Hattujen sota 1741−1743. Kouluaikaisessa historiankirjassani sitä kutsuttiin pikkuvihaksi. Se on unohdettu, kansainvälisesti ja kansallisesti merkityksetön sota. Ruotsin valtiopäivien hatut sen halusivat ja saivat nujerrettuaan ensin sodan sitkeät vastustajat, myssyt. Aika oli loppumassa, sillä valtiopäivät olivat päättymässä. Sodanjulistukselle tuli tulipalokiire. Se tehtiin 28. heinäkuuta trumpettien töräytyksin. Kyse oli hyvityssodasta, kostosta. Ruotsi lähti valloittamaan takaisin Suuressa Pohjansodassa menettämiään alueita ja − sai köniinsä.
Teemu Keskisarja luonnehtii hattujen sotaa mielettömäksi, surkeaksi ja puuduttavaksi. Suomen kielen akrobaattina hän tiivistää sodan päättömyyden seuraavasti:
”Hattujen sotaa olisi vaikea selittää avaruuden `järkiolennolle`, joka kyselee, miksi laihat ryysyläiset kiskoivat kamalilla keleillä rauta- ja pronssihärveleitä, rääkkäsivät itseään ja luontokappaleita, talloivat vähät viljelykset, varppasivat vastatuuleen, vajosivat suonsilmäkkeisiin ja ahtautuivat taudinpesiin tarkoituksenaan surmata samanmoisia myötäeläjiä. Mikseivät he mieluummin ojittaneet, saunoneet, pelehtineet tai opponoineet latinankielisiä väitöskirjoja?”
Edellisestä Venäjältä turpiin saamisesta oli kulunut kaksikymmentä vuotta ja rapiat. Nyt oli hattujen mielestä erinomainen ajankohta revanssiin: Euroopassa käytiin Itävallan perimyssotaa Maria Teresian korvaamiseksi uusilla vallankäyttäjillä. (Maria oli hallitseva Itävaltaa 20 vuotta, 1740−1760.) ”Yhden hallitsijan sukupuoli aiheutti tuhansia käsi- ja jalkapuolia”, leukailee Keskisarja. Venäjällä keisarillinen kruunu horjui ja siksi Venäjä arvioitiin heikoksi. Vuonna 1740 kuolleesta tsaaritar Annasta perimys ei jatkunut eikä Romanovien suvulla ollut asettaa valtaistuimelle suurmiestä. Tsaariksi nimettiin kaksikuukautinen vauva Ivan VI ja valtiohoitajaksi nostatti itsensä prinsessa Anna Leopoldovna. Valtaa kuitenkin kärkkyi hyvistä asemista Pietari Suuren tytär Jelizaveta. Hatut asettuivat tukemaan häntä. Tukemisesta palkkioksi Svea Mamma halusi menettämiensä alueiden ainakin osittaista palautusta.
Hattujen riemuksi Jelizaveta nousi valtaan. Hän istui kruunupäänä aina Katariina Suuren 40-vuotisen valtakauden alkamiseen saakka, näin ollen 20 vuotta.
●●●
Pikkuviha sotana pelkistyy Lappeenrannan taisteluun elokuun 25. päivänä 1741. Enin osa sodassa kuolleista aikaansaatiin siellä. Venäläiset korjasivat kaatuneensa pois ja veivät mukanaan satoja suomalaissiviilejä orjiksi ja pakkosiirtolaisiksi. Ruotsin armeija jätti omat 2500 kaatuneensa kalmoröykkiöt hautaamatta kolmeksi viikoksi. Ylipäällikkö Charles Emil Lewenhauptin saavuttua päätukikohtaan Haminaan 3. syyskuuta annettiin määräys vainajien joukkohautaamisesta.
”Hautaajien oli pakko auttaa luontoa, koska muuten mätänemiskaasuissa tarttuva tauti saastutti seudun elinkelvottomaksi”, Keskisarja kertoo.
Lewenhauptin johdolla suoritettiin kuitenkin vielä marraskuinen talvimarssi Viipurinlahdelle Säkkijärvelle aikomuksena valloittaa Viipuri. Joukot koottiin Lappeenrannasta paenneista ja saaduista tuoreista lisäjoukoista.”Lewenhauptin resuiset reissaajat eivät moiseen [Viipurin valloitukseen] pystyneet.”
