuvostoliiton suomenkielinen jäljitelmä Yhdysvaltain Valituille paloille. Se tehtiin ja painettiin Suomessa. Se oli Kremlin tahdosta perustettu korjaamaan Tšekkoslovakian miehityksen Neuvostoliitolle aiheuttamaa mainehaittaa. Lehteä julkaisivat Suomi-Neuvostoliitto-Seura ja Uutistoimisto APN. Suurimman osan kustannuksista kattoi Neuvostoliitto.
●●●
Porvarisperheen poika Ilkka hurahti taistolaisuuden (stalkkareiden, stalinistien, sarvikuonojen jne.) imuun aikuisuuden kynnyksellä. Hänestä tuli oikea työläinen, sillä hän hankki elatustaan Nokialla rakennuksilla ja myöhemmin rengastehtaalla. Taistolaisten Hämeen Yhteistyö -lehteen juttuja tarjottuaan ja niitä läpi saatuaan tie johti lehden toimittajaksi. Siitä alkaen hän näki läheltä ja sisältä kommunistien raivokkaan valtataistelun asemasta SKP:ssä ja sen piirijärjestöissä. Hän koki olevansa marxilais-leninismin ja proletariaattisen internationalismin asialla.
Lappalaisen pienen perheen koti tapetoitiin valtavilla Lenin-julisteilla ja lapselle luettiin iltasaduksi uudestaan ja uudestaan Eduard Uspenskin Fedja-sedästä tai Lenin-sedästä, joka asui Venäjällä. Nukutuslauluissa riistäjät soittivat ruoskaansa proletariaatin selkiin. Kun lapsi alkoi kysellä laulujen kummallisista sanoista, taistelulaulut vaihdettiin lastenlauluiksi. Ilkka Lappalainen oli armeijansa käynyt vakaumuksellinen pasifismi, joka oli nuoruudessaan ihaillut Yrjö Kallista.
SKP:n piirijärjestöissä ehdoton diktaattori oli piirisihteeri. Hän teki tosiasialliset linjaukset ja poliittiset päätökset. Hänen suojassaan ja suosiossaan oli hyvä olla, mutta väärästä tekemisestä tai tekemättä jättämisestä piirisihteerin peukalo saattoi hetkessä osoittaa alaspäin ja se merkitsi poliittista loppua. Tampereella tuo vallantäyteinen jyrä oli taistolainen Esko Malmberg. Lappalainen koki sekä Malmbergin suosion että lopulta epäsuosion. M ehdotti Lappalaiselle tämän lähettämistä Moskovan poliittiseen kouluun. Se oli valtava suosionosoitus. ”Me tai Moskova”, ilmoitti vaimo. Ehdotus tyssäsi siihen, vaikka perheen ja yksityiselämän oli aina väistettävä puolueen tarpeiden edestä. Muusta syystä kuitenkin M toteutti Lappalaisen ajolähdön Hämeen Yhteistyöstä.
●●●
Suomen kommunistisen puolueen historia näyttäytyy Ilkka Lappalaisen journalistiuran ajalta siltä, mitä se oli: hajaannuksena, jakautumisena kahteen vihamieliseen leiriin, enemmistöön (saarislaiset) ja vähemmistöön (taistolaiset) sekä sitkeinä yritelminä yhtenäistää puolue siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Kummallakin siivellä olivat omat änkyränsä ja kompromissiyritelmät olivat heille myrkkyä.
Lappalaisen mukaan SKP:n jakautuneisuuden syvät syyt eivät olleet teoreettiset ja opilliset. Oma puoli saattoi olla sattuman tulos riippuen siitä, mihin porukoihin ja ystäväpiireihin sattui osumaan. Ero oli kuitenkin siinä, miten erehtymättömänä pidettiin Neuvostoliittoa ja erityisesti NKP:tä ja saiko Neuvostoliittoa arvostella tai saiko sen kehityksessä näkemiään puutteita sanoa ääneen. Kyse oli siis kansallisen kommunismin liikkumatilasta ja johtavien poliitikkojen ja toimijoiden osalta vallasta.
Lappalainen kuvaa näitä taistontemmellyksiä työvuosiensa 1974−1985 ajalta Hämeen Yhteistyössä. Tuona aikana hän tympääntyi samana toistuvaan poliittiseen mantraan ja tunsi vetoa Jouko Kajanojan puheenjohtajuuden alle ryhmittyneisiin kolmaslinjalaisiin. Ei siitäkään ollut pitkäkestoiseksi suunnaksi. Kajanoja liukui Taisto Sinisalon poliittiseen beesiin.
