Hyökkäyssota Ukrainaan, Vladimir Putinin maailmankuva ja ihmiskäsitys, NATO ja Suomen ulkopolitiikan uusasemoiminen. Kaikki se on virittänyt runsaasti puhetta ja julkaistuja analyyseja Venäjän imperialistisesta pakkomielteestä palauttaa edesmenneen Neuvostoliiton alueellinen suuruus ja vanhat etupiirit. Autonominen Suomi kuului yli sata vuotta keisarillisen Venäjän alaisuuteen ja myöhemmin vastentahtoisesti Neuvostoliiton etupiiriin.
Entä nyt? Kuulummeko Venäjän valtiojohdon mielestä yhä Venäjän etupiiriin? ”Suomi on osa tätä Putinin haaveilemaa etupiiriä”, toteaa ruotsalainen Venäjä-tutkija Gudrun Persson (Helsingin Sanomat 11.1.2023).
”Kaikkia maita ei ehkä haluta miehittää, mutta hän [Putin] haluaa niihin jonkun [Aleksandr] Lukašenkan kaltaisen johtajan”, Persson tarkentaa.
Seuraavaksi historiamietiskelyjäni Venäjän imperiumista koskien Suomea, Suomenniemeä, Juha Hurmeen kutsumana Niemeä (Finlandia-palkittu Niemi, 2017).
Aluevaltauksilla on ihmiskunnan historiassa syvät juuret. Ihminen on levittäytynyt kautta historiansa ”ei-kenenkään-maille”, useimmiten alkuperäisasukkaiden maille etsien parempaa toimeentuloa, runsaampia metsästysmaita tai vain omaa reviiriä. Niin ovat tehneet myös suomalais-ugrilaiset suhteessa saamelaisten asuttamaan Niemeen. Ruotsi hivuttautui Aurajoen ympäristöön ja siitä laajentaen Vanajalle ja Saimaalle. Syntyi reviirikahakoita. Varhaisin sodaksi mielletty lienee käyty Ruotsin ja Novgorodin välillä. Se päätyi Pähkinäsaaren rauhaan 1323 ja jakoi Suomen kaakkois−luoteis-suunnassa kahtia. Sen ainoa merkitys lienee ollut verotuksellinen.
Ensimmäinen vakava sota Venäjän kanssa, vanha viha (1570−1595), kehkeytyi Käkisalmen alueen rajakahakoista sekä Juhana III:n ja Iivana Julman keskinäisistä kirjallisista loukkauksista. Ruotsi paisutti alueitaan Täyssinän rauhassa hipoen idässä jo nykyistä Pohjois-Karjalaa.
Historiantulkintani ei ole looginen. Silti jaksotan Suomi–Venäjä -etupiirihistoriani viiteen Suomen valloitusyritykseen, joista yksi onnistui pysyvämmin. Epälooginen viiden ”pointtini” on sen vuoksi, että kahdessa ensimmäisessä imperialistinen hyökkääjä oli Svea Mamma, Ruotsin sotaisat kuninkaat Kaarle XII ja Fredrik I. On siis kyse isovihasta ja pikkuvihasta. Jälkimmäisestä kertoo Teemu Keskisarja syksyllä ilmestyneessä kirjassaan Hattujen sota (Siltala 2022).
(Kenellä on hajua Fredrik I:stä? Historiasta muistanemme paremmin hänen puolisonsa Ulrika Eleonoran.)
●●●
Tässä viisi kriisiajan poimintaani Suomi kuuluu Venäjälle -ajattelun historiasta eli naapuruussuhteemme lyhyt historia kirjallisin maustein
Suuri Pohjansota (1700−1721) ja isoviha
Isossa vihassa Venäjä miehitti Suomen 1713 ja Pietari Suuren määräyksestä käynnisti väestöön kohdistetun terrorin etenkin länsirannikolla. Vihan vuosien kauhusta ilmestyy yhä hyytäviä kuvauksia. Vaikka Venäjä jakoi valloittamansa maan Viipurista ja Turusta hallinnoitavan kahden hallintokunnan alaisuuteen, maan pitäminen miehitettynä ei ollut mielekästä. Venäjä vetäytyi saatuaan Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsilta Inkerin, Viron, Liivinmaan ja Käkisalmen läänin. Svea Mamma solakoitui ja lakkasi alueellisesti ja sotilaallisesti olemasta eurooppalainen suurvalta.