Teemu Keskisarja signeerasi Helsingin kirjamessuilla 2022
Hattujen sota -teoksiaan ostajille ja soi heille hymynsä.
Sota oli sen jälkeen Ruotsin osalta milteipä vain vetäytymistä ja leiriytymistä, pyrkimystä viivyttää venäläisiä, venäläisten etenemisen pelossa uutta vetäytymistä ja uutta leiriytymistä. ”Tavallisen upseerin perspektiivistä `häviömarssi` oli ennenkuulumattoman mielenvikainen.” Päivittäiset marssit olivat penikulmasta kahteen ja kun ”palkoille ei ollut pankkeja ja tallelokeroita, jotkut kantoivat olkapusseissa raskaita kuparitaalareita”.
Perääntymissota päättyi Helsingin Tuomarinkylään ja sieltä leiriytymisenä nykyisen Töölön ja Kampin niemelle, missä armeijan rippeet joutuivat saarroksiin. Ratsuväki riutui renkaan sisällä, hevosille ei ollut rehua ja ”sotilaat pilkkoivat Helsingin röttelöitä polttopuiksi”. Venäläiset olivat kaartaneet ruotsalaisten ja suomalaisten länsipuolelle Pikku Huopalahteen ja uhkasivat laivoineen mereltä. Todellisuudessa saartajia oli yhtä paljon kuin saarrettujakin. Venäjän irlantilaistaustainen päällikkö Peter de Lacy ei ollut lainkaan varma lopputuloksesta.
Vaikka todellisia taisteluja ei ollut yhtä enempää, ruutia kului, pamahduksia kaikui ilmassa, vainajia syntyi, ruumiinosia menetettiin ja tauteihin kuoltiin. Ruotsin armeija tunnusti toivottoman tilanteen, Tukholmasta saapunut purjelaiva tuli vangitsemaan johtajat ja hattujen ylipäälliköksi valitsema Lewenhaupt sai maksaa häviön mestauslavalla omalla päällään. Saman kohtalon koki ennen häntä armeijan sijaisylipäällikkö, Suomen armeijan komentaja Henrik Magnus von Buddenbrock.
Venäjä salli upseereiden palata Ruotsiin ja ruotuväen koteihinsa.”…aluksissa ei ollut tilaa kaikille. Monta sataa tynnyriä sotilasleipää ja kauraa lensi yli laidan. Sillä lailla. Eikö mitenkään, siis mitenkään, onnistunut ajoissa syöminen, pakolaisille jakaminen tai edes hevosille syöttäminen. Nämä kommervenkit eniten korpesivat nälkäisiä rivi-ihmisiä.”
Sodankäynnin jälkipuintia
Hattujen sodan sodankäynnin kuvauksia lukiessani itselleni sodan strategiaa ymmärtämättömänä tuli vaikutelma, että Ruotsin sodankäynnin ratkaisevat virheet olivat Lewenhauptin kyvyn riittämättömyys sekä se, että korkeimmassa johdossa kenraaleita oli niin monta, että heidän päänsä olisivat kolisseet yhteen, ellei heillä olisi ollut useamman penikulman verran väliä toisiinsa. Tai Ruotsi hävisi juuri suurten keskinäisten välimatkojen vuoksi.
Palataan siis alkuun. Taistelukykyinen armeija jaettiin nimittäin heti kahteen osaan, joista puoliskoista toinen jäi Buddenbrockin komennossa Haminaan ja toinen leiriytyi kenraalimajuri Carl Henrik Wrangelin komennossa Lappeenrannan lähelle Taavettiin. Herrojen välit olivat ”äityneet kuolioksi” viimeistään kesällä 1741. Tiedonkulussa ja strategian yhteisessä punonnassa jäi toivomisen varaa.
Wrangelilla oli Taavetissa noin 5000 miestä, kun Venäjä marssitti armeijansa Viipurin kautta Lappeenrantaan. Otaksumat sen määrästä ja laadusta olivat ylimalkaiset. Ilmeisesti venäläisiä oli kaksinkertainen määrä ruotsalaisiin ja suomalaisiin nähden.