Vakavimmin otettavia eheyttämisyrityksiä oli Yhteistyö-sanomalehden perustaminen Helsinkiin. Sen tuli tehdä vähemmistöläisten Tiedonantajasta tarpeettoman. Yhteistyö ilmestyi vuonna 1984 muutaman kuukauden päätoimittajana Tampereelta virkavapaalle jäänyt Ilkka Lappalainen. Sinisalo kampitti eheytyksen SKP:n saman vuoden edustajiston kokouksessa. Vähemmistöläiset viskattiin sen seurauksena puolueesta ulos ja perustettiin SKP:n enemmistön ja SKDL:n varaan Vasemmistoliitto puheenjohtajana runoilija-jazzpianisti-poliitikko Claes Andersson. Faktisesti SKP koki poliittisen loppunsa, vaikka joitakin sen riekaleita sinnitteli vielä vuosia omine kuppikuntineen valtakunnallisissakin vaaleissa.
Tämä kaikki on tuttua, joskin muistin haurastuttamaa historiaa. Lappalainen antaa luiden ympärille lihat itse asiat sisältä kokeneena ja mukana olleena.
●●●
Rapistuvan Kremlin renkinä -kirjan ydin on Maailma ja Me -julkaisussa. Lehdellä oli kaksi päätoimittajaa, suomalainen ja venäläinen. Jälkimmäisenä toimi pitkään Jevgeni Želežnov, tiuhaan tahtiin Neuvostoliiton suurlähetystössä asioinut NKP:n vanhan kaartin mies. Yhteinen kieli puuttui, kunnes Lappalainen nosti venäjäntaitonsa riittävälle tasolle.
Lehden tuli artikkeleillaan esitellä Neuvostoliiton yhteiskuntaa sen kaikilta kanteilta. Puhuttiin kommunistisen ja kapitalistisen maan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ja syvenevästä ystävyydestä, mutta suomalaista yhteiskuntaa ei ollut tarve esitellä vastavuoroisesti itänaapurissa. Vaikka Lappalainen sai vapaat kädet toimia suomalaisen laatujournalismin periaatteiden mukaisesti, sisällön valvonta oli melkoinen.
”Maailma ja Me -lehden sivuvedokset lähetettiin junalla uutistoimisto APN:ään Moskovaan tarkistettaviksi. Moskovassa ne menivät monen seulan läpi. Ennen kuin vedokset hyväksyttiin, niihin piti saada APN:n toimittajan, APN:n Länsi-Euroopan toimituksen päätoimittajana ja päätoimitussihteerin allekirjoitukset. Jos asiat olivat arkaluontoiset, koskivat esimerkiksi sotilaallisia tai salaiseksi luokiteltuja tieteellisiä kysymyksiä, ne alistettiin vielä sensuurin käsittelyyn.”
Kerran kuukaudessa ilmestynyt laajahko julkaisu saatiin kuitenkin ajallaan painokoneisiin. Suuresti siinä auttoi päätoimittajan ja toimittajien omaksuma itsesensuuri. ”Neuvostoliitossa tämä tuskin tuotti erityistä päänvaivaa, olihan siellä jo eletty vuosikymmenet rajoitetun sananvapauden oloissa. Rajojen ylityksistä oli maksettu kallis hinta. Hintalappu oli iskostunut jokaisen toimittajan selkäytimeen.”
Lehden sisällölliseksi tueksi ja levikin edistämiseksi perustettiin mahtipontinen toimitusneuvosto. Suomesta siihen kuului poliitikkoja, yliopistoihmisiä, toimittajia ja ystävyysseura-aktivisteja. Neuvostoliiton puolelta siihen nimettiin lehtimiehiä, avaruuslentäjiä, kulttuurivaikuttajia ja talousasiantuntijoita. Kokouksen isäntämaa vaihtui vuosittain. Itse lehden sisällön käsittely oli lyhyt rutiini. Muuten kokoukset olivat tutustumista kiinnostaviin paikkoihin, siis matkailua, runsaita ruokapöytiä, runsaita ja ehtymättömiä juomia sekä pitkiä, uuvuttavia ja ympäripyöreitä puheita, joiden aikana saattoi torkahtaa.
