Joonas Konstig: Sotaan syyllinen

Kun romaanin ytimessä on sotasyyllisyysoikeudenkäynti Helsingissä 1945, lukijan lähtöoletus on, että kirjailija on tutkinut aiheesta kaiken oleellisen käytössä olevan tiedon, (tuskin sentään siihen liittyviä Neuvostoliiton arkistoja. Stalinin aivoituksia on tuskin voitukaan kaikilta osin arkistoida jälkipolville). Perusteellisen pohjatyöoletuksen vuoksi lukija luottaa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevien tietojen paikkansapitävyyteen. Falkus in uno, falkus in omnibus. Väärässä yhdessä – väärässä ties kuinka monessa. Tämän Joonas Konstig tietää. Uskottavuus ei mokia kestäisi.

Näillä oletuksilla tartuin Konstigin vuoden 1945 tapahtumiin perustuvan romaanitrilogian viimeiseen teokseen Sotaan syyllinen. Valittu aihe koettelee faktan ja fiktion rajapintaa ja keskinäissuhdetta, joskin lukuisat jaksot oli helppo tunnistaa kuuluviksi fiktion tontille. Romaanissa tarvitaan myös fiktiivistä äksöniä sen lisäksi, että maan olemassaoloon kohdistunut vaara fyysistyi valvontakomission kiristyshalukkuuteen ja komissio loi näin pelkoa silkalla läsnäolollaan.

Keskeisten sodanaikaisten poliitikkojemme asettamista syytteeseen edellytti välirauhasopimuksen artikla. Ellei Suomi tuomitsisi omia poliitikkojaan riittävän ankarasti, lopullista rauhansopimusta tai rauhaa ei tulisi. Neuvostoliitto uhkasi presidentin ja ministereiden tuomitsemista tarpeen tullen vaikka Moskovassa. Valvontakomission toisena osapuolena ollut Iso-Britannia edellytti Suomen tuomitsevan itse, oman etunsa ja viime kädessä olemassaolonsa vuoksi.

Oikeudenkäyntiä varten tuli säätää taannehtiva laki. Se rikkoi räikeästi länsimaista oikeuskäsitystä. Rikokset, joista poliitikkoja syytettiin, eivät olleet tekoaikoina rikoksia silloin vallinneen lainsäädännön mukaan.

Kuuntelin Joonas Konstigin kirjaesittelyä lokakuussa Helsingin kirjamessuilla. Esittelyt messuilla ovat lyhyitä ja yleisökysymyksiin ei ole mahdollisuutta. Konstig kertoi lainanneensa sotasyyllisyysoikeuskäynnin pöytäkirjat Eduskunnan kirjastosta/ arkistosta ja törmänneensä mielenkiintoiseen seikkaan. Pöytäkirjoista puuttui lukuisia sivuja: presidentti Risto Rytin puolustuspuheenvuoro. Konstig lienee päässyt käsiksi ainakin osaan puolustuspuheenvuorosta, koska hän on sisällyttänyt teokseensa joitakin keskeisiä katkelmia. Kirjan mukaan Rytiä estettiin esittämästä puolustustaan kokonaisuudessaan.

Puolustuksen keskeinen argumentti oli se, että Neuvostoliitto oli kohdistanut ilmapommitukset lukuisiin kaupunkeihin ja paikkakuntiin Suomessa ennen kuin Suomen ja Neuvostoliiton välillä julistettiin sotatila 26. kesäkuuta. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat varhain aamulla 25. kesäkuuta Konstigin kirjan mukaan Helsinkiä, Malmia, Mikkeliä, Uttia, Lappeenrantaa, Vironlahtea, Kotkaa, Kymiä, Porvoota, Forssaa, Loviisaa, Kerimäkeä, Joensuuta, Turkua, Rantasalmea, Inkeroista, Anjalaa, Lahtea, Heinolaa ja Kouvolaa. Barbarossa-hyökkäys alkoi 22. kesäkuuta, mutta vasta 28. kesäkuuta kävi suomalainen tiedustelupartio ensimmäisen kerran rajan itäpuolella. Suuremmat sotatoimet käynnistyivät heinäkuun puolella.

