Paula Havaste: Laahus

Kansikuvatytön vaatetus on ehjempi ja peittävämpi kuin
Reetan vaateriepujen kuvaus kirjassa.

Useita historiallisia romaanisarjoja kirjoittanut kirjailija Paula Havaste on aloittanut uuden sarjan. Se alkaa 1500-luvun lopulta, nuijasodasta (1596−1597). Tarinan aloitti syksyllä ilmestynyt Laahus. Toinen osa on kirjailijan kertoman mukaan valmis ja kolmas työn alla. Tekstiä Havasteelta syntyy siis liukkaasti, kun historialliset faktat on etsitty, löydetty, tutkittu ja omaksuttu.

Syntyy ehkä liiankin liukkaasti, kumisee lukijan päässä hälytysääni. Juoni kuljettaa, kun mielikuvitusta ja kertojakokemusta kirjailijalla riittää. Havasteen romaanit perustuvat päähenkilön selviytymistarinaan. Historiallisella juonitarinalla syntyy historiallista viihdettä. Paula Havasteen romaanit ovat sitä. Niiden viehätys on tutkitussa ajan kuvassa, elinolosuhteiden ja arjen yksityiskohtien hallinnassa. Havaste on tarkka pieniä yksityiskohtia myöten. Hän kuvittaa historiaa. Liukkaasti syntyvä tarina tyydyttänee sekä kirjailijaa että hänen kustantajaansa ja mitä ilmeisimmin uskollisimpia lukijoita.

Nuijasota oli talonpoikaiskapina ihmisten kestokyvyn ylittänyttä veronkiskontaa vastaan. Ruotsin ja Puolan yhteinen kuningas oli tuolloin Sigismund Vaasa ja hänen käskynhaltijanaan istui Turussa raaka ja ahne aatelismies Klaus Fleming. Omavaltaista ja mielivaltaista veronkiskontaa harjoittivat väkivaltaiset, ryöstelevät huovit aseistautuneina ratsain ryhmänä liikkuen. Siksi asumuksissa ei heidän mielivallalleen mahdettu. Mutta kapinahenki kasvoi ja sitä lietsoi tyhjin lupauksin Sigismundilta kruunua havitellut Kaarle-herttua, Kustaa Vaasan nuorin poika. Ruotsin puolelta saattoi lietsoa talonpoikia kansannousuun ilman sotilaallista apua.

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista.

Laahuksessa nuijasota tuo väistämättä mieleen Suomen vuoden 1918 sisällissodan, joka päättyi punaisten silmittömään joukkopakoon Pälkäneentietä kohti Lahtea ja Venäjää. Kuolemankauhuiseen joukkopakoon päättyi myös nuijasota ja lopulta 3000−5000 ihmisen silmittömään teurastukseen. Flemingin sotilaiden täytäntöön paneman ihmisteurastuksen jälkeen öisillä korpiteillä oli turvallista liikkua, jos kellään oli sellaiseen syytä: susilaumat sulattelivat ahmimiaan tuoreaterioita välittämättä kulkijoista. Erinomainen päätelmä Havasteelta.

●●●

Kansannaiset ja rahvaan tyttölapset olivat menneitä vuosisatoina arvottomia olentoja. Miehet omistivat heidät, heidän loputtoman raadantansa, heidän palkkansa ja kehonsa. Vähäinenkin arka suun avaus kysymättä merkitsi fyysistä rankaisemista, ainakin tämän romaanin keskushenkilön kokemana. Naiset elivät nyrkkivallan alla. Tämä hyinen todellisuus on Paula Havasteen Laahuksen punainen lanka, alistettujen naisten mykkä hätähuuto, sillä mykkinä heidän tuli pysyä. Naisten karuista kohtaloista huutaa sydämettömyys ja syvä myötätuntovaje.

Naisen aseman kuvaus ei tee kirjasta tendenssiromaania, mutta nykylukijalle sanoma on hyvin selvä.  Mieleen nousee Teuvo Pakkalan hyytävä kertomus 1800-luvun lopulta herraskartanon  huutolaislapsen säälimättömästä kohtelusta isäntäväen ajattelemattomuudessa yöunta tarvitsemattomana lapsityövoimana.

Laahuksen päähenkilö on aluksi vasta 12-vuotias riukukinttu, paleleva ja nälkiintynyt Reeta. Kotona asuu nälkä. Ruoka ei riitä vallankin, kun vähäisellä ravinnolla perheen isä tyydyttää ensin itsensä kylläiseksi. Muille jäi, jos jotain padan reunoille sattui jäämään. Perhe yrittää selvitä turkisten myynnillä, mutta isä ei ole riittävän onnekas ansoineen. Jos Reetasta päästäisiin eroon, olisi yksi nälkäinen vähemmän. Isä kuljettaa Reetan päivämatkojen päähän suureen kylään varakkaan kauppiaan pikkupiiaksi, palkolliseksi. Vaikka tienesti on liki olematon, auttaa se hieman. Reeta niitä kolikoita ei näe. Ne tilitetään isän kouraan.

Reeta joutuu keittokotaan sekä pyykkipatojen äärelle rantaan ja pyykkien huuhtelijaksi jäisen avannon reunalle, määrätietoiselle sisäpiialle alistetuksi käskytettäväksi. Yönsä hän nukkuu navetan ylisillä heinissä, kuten ikäisensä lypsäjä-Kaisa.