”Virvokkeiden” riittävyys vaati välillä kekseliäisyyttä, elettiinhän Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin viinahanat kiinni -politiikkaa. Täpärästä pulmasta selviämisestä Lappalainen kertoo viinakortteihin (max ½ litraa) keräämisillä saadusta tarjoilusta, jonka muuan neukkukirjailija toteutti ja berijozkasta noutamansa pullot lahjoitti. Lasku tuli perästä. Lahjoittaja osoittautui kauppamieheksi, kuten moni isäntä vuosien varrella. Hän vaati laskun osoittamalla melkoisella summalla auttamaan Suomessa asuneen lähisukulaisensa perhettä. Tuliaislahjoista saatettiin lähettää toivomuslista. Pelkät firmojen edustuskynät eivät riittäneet.
●●●
Neuvostoliitossa oli Gorbatžovin myötä julistettu avoimuus, glasnost. Lappalainen alkoi toteuttaa sitä entistä rohkeammin Maailma ja Me -lehdessä. Yritys karahti pian soraan. Päätoimittaja Želežnovin mukaan glasnost ei koskenut Neuvostoliiton julkaisupolitiikkaa ulkomailla. Luotavan maakuvan mukaan Neuvostoliitossa ei siis ollut rikollisuutta, prostituutiota, korruptiota, mielisairauksia, epätasa-arvoisuutta, ympäristöongelmia, köyhyyttä, kansallisia kiistoja ja poliittisia erimielisyyksiä. Asiaa Lappalainen pui Neuvostoliiton suurlähetystössä suurlähettiläs Vladimir Sobolovin työhuoneessa ja sai lopulta tältä siunauksen edustamalleen avoimuuden ja kriittisyyden linjalleen. Siihen oli myös Želežnovin hengenheimolaisen, KGB:n lähetystöneuvos Albert Akulovin, ”varsinaisen poliittisen hämähäkin”, tyytyminen.
Tšernobyin ydinvoimalaonnettomuudesta 1986 tuli avoimuuden vedenjakaja. Salaaminen, kiistäminen, vähättely ja valehteleminen jatkuivat kiivaasti, mutta kuva tuhojen laajuudesta valkeni Kiovassa ja ydinvoimala-alueen liepeillä käyneille toimittajille kaikessa kammottavuudessaan. Neuvostoliittolaisena uutena päätoimittajana aloittaneen inkeriläistaustaisen Reima Ruhasen kanssa yhteistyö sujui leppeämmin. Vaikka Ruhanen piti kannastaan kiinni, hän osasi kuunnella ja etsiä sopivaa ratkaisua.
Tiukin yhteenotto syntyi Boris Jeltsiniä koskevan artikkelin julkaisemisesta. Aihe ja itse artikkeli oli jo hyväksytty, mutta Jeltsin joutui poliittiseen epäsuosioon: Gorbatšov erotti hänet NKP:n politbyroosta ja Moskovan pormestarin asemasta. APN oli valmis maksamaan painokoneisiin menossa olevan numeron uuden, laihdutetun painoksen, mutta Lappalainen ei taipunut. Journalismia ei tehdä politiikka edellä. Metakka siitä tuli, mutta päätoimittajan pallinsa hän yhtä kaikki säilytti.
Yksi avoimuuden vastakohta ovat mustat listat. Virallisia, paperille pantuja mustia listoja Maailma ja Me -lehdellä ei ollut, mutta kaikki sen tiesivät ja tunsivat. Tiettyjä henkilöitä ei sopinut esiintyä lehdessä. Lappalainen luettelee ei-toivotut nimet kirjassaan sivuilla 132−133. Yllättävin on ehkä keskustan silloinen puheenjohtaja Paavo Väyrynen, johon ”neuvostoliittolaiset suhtautuivat varauksellisesti. Väyrynen näkyi lehdessä mutta pääasiassa vain asemansa perusteella.”
Suomi piti kaikissa loppukommunikeoissaan kiinni puolueettomuusasemansa tunnustamisesta. Siinä erityisen tiukka oli presidentin läheinen ulkopoliittinen neuvonantaja ja UM:n alivaltiosihteeri Keijo Korhonen (mustan listan nimiä!). Maailma ja Me -lehdessä Suomen puolueettomuutta EI saanut mainita. Päättelin, ettei tässä Lappalainenkaan ryhtynyt kaivamaan verta nenästään.