•••

Konstigin kirjan otsikko on yksikössä: Sotaan syyllinen. Sillä hän viittaa presidentti Risto Rytiin nostaen hänet valinnanteollaan jalustalle, vaikka muodollisesti kertomuksen päähenkilö on toinen, mies vastakkaisesta poliittisesta leiristä.

Sotaan syyllinen -romaanissa on kolme pääroolia: yksi päähenkilö, yksi esine sekä pienen ja hauraan oloinen Ryti Säätytalolle tuotuna syytettynä. Esine on nuorten poikien löytämä räjähtämätön venäläinen pommi ja päähenkilö Valtiollisen poliisin VALPOn etsivä Hugo Salo. Salo (romaanissa Hugo) on selvinnyt hengissä sisällissodan jälkeiseltä vankileiriltä. Jatkosodan vuosina hän on ollut telkkien takana. Sodan loputtua sellien ovet aukenivat poliittisille vangeille ja heistä Hugo oli temmattu suoraan punaiseen Valtiolliseen poliisiin, jolla Etsivän keskuspoliisi EK oli korvattu.

Hugo oli opiskellut leninismin perusteita ja venäjän kieltä vankilatovereiden avulla kirjoitettuja vessapapereita kierrättämällä. Hän on tehnyt näillä taidoillaan itsestään käyttökelpoisen. VALPOssa hän on sitkeä, taitava ja ovela toimija lopputaistelussaan fasismia vastaan. Kommunisti Hugon nostaminen henkilöksi, jonka silmien, aivojen ja kokeman kautta asioita tarkastellaan, tulkitaan ja toteutetaan, on erinomainen ratkaisu. Osalle suomalaisista sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli oikeutettu ja tervetullut oman aatteen voiman ja vallan toteutuma.

Konstigin edellisessä trilogian osassa, asekätkennästä kertovassa Viimeinen kaatunut, Hugo Salo näyttäytyy myös, mutta Viimeisen kaatuneen päähenkilö on Hugon isoveli, Tukholmassa pakoileva Aarne Salo, jolla on ollut kädet kyynärpäitä myöten asekätkennässä.  Eri poliittisiin leireihin sijoittuvien veljesten kautta Konstig yhdistää trilogiansa suuret dramaattiset tapahtumat.

•••

Neuvostoliiton seuraajalla Venäjällä on monia turvallisuuselimiä, joista NKGB:n jälkeläinen FSB on yksi. Vladimir Putinin kilpailuttaa näitä väkivalta- ja turvallisuuskoneistoja keskenään. Kaikkien näiden elinten johtajat käyvät keskinäistä pudotuspeliä ja valvovat kilpailijoittensa virheitä. Sotaan syyllinen -romaanista päätellen voimien hajottaminen useammalle toimijalle on perimää Stalinin valtakaudelta. Se on kirjassa ironisesti ilmaistu Neuvostoliiton käsitykseksi Montesquieun vallan kolmijaosta, sen ”leniniläis-stalinistiseksi versioksi”.

Hammasratasbolševismia kirjassa edustaa NKGB:n Helsingissä valvontakomissiossa toimiva eversti Jevgeni Jevgenov (henkilönä kenties todellinen. Jevgenovin nimellä ei Googlesta löydy ja rinnakkaisnimi Jelisejev johdattaa neuvostoliittolaiseen avaruuslentäjään). Jevgenov värvää sisäasiainministeri Yrjö Leinon ja Hugon VALPO-esimiehen Aimo Aaltosen avulla luotettavaksi kokemansa etsivä Hugo Salon huimalle matkalle Moskovaan hakemaan sieltä Neuvostoliiton natsivankia, jalkaväenkenraali Erich Buschenhagenia (todellinen, ks. Wikipedia) avaintodistajaksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin. Natsiupseerin todistus saksalaisten ja suomalaisten Barbarossa-suunnitelmista olisi ylittämätön. Oikeudenkäynti oli saanut NKGB:n ja valvontakomission ykkösmiehen Andrei Dzanovin mielestä epämiellyttäviä sävyjä syytettyjen puolustuksen suorasanaisuuden vuoksi. 