Hattujen sota 1741−1743
Hatut lietsoivat sodan oletuksenaan Venäjän kruunun ja sen myötä Venäjän sotilaallinen heikkous. Otetaanpa edellisessä sodassa menetetyt alueet takaisin! Soitellen sotaan rynnännyt Ruotsi sai köniinsä, vaikkei Lappeenrannan taistelua kummoisempaa yhteenottoa tullutkaan. Ruotsin sota oli miltei yhtäjaksoisen vetäytymisen surkeutta. Suomen eri puolustuslinnat (Hämeenlinna ja Kajaani), eri hallintokunnat ja osa eliitistä kiirehtivät vannomaan uskollisuutta Venäjän keisarinnalle, Pietari Suuren tyttärelle Jelizavetalle.
Venäjä oli kuitenkin armeijansa osalta heikko eikä sille ollut mielekästä pitää suurruhtinaskunnaksi jo tuolloin kutsumaansa Suomea. Jelizaveta pani väkensä vetäytymään ja valtakunnan rajaksi määräytyi Turun rauhassa Kymijoki ja Saimaa. Vuonna 1762 valtaistuimelle noussut Katariina Suuri ei pitänyt saatuja kaakkoisia kolkkia merkityksellisinä: ”Hyvä Jumala! Mikä maa! Kuinka on mahdollista, että haluttiin uhrata ihmisverta erämaan omistamiseksi, missä edes suolinnut eivät halua asustaa”, hänen kirjoitti suosikilleen Potjemkinille.
Suomi ei kiinnostanut vielä.
Suomen sota 1808−1809
Suomen sota liittyi Euroopan sotien ryppääseen, missä Napoleonin Ranska antoi Venäjälle sen kanssa solmimassa Tilsitin sopimuksessa 1807 oikeuden valloittaa Suomi. Tavoitteena oli painostaa sillä Ruotsi mannermaasopimukseen, kauppasaartoon, jolla Britanniaa heikennetään merivaltana.
Sodasta tuli Ruotsille hattujen sodan toisinto, perääntymisiä toisensa perään, vaikka useamman kerran otettiin valloittajien kanssa ankarasti yhteen. Lopputuloksena Suomi liitettiin suurruhtinaskuntana keisarilliseen Venäjään. Meille jäi muistoksi sodasta Vänrikki Stoolin tarinat, Lotta Svärd ja Sven Dufva. Autonomia-ajatus oli Aleksanteri I:ltä ja hänen neuvonantajiltaan nerokas. Suomella oli itsehallinto, vanhat Ruotsin vallan aikaiset lait, vapautus osallistumisesta Venäjän puolustukseen ja sodankäynteihin, oma kieli, oikeus pitää oma uskonto ja myöhemmin oma raha. Kauppa rajan yli toimi vilkkaasti. Kansa taipui helposti hallittavaksi ja uskolliseksi. Satojen vuosien ajan neljännesvuosittain toistuneet sotaan lähdöt Ruotsin suurvaltapyrkimysten vuoksi olivat loppuneet. Kansa sai vaurastua ja alkaa sivistää itseään. Suomelle koitti yli vuosisatainen rauhan aika.
Paras Suomen sodasta lukemani teos on vuonna 2006 ilmestynyt Martin Härdstedtin teos Suomen sota 1808−1809 (WSOY, 2007, suomennos Seppo Hyrkäs).
Helmikuun manifesti 1899
Suomalaisten etuoikeudet alkoivat ottaa monia Venäjällä päähän. Oli aika liittää autonominen alue aidoksi osaksi Venäjää mutta sitä ennen se oli venäläistettävä ja riivittävä etuoikeudet. Tsaari Nikolai II antoi Helmikuun manifestin. Se toimi sodanjulistuksesta Suomelle. Sivistyneistön enemmistö ja valveutuneet kansalaiset nousivat ärhäkkään vastarintaan, joka sai sivustatukea Venäjällä leimuavasta tsaarinvastaisesta aktivismista. Nikolain oli peruttava manifesti ja suurlakon jälkeen suotava Suomelle demokraattinen hallinto, vaalit ja eduskunta. Uudistus oli radikaali.