”Wrangel oli ällistyttävän altis ja estoton. Hän ei peittänyt aikeitaan eikä pelannut aikaa Buddenbrockille, joka oli penikulmien päässä.” Lyhytkin uni ja ateria olisivat elvyttäneet marssijoita. ”Siitä Wrangel viis veisasi.”
Voidakseen lähteä armeijoineen marssille Haminasta kohti Lappeenrantaa Buddenbrockin oli koottava hajallaan laiduntavat hevoset mitkä mistäkin metsistä. Ne tarvittiin kuormastojen kiskontaan. Kun helteisen sunnuntain 25. elokuuta taistelupäivä oli taipunut yöksi, Ruotsin armeija kärsinyt tappion ja Wrangel jäänyt venäläisten vangiksi sekä tieto lopputuloksesta saavuttanut Buddenbrockin, tämä käänsi armeijansa takaisin Haminaan, missä sijaitsivat myös tärkeimmät huoltomakasiinit.
Upseerisotavankeja kohdeltiin tuohon maailmanaikaan herrasmiesmäisesti. Niinpä Jelizaveta päästi havoittuneen Wrangelin jonkin ajan jälkeen kotimaahansa toipumaan. Wrangel joutui päätodistajaksi Buddenbrockin vastaisessa sotaoikeudenkäynnissä, niin asianosainen kuin siihen olikin.
●●●
Jos Keskisarjan kirjan nimi on Hattujen sota, historioitsijan on pakko kahlata kolmevuotinen sota vaihe vaiheelta ja erityisesti läpivalaista Lappeenrannan taistelua. Itselleni tuo väistämätön aines oli tylsää ja kaiken lisäksi vaikeaselkoista luettavaa. Tunsin myötätuntoa uurasta historioitsijaa kohtaan, joka ilmiselvästi oli ahkeroinut joka lauseen osalta lisätäkseen kerrontaansa elävyyttä ja mielenkiintoa. Hattujen sota on tiedemies-historioitsija Teemu Keskisarjan tutkimuksestaan tietokirjallisuuden lukijoille ja vertaisilleen suuntaama pakettina. Lähdeaineisto on laaja ja hyödyntänee muita tieteentekijöitä.
Kun Teemu Keskisarja esiintyy Helsingin kirjamessuilla (kuta kuinkin aina kun messut pidetään), tilaisuuteen tarvitaan messukeskuksen suurin sali.
Olen lukijatyyppinä kartan tuella lukija. Olisin tarvinnut yksinkertaistetun, vajaaälyiselle piirretyn kartan Helsingin seudusta siltä laajuudelta, kuin se armeijoiden historiallisia marssireittejä ja leiriytymisiä koskee. Helsingissä aikuisikäni asuneenakaan en hahmottanut. Sodan näyttämön keskeisimpiä paikkoja olivat Vanha kaupunki (= Vanhan kaupungin lahti ja koski), Vantaa (tässä Vantaajoki) sekä Tuomarinkylä. Kaikissa niissä paikoissa olen pyöräillyt, hiihtänyt ja kestävyysjuossut vuosien ajan ja paljon. Silti.
●●●
Hattujen sota -teoksen kiinnostavimmat osat koskevat muita sodan tuhoja kuin taistelussa kaatumisina ja haavoittumisina tuotettuja. Lappeenrannan teurastusta lukuun ottamatta ylivoimaisia kuoleman aiheuttajia olivat pilkkukuume, punakuume ja lavantauti. Ruotsi lähetti sotaansa sotalaivastonsa, 20 purjelaivaa kansillaan 800 tykkiä ja sisuksissaan 5000 miestä. Äärimmäisen ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa pilkkukuume odotti tilaisuuttaan ryöstäytyä valloilleen.
”Liikkeelle polkaistuilla riskiryhmillä ei ollut väljää majoitusta, tuuletusta, jätehuoltoa ja peseytymistä, kaikkein vähiten laivoissa. Nukkuminen oli sanoin kuvaamattoman ahdasta riippumatoissa ja kannen teltoissa. Toilettina oli sinänsä kätevä keulahytti, aallot huuhtelivat reikää ja köyttä, johon asioijat pyyhkivät pyllynsä.”
