Rintamakarkurit-teoksen kirjoittaja, Tuija Saarinen-Härkönen, syntyi 1963 lähiöperheeseen. Vanhemmat olivat kotoisin maalta. Yhteyksiä heidän lapsuudenkoteihinsa pidettiin tiheään ja isovanhemmat kuuluivat Tuija S-H:n elämään. Mutta yksi puuttui: äidin isä. ”Häntä edusti vain mummolan tuvan seinällä puisissa, ristillä koristetuissa kehyksissä valokuva, epätarkka suurennos sotilaspukuisen miehen kasvoista”. Tuija vaistosi, ettei Eino-ukista haluttu puhua, ei halunnut Hilkka-äiti eikä Hilja-mummi. Isoisä Eino Hietarinne (1905−1943) oli ollut rintamakarkuri.
Ukin sotahistoria paljastui Tuijalle, kun hän sai käsiinsä Kansallisarkistosta pyytämänsä Eino Hietarinnettä koskevan aineiston. Määrä yllätti: 140 liuskaa. Ja kuitenkin Eino oli ollut silkka sotamies. Hän kuului kuitenkin sotavangeista koottuun erillisrykmenttiin kansalaisluottamuksensa menettäneenä työvelvollisena (sisälsi hänen osaltaan myös asevelvollisuuden). Hän kaatui kranaatinsirpaleen osuessa rintaan Maaselän lohkolla elokuussa 1943. Hänestä tuli sankarivainaja.
●●●
Tuija Saarinen-Härkönen on koonnut laaja-alaisen tietoteoksen rintamakarkuruudesta, aiheesta jota näyttää tutkitun niukasti. ”Eivät suomalaiset arkistot ole järjestäneet karkuruuteen keskittyviä, sotaveteraaneille osoitettuja muistitietokeruita.” Ne mahdollisuudet on menetetty. Mutta erilaisista tietolähteistä, kuten rintamamiesten mielenhaurautta sekä käpykaartilaisia koskeneista tutkimuksista ja muusta aihetta käsitelleestä kirjallisuudesta kirjoittaja on koonnut rintamakarkuruudesta, sodan kiusallisesta juonteesta varsin kattavan kokonaiskuvan. Sotavuosien paikallislehtien uutiset ja ilmoitukset ovat kirjassa tärkeää, aikaa valaisevaa aineistoa. Teoksessa on runsaasti tällaisia näköispainoksia leipätekstin lomassa.
Keitä rintamakarkurit olivat? Kuinka laajaa ja yleistä sotilaskarkuruus oli? Karattiinko yksin vai yhdessä? Mikä kaikki laskettiin sotilaskarkuruudeksi? Missä sodan vaiheissa karkuruutta esiintyi eniten? Millaisia syitä rintamakarkuriksi ryhtymiseen oli? Millä tavoin rintamaa välteltiin? Miten paettiin ja minne piilouduttiin? Millaisia tuomioita karkuruudesta sotatuomioistuin langetti? Miten kotirintama suhtautui karkuruuteen, entä rintamalla olleet miehet? Kaikkiin näihin kysymyksiin Tuija S-H vastaa teoksessaan tietokirjailijan tarkkuudella. Niiden lisäksi hän kertoo Eino-ukkinsa tarinan ja taustan pyrkien löytämään tekijöitä, jotka altistivat ja houkuttivat ukin laittomiin ratkaisuihinsa.
Eino Hietarinteen lapsenlapsi Tuija Saarinen-
Härkönen kertoi teoksestaan Helsingin
kirjamessuilla lokakuussa.
Tuija S-H:lle kävi selväksi, että Eino Hietarinne oli vain yksi monista. Rintamakarkuruus oli laajempi ilmiö kuin ehkä haluamme myöntää. Varmaankin juuri siksi sitä ei ole korostettu. Suomen armeijan vahvuus jatkosodan alkaessa oli 350 000 asevelvollista. Rintamakarkureita oli molempien sotien vuosina yhteensä 30 000. Laajimmillaan omilla teillään olleiden miesten määrä oli kesällä 1944, arviolta juuri nuo 30 000.
Päällekkäisyydet pois lukien karkureita oli noin viisi prosenttia asevelvollisista. Se on iso määrä. Lukiessani teosta minulle tuli yllättäen turvaton olo.
