Satu Rämö: Hildur

Marraskuussa kirja komeili useita viikkoja pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen kysytyimpien teosten listalla. Yksi ystäväni suositteli lukemistaan kirjoista juuri sitä. Ostin sen joulukuussa yhdessä kymmenkunnan muun uutuuskirjahankintani yhteydessä. Kansi oli kutsuvainen. Luin hankkimistani ensin muutaman kotimaisen kärkikirjailijan uutuusteoksen, palkitun Iida Rauman, laadukkaiksi tuntemani Tommi Kinnusen ja Olli Jalosen uusimmat sekä itselleni pari tuntemattomampaa. Vasta sitten valitsin tämän.

Lukemastani jäi tyhjähkö olo. Olin pettyneenoloinen. Odotin kai enemmän. Mutta mitä?

Kyse on Satu Rämön (s. 1980) esikoisromaanista Hildur. Se osoittautui rikoskirjallisuudeksi, kertomukseksi sarjasta murhia, siis sarjamurhaksi. Niitä aiheita fiktiivisessä kirjallisuudessa pukkaa. Viihdytämme itseämme murhilla ja sarjamurhilla. Rikoskirjallisuudesta on tullut kustantamoille pystyssä pysymisen vakuutus. Rikoskirjallisuuden turvin voi julkaista muutakin fiktiivistä.

Tekopyhä moralisti, kuulen korvissani lukijani äänettömän, tympääntyneen sihahduksen. Kirjallisuudessa toimii kysynnän ja tarjonnan laki ja lukijan valinnanvapaus. Kirjallisuuden äärellä kuuluukin viihtyä, oli genre mikä hyvänsä.

Kyllä Satu Rämö osaa kirjoittaa, sitä ei käy kieltäminen eikä sellaiseen ole tarvettakaan. Kirjoittaa paremmin kuin leegio dekkarikirjallisuudella itseään elättäviä. Umpisolmuisen sarjamurhan rakentelu ja selvitystyö on vaativa älyllinen peli vallankin, kun tapahtumista ei tunnu löytyvän yhdistävää ja selittävää tekijää. Patologi löytää vaaleita hiuksia uhrien kielen alta. Niistä ei saada DNA:ta.

Miksi sitten Islannin luoteisimpaan kolkkaan sijoittuvan Hildurin luin, kun rikossarjan loppuratkaisu on ja oli minulle yhdentekevä? Satu Rämö kuvaa rikospoliisi Hildur Rúnarsdóttirin liikkumisten kautta nykypäivän Islantia, ihmisiä ja elämäntapoja sekä seutuja joihin Reykjávikissa käynyt, Kultaisen kierroksen, kuumavesilähteet, vesiputoukset, Sinisen laguunin ja valasretken kokeneet turistit eivät näe ja koe. Hildur ajaa vanhalla autollaan suomalaisen poliisiapulaisen Jakobin kanssa tajuttoman pitkää taivalta Ísafjörð̠urista Reykjávikiin. Syrjäisillä vuonoilla ei toimi autoradio eikä kännyköillä ole kenttää. Se on ajatuksena huima ja pelottavampi kuin mikään tarinan murhista.

Olin tutkinut Islannin kartasta mahdollisia ajoreittejä Länsivuonoilta (Vestfirð̠ir) pääkaupunkiin. Löytyi kaksi tietä, toinen, rantoja myötäilevä on silmämääräisesti rutkasti pidempi kuin sisämaata halkova. Hildur ajaa kuusi tuntia rantareittiä. On marraskuu 2019 ja taivas pieksää tuulilasiin räntää.
”Täälläpäin Islantia tiet oli rakennettu tarkoituksella aivan merenrantaan. Ylhäällä vuoristossa teiden kunnossapito oli talviaikaan kallista, sillä lunta saattoi sataa yhden yön aikana hurjia määriä, ja jyrkissä mutkaisissa mäissä suurten auraustraktoreiden oli mahdoton liikkua. Monet seudun vaikeakulkuisimmista ylänköteistä suljettiin talveksi.”

Vuoristoiset Länsivuonot muodostavat Islannin luoteisimman kolkan, kartalla erottuvan puolisaaren, joka on ”kaukana kaupungeista, liikennevaloista, keilahalleista ja kansainvälisistä lentokentistä”. Tosin paikalliskentälle lennetään potkurikoneilla. Liikuntasali on ja sinne sekä juoksulenkeille Hildur pääsee. Hän hoitaa kuntoaan.