Kuin taivas aukeaisi. Hugo pääsee tärkeässä tehtävässä ulkomaille ja vieläpä elämänsä ensimmäiselle lennolle Malmin lentokentältä unelmiensa maahan Neuvostojen Liittoon, jonka syliin hän toivoo ja uskoo myös Suomen päätyvän. Hänen oppaakseen ja emännäkseen Moskovan kentällä astuu suomea puhuva Zoja Rybkina (neuvostodiplomaatti, ks. Wikipedia). Aluksi Hugo pääsee näkemään Moskovaa:
Tuntui häkellyttävältä, että aivan oikea neuvostoliittolainen kutsui häntä toveriksi – vieläpä Punaisella torilla kaikista maailman paikoista. Oli melkein kuin kaikki nuoruuden vankileireillä ja turvasäilössä vietetyt vuodet olisi sillä hyvitetty. Hän oli ollut historian kulun oikealla puolella. Hän oli ollut yksin, tai harvojen joukossa, häntä oli pamputettu ja pidetty nälässä, kohdeltu kuin elukkaa, hänen päälleen oli syljetty ja hänen nuoruudestaan varastettu vuosia… mutta hän oli ollut oikeassa. Hän voitti, lopulta. Historia rehabilitoi hänet, palautti hänen kunniansa.

Moskovan matka saa kuitenkin täyskäännöksen. Tehtävän Hugolle ideoimalla NKGB-upseerilla Jevgeni Jevgenovilla on Hugolle muutakin käyttöä kuin tuoda Suomeen avaintodistaja. Hugo sopii  välikädeksi Jevgenovin pelaamassa pudottamispelissä. Siihen tarvitaan kuitenkin sumeilemattomat konstit. Hugo vangitaan yöllä ja noutajat suistavat hänet Ljubjankan pahamaineisiin syövereihin. Hän saa kuulla tyrmistyttävän syytöksen: kansanvihollinen. On tapahtunut karkea erehdys, ja eversti Jevgenov antaa tästä vielä kuulua, järkyttynyt Hugo yrittää selittää ja saada edes joku kuuntelemaan. Mutta järjestelmä ei erehdy. Puolue on erehtymätön, kuten Hugokin hyvin tietää.

Hugo Saloa ei kuulustella eikä kiduteta. Päivien, ehkä runsaan viikon päästä tilanne laukeaa yllättäen ja tapaamme Hugo Salon palaamassa tällä kertaa junan vankivaunussa yhtenä vaunuseuralaisena natsiupseeri Buschenhagen, viimeinen sellitoveri Ljubjankassa. Hän tulee todistamaan syytettyjä vastaan. Vaunuasetelma on luonnoton ja epäuskottava, mutta sen avulla Konstig ratkaisee kirjansa tärkeän seikan koskien sotasyyllisyyttä tai -syyttömyyttä. Junavaunussa Buschenhagen kuvaa Hugolle Saksan ja Suomen väliset tapaamiset välirauhan aikana. Hän kuvaa kanssakäymisiä keskusteluiksi, joissa kaihdettiin minkäänlaisia sopimuksia, suullisia tai kirjallisia. Buschenhagenin mukaan Saksa ennemminkin informoi aikeistaan ja kävi houkutuskeskustelua. Poliitikot niihin eivät osallistuneet, siis he, joihin sotasyyllisyysoikeudenkäynti kohdistuu sotilasjohdon sijasta. 

”Te olitte tilanteessa, jossa teidän oli pakko liittoutua joko Neuvostoliiton tai meidän kanssamme. Meiltä te saitte leipää ja aseita. Ja mahdollisuuden saada talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Jos Suomi ei olisi lähtenyt mukaan, olisimme miehittäneet Petsamon ja Pohjois-Suomen. Sen jälkeen NL olisi hyökännyt Suomeen joka tapauksessa, mutta te olisitte jääneet ilman saksalaista leipää ja aseita”, yksinkertaistaa Suomen vaihtoehtoja Joonas Konstig Erich Buschenhagenin muotoilemana.

Kun Leningradin asemalta Krestyn vankilaan siirretty Buschenhagen lopulta tuodaan runneltuna takaisin junaan, hänellä on mukanaan allekirjoittamansa kirjallinen todistus. Kun syytettyjen puolustusasianajaja Hjalmar Procopé alkaa pilkkoa Buschenhagenin todistusta, siitä on helppo löytää runsaasti paikkansa pitämätöntä. Falkus in uno, falkus in omnibus.