●●●
Koska mitään kattavaa tiedonkeruuta aiheesta ei ole Suomessa tehty, myös Tuija S-H on joutunut asioita ja taustoja yhdistelemällä tekemään päätelmiä. Tiedetään, että suurin osa karkureista oli kotoisin alueilta, jotka kuuluivat vuoden 1918 punaiseen Suomeen, siis Pohjois- ja Lounais-Hämeestä ja pohjoiselta Uudeltamaalta. Asiakirjat eivät kuitenkaan kerro syitä yksittäisten karkureiden osalta, ei myöskään näiden poliittista vakaumusta. Useimmiten karkurit olivat työläistaustaisia nuoria miehiä.
”Osa karkuruudesta oli sodanvastaisuutta, sotaväsymystä sekä epäluuloa jatkosodan tarkoitusta ja lopputulosta kohtaan. Talvisodan läpikäyneet eivät halunneet kokea sotaa uudelleen. Miehiä saattoi vaivata nälkä, kylmyys ja unenpuute ja he saattoivat kärsiä huonoista varusteista.” Keskitykset ja tykistötuli kävi kaikkien, myös kovahermoisten psyykelle. Kuoleman- ja haavoittumisenpelon alla oli raskasta elää. Miehille oli luvattu lyhyttä, muutaman viikon sotaa. Sadonkorjuuseen ehdittäisiin kotiin. Se lupaus ei pitänyt. Elokuussa 1941 rintamakarkuruudessa näkyi selkeä piikki.
Yli sata miestä kieltäytyi Kannaksen etenemisvaiheessa ylittämästä vanhaa rajaa. Ilmeisesti etenemiskäskyä uhmanneet luokiteltiin rintamakarkureiksi.
Rintamalta omin luvin poistuneen karkulaisen pakomatka oli kimurantti jatkuvan kiinnijäämisen uhan alla, sillä karttoja sotamiehillä ei ollut pakoreitin suunnittelemiseksi. Pitkäaikainen piiloutuminen oli vielä vaikeampaa. Karkureita etsittiin ensimmäisenä kotiseudulta. Piti päästä muualle. Jokin määrä miehiä oli jo keväällä 1941 alkanut valmistautua selviämiseen metsässä, jos uusi sota alkaisi. Oli rakennettu korsuja, joissa saattoi sinnitellä kauan, ei kuitenkaan pakkaskauden yli. Ruoka loppuisi ja lumeen jäisi jälkiä. Ilman tulta ei selviäisi, mutta savu voisi paljastaa.
Kullaan korsu Porin seudulla on yksi historiaan jääneistä. Se sijaitsi kolmen kilometrin päässä lähimmästä asumuksesta. 6 x 12 metrin korsussa piileskeli 12 miestä. Asikkalasta löytyi maahan kaivettu korsu mitoiltaan 3 x 3,5 metriä. Näissä asuneista käpykaartilaisista on ilmestynyt kirjoja, Jukka Rislakin Maan alla, Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941−1944 sekä Jukka Kulomaan väitöskirja Käpykaartiin? 1941−1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Olen joskus lukenut tarinan satakuntalaisen metsälammen ja avosuon saarekkeeseen piiloutuneesta käpykaartilaisesta.
Tuija S-H ei esitä arvioita, minkä verran Suomessa oli käpykaartilaisia. Useimmat heistä piileskelivät kotiin tai sen sivurakennuksiin kyhätyissä piilotiloissa, jolloin ruuan sai kotoa. Salakomeroita rakennettiin myös kaupunkitaloihin. Kysymykseen tulivat pannuhuoneet, ullakot ja maalla riihen tai navetan yliset. Sukulaisten luona saattoi oleilla jonkin aikaa lomautettuna. Tuija S-H:n mukaan kotirintama suhtautui sangen myötätuntoisesti rintamakarkuruuteen, kuten myös rintamalle jääneet aseveljet. He ymmärsivät karkurin psyyken ja motiiveita.
Tyypillisimpiä olivat kuitenkin rintamalle palaamatta jäämiset ja raskauttavat myöhästymiset määräaikaikaan saapumisessa. Sotilaskarkuruudesta sai kuritushuonetuomion, vakavimmissa päätyi lääninvankilan jälkeen työleirille Sukevaan ja lievemmissä passitettiin vankeusrangaistuksen jälkeen takaisin rintamalle. Teloituksia välteltiin, mutta niitäkin oli, molempien sotien aikana yhteensä 76.