Sisällissota 1918
Suomen itsenäistymisjulistuksen vahvistivat allekirjoituksillaan tammikuun 1918 alussa Vladimir Iljitš Lenin ja Josif Stalin. Venäjän hyväksynnän Suomen itsenäistymisjulistukselle olivat länsivallat asettaneet ehdoksi tunnustaa Suomen itsenäisyys. Bolševikkijohtajille allekirjoitusten oli tarkoitus olla vain hidastava taka-askel, osana Leninin kaksiosaista kansallisuuspolitiikkaa. Uutukainen bolševikkivalta piti selviönä, että vallankumous leimahtaa myös muutamassa muussa maassa, yhtenä kiireisimmistä Venäjän kylkiäisessä Suomessa. Suomen uskottiin liittyvän vallankumouksensa jälkeen neuvostojen liittoon ja sitä tavoitteli myös Moskovassa elokuussa 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue SKP.
Bolševikit patistivat moneen otteeseen Suomen aateveljiään nousemaan aseelliseen kansannousuun. ”Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväestön käsiin”, kuului Venäjän Helsingin sotilasneuvoston puheenjohtajan Aron Scheimanin Leniniltä välittämä hoputus. Pietarista saapuivat Aleksandra Kollontain ja komissaari Josif Dšugasvili sosiaalidemokraattien puoluekokoukseen Helsingissä 25.−27. marraskuuta 1917. Väinö Tanner näki tuolloin Stalinin ensikertaa elävänä ja hänen havaintojensa mukaan pietarilaisvieraat keskittyivät neuvottelemaan vain sosiaalidemokraattien äärilaidan edustajien kanssa. (Yli pari vuosikymmentä myöhemmin Tanner Suomen rauhanneuvotteluvaltuuskunnan jäsenenä joutui kasvotusten Stalinin kanssa ja niissä keskusteluissa oli myös kyse Venäjän etupiirinään pitäneen Suomen liikkumavarasta.)
Venäjän Itämeren laivaston neuvoston johtaja Pavel Dybenko näki porvariston aseistariisunnalla olevan kiire. ”Suomalaiset toverit yhä vain epäröivät. Me julistamme heille: Jos kieltäydytte tukemasta meitä, me toteutamme itse kumouksen täällä [Suomessa]”.
Vallankumous ja sen käynnistämä sota alkoivat 27. tammikuuta 1918. Jos historiaa hieman yksinkertaistaisi, vallankumousta suunniteltiin ja siitä puhuttiin useissa Euroopan maissa. Se puhkesi sodaksi vain kahdessa maassa, Ukrainassa ja Suomessa. Ukrainassa punaiset voittivat ja maa liitettiin neuvostojen liittoon. Suomessa punaiset hävisivät ja Suomi säilytti itsenäisyytensä.
Vallankumouksen levittämisaatetta valaisee Lasse Lehtisen ja Risto Volasen teos 1918, Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).
Talvisota 1939
Viimeinen pointtini on tietenkin talvisota. Sitä edeltäneet kansainvälispoliittiset tapahtumat sekä itse sodan lopputulos ovat tiedossamme. Ennen sotaa Venäjän etupiiripolitiikassa konkreettisin oli Molotov-Ribbentrop -sopimus 1939 salaisine lisäpöytäkirjoineen. Siinä ulkoministerit Vjatšeslav Molotov ja Joachim von Ribbentrop sinetöivät muiden muassa Baltian valtioiden ja Suomen kuuluviksi Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitolla oli Suomeen vapaat kädet ja sitä Stalin oitis hyödynsi. Helsinkiin oli määrä marssia kahdessa viikossa ja Ouluun maan ohuimmalta kohdin peräti viikossa.
Vaikka talvisodan hävisimme, Stalin sai tuikean opetuksen siinä, ettei itsenäisyyttään, kansanvaltaansa ja kansalaisoikeuksiaan arvostava kansa olisi ollut helposti hallittavissa.
Toisen maailmansodan tulemana YYA-sopimuksella Neuvostoliittoon sidotusta, puolueettomana itseään pitäneestä Suomesta tuli Neuvostoliiton etupiiri, sille luotettava ja turvallinen maa. Siellä asui nelimiljoonainen kansa, jonka enemmistö uskoakseni myötäili Neuvostoliittoa väkinäisesti.
●●●
Suomi haki kansan laajalla yksimielisyydellä NATOn jäsenyyttä 17. toukokuuta 2022. Keskustelemme nyt NATO-liittoutumisen tuovasta turvallisuudesta, mutta myös sen aiheuttamista turvallisuusuhista. Emme voi rakentaa turvallisuuttamme kristallipallon varaan. Silti yritämme siihenkin katsoa. Helsingin yliopiston historian yliopistolehtori Risto Marjomaa uskoo Suomelle koituvan sotilaallisen uhan koskevan korkeintaan jotain kaukaista tulevaisuutta. Suomesta Venäjä voisi Marjomaan kärjistämänä saada vain metsiä, joita sillä on monin verroin enemmän itsellään.