●●●
Ilkka Lappalainen kirjoitti lehteen itse hyvin paljon, monien mielestä liikaa. Hän pääsi asemansa puolesta Neuvostoliitossa sangen suljettuihin paikkoihin, kuten kammottavaan vankilaan Petroskoissa. Lappalaisen kuvaus näkemästään on hyytävä.
Afganistaniin hän pääsi siinä vaiheessa, kun Neuvostoliitto oli vetäytymässä. Lento toteutui monien vaikeuksien jälkeen Uzbekistanista. Pelkästään täpötäyden lentokoneen pudottautuminen spiraalimaisesti 7500 metrin korkeudesta vuorten kehystämään kattilalaaksoon Kabulissa saa lukijan veret pysähtymään. Siviilikone sinkosi ympärilleen pimeyteen valo- ja savujuovia suojellakseen itse matkustajakonetta tulemisesta alasammutuksi talibanien lämpöohjautuvin ohjuksin. Lähtö Kabulista tapahtui samalla turvattomalla tavalla.
Lappalaisen vierustoveri näki lentokoneen ikkunasta valtavat punaiset maa-alueet, unikkopellot. Oopiumin tuotolla sotaa rahoittivat niin huumeita julkisesti vastustanut Neuvostoliitto kuin muslimisissit. Lappalaisen kuvaus Neuvostoliiton onnistumisesta ei kaikilta osin vastannut annettua auttajan ja uudistajan kuvaa. Neuvostosotilaiden kohtaloita olivat huumeet, alkoholi, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen, turhautuminen ja kotiuttamisen jälkeen heitteille jättö.
Päätoimittajuus toi erityisesti lehden loppuvuosina erikoislaatuista turismia, kuten pääsyn Kaukoitään Beringinmeren tuntumaan Tšukotkaan, tšukšien niemimaalle suljetulle sotilasalueelle seuraamaan hylkeenpyyntiä. Alkuperäisväestön, tšukšien ja eskimoiden joutuminen asumaan alkuperäisiltä asuinsijoiltaan valvotuille alueille sulavan roudan kallistamiin ankeisiin kerrostaloihin on ankeaa luettavaa. Alueesta on kirjoittanut värikkäästi myös Jussi Konttinen teoksessaan Siperia (2019).
Erikoisia juttumatkoja oli Lappalaiselle myös käynti Vuoristo-Karabahissa. Vihanpitoa ei voi kutsua jäätyneeksi konfliktiksi. Se on yhä vastakkaisen puolen vartiointia silmä kovana ja kovat piipussa, jo 35 vuotta jatkunutta. Vastaavaa Lappalainen koki myös päästyään Hämeen Yhteistyön päätoimittajana Pohjois-Koreaan ja demilitarisoidun vyöhykkeen pohjoiselle vartiopaikalle. Pohjois-Korean johtajan Kim Il Sungin saamille lahjoille rakennetussa palatsissa lienee vieläkin Lappalaisen syntymäpäivälahjaksi tuoma Aallon maljakko. Etuoikeutettu kommunisti sai idässä etuoikeuksia.
Lappalaisen kuvaukset eksoottisista juttumatkoiltaan ovat värikkäitä ja hänen havaintojentekonsa tarkkaa.
●●●
Ilkka Lappalainen kuvaa pontevimmin ja innostuneimmin työtään Maailma ja Me -lehden uudistamiseksi suomalaista journalismia toteuttavaksi monipuoliseksi aikakauslehdeksi. Siinä hän onnistui tavoitteittensa mukaisesti, todisteena se, että lehden tilaajakunnasta alkoi tippua vanhoja vakiotilaajia, pesunkestäviä tiukan linjan kommunisteja. He närkästyivät sankarimaansa Neuvostoliiton epäkohtien liian avoimesta kirjoittelusta.
Viron pyristellessä irti Neuvostoliitosta Lappalainen toteutti Virolle omistetun teemanumeron. Siinä meni herne monen toverin nenään. Aihe oli tuolloin vielä tulenarka.
Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio on runsas ja eloisasti kirjoitettu teos. Moskovassa käydessään Lappalaista kuljetettiin eri tapaamisiin mustalla volgalla. Kun Lappalainen jäi Kalevasta eläkkeelle, työporukka hommasi jostakin mustan volgan, jolla lähtijä saateltiin lehtitalosta. Eipä hullummat läksiäiset!
Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. Minerva 2022, lähteineen ja hyödyllisine henkilöhakemistoineen 239 sivua.
Annelin kirjoissa 