Tuomioihin todistuksen mureneminen ei vaikuta. Neuvostoliitto vaatii kullekin pääsyytetylle vuoden lisää ja valvontakomission brittiläinen eversti James H. Magill (myöhemmin Janne Mäkeläksi kutsuttu Urho Kekkosen pitkäaikainen ystävä) kehottaa suomalaisia sopeutumaan siihen, oman etunsa nimissä.

Päätodistajan saapumisen viive lasketaan Hugon epäonnistumiseksi hänelle suodussa kunniatehtävässä. Ehkä juuri valvontakomission Jevgenovin painostuksesta hän saa VALPOsta potkut. Mutta ennen kuin tieto siitä leviää talossa, hän ehtii päästä käsiksi eräisiin talon tärkeisiin arkistomappeihin. Toinen niistä kertoo Jevgeni Jevgenovista, toinen Zoja Rybkinasta, joka osoittautuu melkoiseksi poliittiseksi toimijaksi alkaen 1930-luvun lopulla saapumisesta Helsinkiin Neuvostoliiton alueluovutusvaatimuksista neuvotelleen Boris Jartsevin vaimona.

Zoja Rybkina-Jartsina on myös yksi linkeistä sitoa kirjan kertomus Rytiä presidenttinä seuranneeseen C.G. Mannerheimiin, jota Konstigin kirja myös seurailee. Sotilasjohtoon Neuvostoliitto ei sotarikossyytettä ulottanut. Mannerheim säästyi, vaikka pahinta pelkäsi.

•••

Syytetyt poliitikkomme olivat presidentti Risto Ryti, jatkosodan alkuvuosien pääministeri J.W. Rangell, viimeinen jatkosodan aikainen pääministeri Edwin Linkomies, Suomen Berliinin suurlähettiläs T.M. Linkomies, talvisodan aikainen ulkoministeri ja pitkäaikainen ministeri Väinö Tanner, viimeinen jatkosodan aikainen ulkoministeri Henrik Ramsey, opetusministeri Antti Kukkonen ja Linkomiehen hallituksen toinen valtiovarainministeri Tyko Reinikka.

Vihatuimmat suomalaispoliitikot Kremlille olivat Risto Ryti, J.W. Rangell sekä Väinö Tanner, joka oli rohjennut lohkaista itselleen Stalinille olevansa menševikki.  Langetetut tuomiot olivat: Ryti 10 vuotta kuritushuonetta, Rangell kuusi vuotta vankeutta, Linkomies ja Tanner molemmille viisi ja puoli vuotta vankeutta, Ramsey kaksi ja puoli vuotta vankeutta ja maalaisliittolaiset sintit Kukkonen ja Reinikka kaksi vuotta vankeutta.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä on suomalaisten syyttävä sormi osoittanut oikeusministeri Urho Kekkoseen. Juuri hän joutui junailemaan taannehtivan lain, mikä oikeudenkäyntiin tarvittiin. Konstig puhdistaa kirjassaan Kekkosen mainetta: juristina hän sentään teroitti Neuvostoliiton edustajille ainakin muodollisen laillisuuden välttämättömyyttä.

Etsivän asemasta pudotettu Hugo Salo toimittaa Ljubjankasta tekemänsä havainnot siellä vielä pidettävistä liittoutuneista sotavangeista sisäministeri Leinon sijasta brittien Magillille. Moisesta poliittisesta loikasta sopii odottaa hyvitystä, ainakin turvallisen tulevaisuuden.

Sotaan syyllinen on taitavasti laadittu kertomus Suomen lähihistorian tapahtumasarjasta, jossa enin osa kansalaisista soi omille poliittisille johtajilleen sotarikollisen osan sijasta kansallisen sijaiskärsijän roolin.

Joonas Konstig on teostrilogiallaan raivannut itselleen paikan varteenotettavana kirjailijana. Hänen tuotantoaan sopii seurata. Ainakin aihevalinnoissaan hän on osoittanut melkoista nokkeluutta.

Mutta entä kertomuksen esine, räjähtämättä jäänyt neuvostoliittolainen pommi? Siihen liittyvistä mitä villeimmistä vaiheista sopii lukea itse. Vaiheet kuuluvat lohkoon fiktiivinen äksön.

Joonas Konstig: Sotaan syyllinen. WSOY 2022, 371 sivua.

Advertisement
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s