●●●

Rämön esikoiskirjan viehätys on sen eksoottisuudessa. Lukija pääsee maanantaisin istumaan Ísafjörð̠urissa Hildurin Tinna-tädin keittiönpöydän ääreen syömään mielikuvitusnälkäänsä tädin rasvalta tihruavaa sláturia, sisäelimistä tehtyjä makkaroita, ja jälkiruuaksi minttusuklaalla kuorrutettuja kuumia päärynöitä kermavaahdon kera. (Täytyypä kokeilla seuraaville vieraillemme.) Poliisiaseman grilliravintolasta Hildur valitsee ajanpuutteessa nälkäänsä pizzalohkoja. Poliisiaseman kahvi on usein seisonutta.

Ihmiset tuntevat toisensa joko hyvin tai päällisin puolin ja toisen avuksi tuleminen on itsestäänselvyys. Silti pahuus pesii myös Ísafjörð̠urissa. Hildur on erikoistunut lasten katoamisiin. Neljännesvuosisata sitten hänen pienet siskonsa, 8- ja 10-vuotiaat Björk ja Rósa katosivat jälkiä jättämättä. Tragedia on Hildurin sisässä kuin koteloitunut, liikkumaan lähtenyt kranaatinsirpale.

Romaanin ansiokas sivujuonne on kiltinoloisen suomalaisen poliisikokelas Jakobin kolkko kohtalo huoltajuuden lapseensa menettäneenä isänä. Avioliitto norjalaisen Lenan kanssa oli päättynyt ennakoimattomasti ja romaanin kuvausten mukaan Lena muuttui pirulliseksi ex-puolisoksi, joka tekee edelleen röyhkeästi ja juonikkaasti kaiken katkaistakseen Jakobilta yhteyden pieneen poikaansa. Lena pyyhkii isää pois pojan mielestä. Rämön kuvaus on puistattava.

●●●

Harvoin törmään yhtä onnistuneeseen kanteen kuin Hildurissa. Ville Laihosen kansi on kirjan myyntivaltti. Se herättää uteliaisuuden ja houkuttelee astumaan kirjan tarinaan.

Hildurin takakannen mukaan Satu Rämö on aloittanut esikoisromaanillaan uuden nordic noir -dekkarisarjan. Se on taitava veto ja hän on itsekin paljastanut olleensa siinä laskelmoiva. Suuria kustantamoita kiinnostaa jatkuvuus eikä niinkään yksittäinen dekkari. Ennen Hilduria Rämö on kirjoittanut Islannista matkakirjoja. Fiktiivisenä kirjailijana hänestä kuulemme siis ja Hildurista tullee uusi poliisihahmo aiempien fiktiivisten hahmojen joukkoon. Veikkaan, että Rämö on osunut malmisuoneen siinä mielessä, että juuri rikosromaaneista etsitään aiheita vetäviin sarjafilmeihin ja elokuviin. Islannin huonosti tunnetut kolkat tarjoavat kiehtovia elokuvallisia kehyksiä. Toivoa sopii, että sarjafilmin tekijät ovat riittävän taitavia ja kunnianhimoisia ja osaavat vangita syrjäisen Islannin ainutlaatuisuuden.

Tulisi kai tuntea syyllisyyttä siitä, että vyörytin happamuuteni koko rikoskirjallisuusgenrestä yhden tulokkaan päälle, joka lukeutunee genren kelvollisimpaan kirjoittajajoukkoon. Tuskin Rämö on moksiskaan. Hänen maantieteellinen ja kulttuurinen asiantuntemuksensa sekä Islanti-tietoisuutensa luovat vankan panssarin. Se ei anna myöten, kuten Hildurissa vanhan pedofiilin Jónin mökin seinät antoivat kirjan tuhoisassa lumivyöryssä.

Satu Rämö: Hildur. WSOY 2022, 365 sivua.

Advertisement
Kategoria(t): Rikosromaani Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Satu Rämö: Hildur

  1. Aino sanoo:

    Minäkin olen hieman ihmetellyt tuota rikoskirjallisuuden suurta määrää ja kauhistellut erityisesti tätä true crime -buumia. Minusta tosielämän rikoksia ei pitäisi hirveästi popularisoida. Tykkään kyllä lukea dekkareita, mutta sellaisia, missä saa pistää oman älykkyyden koetteelle, vähemmän raadolliset, joissa ei revitellä eikä liioitella murhilla ja niiden kaameuksilla. Hieno kirjoitus sinulta. Islannin luonto kyllä on upea kaikeassa karuudessaan. Siihen miljööseen rakentuvia tarinoita lukisin kyllä mielelläni.

  2. Anki sanoo:

    Minulla on tämä varauksessa kirjastosta, mutta on alkanut puistattaa tuo ilmeisen äärimmilleen viety laskelmoivuus kirjan suhteen. Todennäköisesti ärsyynnyn ja kunnolla. Toisaalta tarvitaanhan maailmaan myös ei niin myönteisiä arvioita ja näkemyksiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s