Laivoista taudit tuotiin maihin. Itämisaikaa seurasi kuume, vilunväristykset, punoittavat läiskät ja ihonalaiset verenpurkaukset. ”Verenpaine laski. Elimistö kuivui. Verta tuli oksennuksena, virtsaputkesta ja peräsuolesta. Tajunta sumentui…”
Teemu Keskisarja kertoo Eino Jutikkalan rinnastaneen pilkkukuumeen teholtaan ydinpommiin. Punataudin, pilkkukuumeen ja lavantaudin sikermä oli normivuosinakin helsinkiläisten yleisin kuolinsyy, tietää kirja kertoa. Poikkeusoloissa tuhovaikutus oli liki totaalinen.
Sodan vaarallisin joukkotuhoase oli kuitenkin kuusijalkainen, pienikokoinen otus vaatetäi. Sotilaat raapivat kutisevan ihonsa rikki ja rikottuun ihoon pääsi täin ulostetta. Väylä infektioille oli avoinna.
Vai oliko keripukki vitsauksista sittenkin pahin? C-vitamiinin päälle ei tuolloin ymmärretty mitään, vaikka metsistä olisi löytynyt syksyllä puolukoita. Perunassa C-vitamiinia on, mutta ei ollut riittävästi tuomaan vastustuskykyä. ”Aliravitsemusta ja paleltumisia vastaan ei ollut laumasuojaa.” Miesten yleiskunto romahti ja armeijan miesvahvuus suli ilman taisteluja.
Välskärit tekivät voitavansa. Monipuolisempaa muonaa olisi tarvittu, mutta pikkuvihan ajan sotalääkärin varusteisiin kuuluivat lähinnä luusaha, haavanlevittäjä, hammaspihdit ja poltinrauta.
●●●
Eivät vain ruotusotilaat kärsineet. Jos jalka-, ratsu- ja laivastomiehistöä oli hulppeammin kuin 10 000, kuormastoa kiskovia, väestöltä ostettuja tai pakko-otettuja hevosia oli useita satoja, ellei aluksi peräti jokunen tuhat. (Keskisarja välttää kirjassaan armeijan kokonaisvahvuuden arvioimisen.) Jokainen hevonen tarvitsi päivässä useita kiloja heinää sekä runsaat määrät vettä. Talven saapuessa iski rehupula. Heiniä ei riittänyt edes arvohevosille. Nälkiintyneet kaakit kalusivat havuja ja kanervia, mitä huonoilla hampaillaan pystyivät. Hevosia oli teurastettava.
Mutta mistä sitten venäläiset taikovat hevosilleen heiniä, tekevätkö ne sitä lumesta, ihmetteli Lewenhaupt vihollisen selviytymistä. Huolto-ongelmia potivat silti sodan molemmat osapuolet.
●●●
Teemu Keskisarjan teoksessa lukija tapaa jo viisissäkymmenissä olevan ison vihan legendaarisen sankarin Tapani (Staffan) Löfvingin. Isänmaallisena ja kuningasmielisenä miehenä tämä kapteenin arvon omannut kaveri tarjoutui Lewenhauptille partiopäälliköksi. Hänellä oli valtava kokemus. Hän osasi suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Hänellä riitti rohkeutta ja hoksnokkaa. Mutta Lewenhaupt ei tajunnut hänen hyödyllisyyttään. ”Löfvingillä ei ollut sijaa Lewenhauptin sotaneuvotteluissa, tokko mielipidevaikuttajanakaan.”
Konkari Löfving ei sopeutunut armeijan ruotuun ja kuriin, vaan työllisti itse itsensä tiedustelijana. Hän oli ratsuineen nopea ja ovela. Hän sai ratsumiehineen selville, ettei venäläisistä ole lähiaikoina uhkaa ja haukkui Lewenhauptin tämän surkeista tiedoista vihollisen toiminnasta. Lewenhaupt otti neniinsä ja vangitutti Löfvingin. Sotakonkari teljettiin Hämeenlinnaan. Häntä, Helsingin pitäjän entistä pitkäaikaista asukasta, olisi tarvittu tiedustelijana, kun armeijalla oli loppuperääntymisessään vain sumea käsitys venäläisten sijainnista ja etenemisaikeista.