●●●
Lukiessani Eino Hietarinteen elämäntarinaa syntyi pian yleispäätelmä: tuo mies oli juoppo rähinöitsijä, alkoholisoitunut retku. Kuva hänestä silottuu kuitenkin loppua kohti. Hietarinne oli kyltymätön juoppo ja useimmat häntä koskevat kirjaukset pitkähkössä rikosrekisterissä juonsivat viinaan. Elettiin kieltolain aikaa ja esiintyminen yleisillä paikoilla juopuneena oli sekin rangaistava teko. Näitä rikkomuksia Eino keräsi Helsingissä 15-vuotiaasta alkaen. Yksi sakoista lankesi puukon nostamisesta ja heiluttelusta iltamapaikalla. Kertyneet sakot Eino jätti maksamatta ja joutui siitä 19-vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi Tuusulan vankisiirtolaan.
Eino Hietarinne oli ammatiltaan maalari, jonka työt olivat keikkahommia, useimmiten varsin kaukana kotoaan Orimattilasta. Kauimmaisin työmatka suuntautui Petsamon Liinahamariin. Juoppo mies ei sellaisessa tavoitellut raittiutta. Rahaa hän tarvitsi viinaan ja jos sitä ei ollut, hän varasti. Armeijakaverinsa törkeäksi luokitellusta varkaudesta hän istui Helsingin keskusvankilassa puoli vuotta.
Avioitunut ja perheen 1930-luvun pula-aikana perustanut Eino alkoi salakuljettaa ja välittää pirtua, mistä hän jäi pari kertaa kiinni ja sai sakkoja. Perheellisen Einon elämästä on lapsenlapsella Tuija S-H:lla kerrottavana myös tällainen tarina välirauhan ajan lopulta: Einon Hilja-vaimolle oli luvattu tämän lapsuudenkodista Hausjärven Mommilasta lehmä. Karjankuljetusautoa ei ollut saatavissa, joten lehmä oli talutettava koko 40 kilometrin matka Mommilasta Orimattilan Mallusjoelle. Isä otti mukaansa seitsenvuotiaan poikansa Urhon. Aikojen päästä kotiin saapui lehmä taluttajana pieni Urho-poika. Isä ei ollut voinut vastustaa viettelyksiään.
Ennen talvisotaa Eino Hietarinne ehti olla Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kuukauden virkavallan vastustamisesta. Talvisodassa Eino oli määritelty työvelvolliseksi, asevelvolliseksi, ajomieheksi ja hevosmieheksi. Rintamakarkuri hänestä tuli jatkosodan aikana. Hän lähti elokuussa 1941 kenenkään huomaamatta kävelemään 77 kilometrin taivalta Terijoelta kohti Viipuria. Viipurista hän lienee keplotellut tavarajunissa ja sen sellaisissa Helsinkiin, missä hän kuitenkin jäi pian kiinni.
Kun häntä oltiin saattelemassa takaisin Kannakselle, hänen onnistui karata Lahden rautatieasemalla junanvaihtoa odoteltaessa. Einon onnistui piileskellä liki kuukauden, kunnes hän jäi uudelleen kiinni, jälleen Helsingissä. Suojeluskuntapiirin kenttäoikeus langetti hänelle kolmen vuoden ja kuuden kuukauden kuritushuonetuomion ja Eino menetti kansalaisluottamuksensa. Lopulliseksi Einon sijoituspaikaksi tuli Sukeva, jonka vangeista 40 prosenttia oli sotilasvankeja. Yksi vangeista oli kommunistina säilöön otettu runoilija Arvo Turtiainen.
Suomen vankilat olivat jatkosodan aikana ylikuormitettuja ja vangit kärsivät jatkuvaa nälkää. Jatkosodan aikana 27 henkilön luokitellaan kuolleeksi nälkään Suomen vankiloissa. Vaikka energiamääriä yritettiin nostaa, ne eivät päätyneet juurikaan vankien ruokakuppeihin. Vankiloiden johto ja vartijat kävivät elintarvikkeista omaa mustan pörssin kauppaa.
Näännyttävä nälkä ja romahtanut kunto eivät kuitenkaan vapauttaneet työpalveluksesta, vaikkei työmaan laidoilla pystynytkään tekemään mitään. Työvelvoitteesta saattoivat vapauttaa vain vankilan liikkuvat sairaanhoitajat. Sellainen ei ollut ”tarinoiden hyväsydäminen enkeli, vaan yleensä joku vankilajärjestelmän luukovaksi purema naiskummitus”, on Turtiainen luonnehtinut näitä työhön piiskureita.
Vangeista, jotka katsottiin voitavan lähettää rintamalle, perustettiin vuonna 1941 erillisrykmentti JR 101. Siihen myös Eino Hietarinne sijoitettiin.