Venäjä on Marjomaan ilmaisulla polttanut Ukrainassa näppinsä. Jos se havittelee uusia maa-alueita, tähtäimessä ovat ensisijaisesti Baltian maat, Itämeren rantaviivan oikaisu Kaliningradista Pietariin ja sitä kautta saavutettu Itämeren herruus. (Brysselin kone, Yle 1.2.2023)
Se kuulostaa johdonmukaiselta mutta hyytävältä tulevaisuuden näkymältä.
Suosittelen erinomaiseksi kokemaani Viktor Pilipenkon & Georgi Kasjanovin teosta Ukrainan historia (Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti, Helsinki 1997).
Slava Ukraine!
DILETANTTIUDEN OPPIRUPEAMA
Sain lukijapostia, missä pidettiin epäviisaana käyttää itsestä asian harrastajana termiä diletantti. Käytin tuota harmistusta herättänyttä käsitettä blogini alkuperäisessä otsikossa seuraavassa merkityksessä vähääkään väheksymättä itseäni ja aiheeseen perehtyneisyyttäni:
”Diletantti on johonkin tieteen tai taiteen alaan hyvin perehtynyt henkilö, jolla ei kuitenkaan ole tämän alan muodollista koulutusta ja joka ei tee alan parissa palkkatyötä.” (Google)
Sopi itseeni. Toinen minua reagoinnillaan lähestynyt oli seikkaperäinen, joten en malta olla kopioimatta dilentantille siinä löydetyt erilaiset sisällöt tähän alapuolelle.
Bloggari kiittää käsitteestä kirjoittanutta kiinnostuksesta. 25.2.2023.
1.) Diletantin negatiivinen määritelmä pohjaa termin suhteeseen ammattilaisen kanssa. Tällöin diletantismi näyttäytyy ammattilaisuuden negaationa, ei-arvokkaana tietämisen ja osaamisen tapana. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjassa diletantti määritellään termiksi, jota käytetään usein halventavassa merkityksessä. Sen mukaan diletantti on henkilö, joka harrastaa jotakin taidetta, tiedettä tai muuta sellaista huvikseen, asiantuntemattomasti, pintapuolisesti. Diletantti on siis epäpätevä henkilö, jonka tietämisen taso on pinnallista ja diletantismi nähdään osaamattomuutena tai aloittelijamaisuutena.
2 ) Diletantin positiivinen määritelmä korostaa harrastelijamaisuutta voimavarana ja innovatiivisuuden mahdollistajana. Diletantismi merkitsee tällöin mahdollisuutta tietoon, joka ei ole ammattilaisuuden tai asiantuntijuuden leimaamaa tai kapea-alaista, eikä välttämättä mukaile rahataloutta tai asiantuntija-instituutioita. Positiivisessa määritelmässä diletantti assosioituu erityisestä tietämyksestään huolimatta terveeseen järkeen, laajaan yleissivistykseen, vilpittömään sitoutumiseen ja taloudelliseen riippumattomuuteen. Usein positiivinen määritelmä tuokin selvästi esille käsitteeseen liittyvän vahvan poliittisen latauksen; diletantti voi asemastaan käsin kyseenalaistaa voimassa olevia valtasuhteita ja totuttuja käytäntöjä.”
Tämänhetkisessä eurooppalaisten sivistyskielten käytännössä painottuu kohdan 1 mukainen asiantuntemattomuuden ajatus, samoin Nykysuomen sanakirjan (ja Kielitoimiston sanakirjan) mukaan suomen kielessä. Jos englanniksi kertoo jonkun olevan ”dilettante”, kohde loukkaantuu verisesti, koska häntä moititaan termillä pinnalliseksi ja asiantuntemattomaksi. Sen sijaan jos ilmaus on ”amateur”, kaikki on hyvin, joku harrastaa jotakin mutta ei tee sitä työkseen. Ruotsin kielessä ero ei ole suuri, mutta samaan suuntaan: ”dilettant” on saanut vähättelevän sivumerkityksen toisin kuin ”amatör”
Annelin kirjoissa 