Kun Hattujen sota oli ratkennut Venäjän voittoon, aatelisto, papisto ja porvaristo vannoivat Vaasan valtiopäivillä 28. syyskuuta 1942 uskollisuudenvalan. Talonpoikien valatilaisuudet pidettiin pitäjittäin. Hämeenlinnan ja Kajaanin puolustuslinnat vakuuttivat uskollisuutta Venäjälle. Turun valtiopäivillä 18. lokakuuta kaikki säädyt pyysivät mitä alamaisimmin Jelizavetasta ruhtinasta Suomen suurruhtinaskunnalle (Storfurstendömet Finlandia).
Hämeenlinnan komentaja Michael von Bütner oli tiedustellut vangiltaan, mitä tulisi tehdä, kun Venäjän armeija saapuu. Löfving neuvoi järjestämään varat Tukholmaan ja neuvottelemaan venäläisten kanssa vasta, kun he ovat parin penikulman päässä. Bütner oli pian vapauttanut Löfvingin ja tämä lähti lähteen. Keskisarjan kirjassa hänestä kuullaan vielä, kahakoitsijana Hailuodossa ja venäläisten jauhokuormien väijyjänä Torniossa.
●●●
Sodassa vallitsevat sotalait. Rangaistukset ovat kovennettuja ja armottomia. Karkaaminen rintamalta merkitsi kuolemantuomiota. Vaikka pakoja oli varsin paljon ja ruotumiehiä katosi touontekoaikaan peltotilkkujensa osoittamaan ilmansuuntaan, kuolemanrangaistusten toimeenpanoa vältettiin. Oikeusistuimetkin kevensivät ne kujanjuoksuiksi 300 pieksijän muodostaman kujan läpi, 1−3 kertaa. Jotenkin siinä jäi henkiin.
Sodan jälkeen pakenijoille julistettiin yleinen armahdus. Sota oli kestänyt vuoden. Turun rauha solmittiin vuonna 1743.
Tutkimustaan tehdessään Teemu Keskisarja havaitsi tuon ajan oikeudenpöytäkirjat keskeisen tärkeiksi informaatiolähteiksi. Lukija törmää niissä muihinkin rikoksiin kuin rintamalta luvatta lähtemisiin. Yksi vakavista rikoksista oli eläimeen sekaantuminen. Kirja myös vihjaa, että rutiköyhissä perheissä, joissa syötiin useammin pettua ja suovehkaa kuin viljaa ja juureksia, ainoa keino hillitä lapsilauman kasvamista olisi naisilla ollut itsensäkin säästämiseksi ummistaa tietoisuus miesten eläimiin sekaantumisesta. Pelkkä ajatuskin on villi ja hurja, mutta oikeuden tuomiokirjat sisältävät myös näitä rikossyytteitä ja tuomioita. Niistä lankesi kuolemantuomio, myös eläimelle jos mahdollista.
Venäläisten Suomen miehitys ei jäänyt päälle. Keisarinna Jelizaveta allekirjoitti vuosi sodan päättymisen jälkeen rauhansopimuksen, jossa armeija sitoutui vetäytymään Kymijoelle ja Saimaalle ja niiden idänpuoleiset alueet liitettiin Venäjään. Vuonna 1762 valtaistuimelle noussut Katariina Suuri ei pitänyt saatuja kaakkoisia kolkkia merkityksellisinä: ”Hyvä Jumala! Mikä maa! Kuinka on mahdollista, että haluttiin uhrata ihmisverta erämaan omistamiseksi, missä edes suolinnut eivät halua asustaa”, hänen kirjoitti suosikilleen Potjemkinille.
Sodilla on opetuksensa, tälläkin. Hattujen sota osoittaa, miten voi käydä, jos entinen suurvalta lähtee sodan keinoin palauttamaan vanhaa alueellista suuruuttaan.
Teemu Keskisarja: Hattujen sota. Siltala 2022, lähteineen 272 sivua.
Annelin kirjoissa 