”Miehille rintamalle paluu merkitsi mahdollisuutta parempaan ravintoon, ja rintamapalvelu näyttäytyikin parempana vaihtoehtona kuin nälkäkuolema vankilassa. Rintamalta oli myös mahdollisuus päästä lomalle toisin kuin vankiloista, ja rintamasotilaan perhe saattoi saada sotapalkkaa. Näiden syiden vuoksi ainakin 1 500 sotilasvankia, Eino heidän joukossaan, suostui palaamaan rintamalle.”
Einon työvelvollisuus rintamalla sisälsi myös asevelvollisuuden, mutta todennäköisesti hän oli avustavissa tehtävissä kuten patruunoiden kantajana ja lataajana. Lokakuussa 1942 Eino pääsi lomalle. Hän ei palannut rintamalle ajoissa, sillä hänet pidätettiin juopuneena. Kun Eino tajusi myöhästyvänsä paluusta, hän suuntasi takaisin kotiin ja viinalle persona miehenä lähti hamstraamaan juotavaa. Sillä keikalla hän päätyi ryöstämään vieruskaverinsa linja-autossa. Kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen jälkeen hänet palautettiin rintamalle, missä hän kaatui 12. elokuuta 1943. Rintamakaverit pitivät häntä reippaana, tunnollisena ja hyvin käyttäytyneenä sotamiehenä.
●●●
Tuija Saarinen-Härkönen pyrkii tulkitsemaan Eino-ukkinsa riekaleista elämää ja ennen muuta rintamakarkuruutta. Esikuvat sille hän löytää Suomen sisällissodasta 1918. ”Sisällissota oli sen eläneen lapsisukupolven avainkokemus, jonka purkamiseen ei ollut mahdollisuutta”, Tuija S-H kirjoittaa tuolloin 13-vuotiaasta Einosta. Einon kaikki kolme veljeä olivat sodassa punaisten puolella. Veljistä vanhin, Siivo, katosi Lusin taistelussa maaliskuussa ja julistettiin kuolleeksi seuraavana vuonna. Veljet Huvi ja Tyyni joutuivat vankileirille. Huvi tuomittiin neljäksi vuodeksi kuritushuonerangaistukseen avunannosta valtiopetokseen.
Tyyni luokiteltiin osallisuudesta äärimmäisen raskauttavassa ja raa´assa veriteossa jollakin lailla mukana olleena. Forssan punakaarti tunkeutui 19.4. Mustialan maatalousoppilaitokseen ja oppilaat määrättiin kuljetettavaksi junalla Humppilan kautta Toijalaan. Junamatkan aikana yhden oppilaan onnistui paeta hyppäämällä liikkuvan junan kyydistä. Pako yllytti punakaartilaiset jäljelle jääneiden oppilaiden kimppuun. Heitä seivästettiin, puukotettiin ja ammuttiin. Heistä 22 menehtyi välittömästi. Vaikka Tyyni väitti olleensa aivan toisessa osassa junaa, hän kuului verimyrskyn tehneeseen punakaartiin. Hän sai elinkautisen.
Tyynin onnistui kuitenkin paeta Hennalasta 24. marraskuuta 1918 ja piileskellä peräti yli kaksi vuotta. Tämän jälkeen hänet passitettiin Tammisaaren sotavankileiri-pakkotyölaitokseen, mistä hänet vapautettiin ehdonalaisuuteen tammikuussa 1925. Tuija S-H:n päätelmä on, että pikkuveli Einolle isoveljien kohtalot ja erityisesti Tyynin kyky piileskellä yli kaksi vuotta toimivat johdattimina ja esikuvina hänen omille karkumatkoilleen.
”Eino Hietarinteen karkuruuteen vaikutti se, että hän kuului maaseudun vähävaraisempaan väestönosaan. Taustalla oli sukupolvelta toiselle siirtynyt köyhyys ja syrjäytyminen. Einon kolme vanhempaa veljeä aktivoituivat työväenliikkeessä ja osallistuivat sisällissotaan punakaartin joukoissa…
…Pitkään viranomaisia paennut veli todennäköisesti kertoi Einolle kokemuksistaan. Niiden perusteella Eino oppi, että on mahdollista elää myös rintamakarkurina yhteiskunnan ulkopuolella viranomaisia vältellen, kunhan tuntee keinot.”
Tuija Saarinen-Härkönen: Rintamakarkurit. Eino Hietarinne, yksi monista. Minerva 2022, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 232 sivua. Teoksessa on valokuvaliite.
Annelin kirjoissa 