Äiti oli erotessa varoittanut. Mutta mistä? Reeta olisi halunnut kysyä, jos olisi uskaltanut. Kun Reetalle tulevat ensimmäiset veripäivät, tapahtuman on hänelle vieras. Hän on sen edessä ymmärtämätön ja avuton.

Kaipasin töiden kuvausta Reetan oman kokemuksen kautta, kaikkine vihlovine selkäsärkyineen, sormien ulottumattomuuksineen raskaiden väännettävien pyykkien ympäri, palovammojen aiheuttamaa kipua, pakkasen tunkeutumista paljaita reisiä myöten ylös ja ensimmäisten kuukautisten tuomaa paniikkia. Avantovedessä jäätyneiden sormien sulamisen kipu oli miltei ainoita Reetan omiin tuntemuksiin perustuvia katkelmia. Paula Havaste kuvaa siis Reetan töitä ja työmäärää työnantajan näkövinkkelistä, eräänlaisina työlistoina. Reetan edellytetään selviävän ja jaksavan.

Kauppias huomaa nopsaan, että pikkutytöstä on kehkeytymässä nainen. Ei hän ole ensimmäistä kertaa asialla, kun hän lupaa Reetalle varastoaitasta kehon peitoksi ehjemmän puseron repeytyneen tilalle ja paljaiden säärien suojaksi hameen, ensimmäiset vaatteet Reetan elämässä, vaikkakin käytetyt. Hän on kulkenut samoissa kylmältä suojaamattomissa rievuissa kaikki lähivuodet, koko omaisuus yllään. Kauppias lähtee antamaan vaatteet aitan orrelta, kunhan Reeta tulee riittävän välimatkan päässä perässä.

Niin Reetasta tulee pilattu nainen. Hänet raiskataan ja kauppias tekee sen toistuvasti milloin milläkin käskytyksellä talliin ”sukimaan hevosia” avukseen.  Käskyjä on pakko totella. Väkisin ottaminen tuottaa kauppiaalle nautintoa. Pikkupiika on pian raskaana ja saa lähteä talosta, häpeäksi kun on. Hiljentäjäksi hän saa kuusi hopeakolikkoa. Hänen on palattava kotiin synnyttämään ja elämään väkivaltaisen isän silmien alla. Hopeita Reeta ei sen koommin näe. Hänestä on tullut synnyinkodissaankin portto. Ei edes äiti välitä tietää, mitä tytölle on tehty.

Mutta Reetassa on ainesta enempään, kuten kaikilla Havasteen kirjojen päähenkilöillä. Selviämistie on kivikkoinen ja ohdakkeinen. Syntynyt tyttövauva saa nimekseen Anna ja hän sylikuopassaan Reeta sinnittelee kodin kylmässä saunassa vanhan vällyn alla. Senkin isä käy kiroten kiskomassa pois, mutta äidin suostuttelulla antaa lopulta jäädä Reetan ja tämän pienokaisen suojaksi. Vanha ja repeytynyt kun on.

Ajan kulkutauti, englannin tauti, ulottaa iskunsa perheeseen. Lopultakin kaikki muut selviävät, muttei Reetan Anna-pienokainen. Hänet on haudattava kunniattomasti äpäränä. Mutta Reetalta lapsi ei katoa, vaan hänestä tulee eräänlainen mukana seuraava jatke, laahus. Vain Reeta näkee lapsensa, joka oppii kävelemään, juoksemaan, nauramaan ja leikkimään. (Henkiolento-Annan leikkiminen on ainoa välähdys lasten oikeudesta kehittyä leikkimällä. Kurjalistolapsille sellaista ylellisyyttä ei suotu.)
Annan vaistoavat myös herkimmät koirat ja jotkut hevoset. Reeta saa sylissään nukkuvasta Annasta voimaa kestää vastoinkäymiset ja kaltoin kohtelut, joita hänen osakseen on tuleva koko romaanin mitassa.

Karulle, lyhyelle ja perheen puolelta tylylle vierailulle saapunut äidin veli, Reetan eno, tulee pyytämään Reetaa äitinsä töiden tekijäksi, isoäiti kun oli telonut pahasti jalkansa eikä kodin töistä selvitä. Matka mummolaan on päivämatkojen päässä. Eno hiihtää sutjakkaasti, Reeta kahlaa perässä liian lyhyessä hameessa, vailla jalkineita. Saappaita ei annettu tytöille ja naisille, vaan heidän oli tyytyminen jalkarätteihin, joiden alle sidottiin siannahkapala. Kylmältä se ei eristänyt.

Eno on nuijasodan kapinaan värväri ja Reetan hakeminen vain käynnin sivujuonne. Enolle Reeta ei ole pilattu portto. Reeta saa vihdoin ruokaa ja lämpimämmän yösijan, mutta hänestä isovanhemmat haluavat suuremman hyödyn. Hänet hommataan ison kylän kestikievariin töihin. Työmäärä on loputon ja työpäivät pitkiä. Reeta vastaa ulkona keittokodassa kievarin vieraiden aterioista, aamuisin suuresta padallisesta puuroa, päivällä ja illalla haudutetuista papu-savulihapadoista. Nälkäisiä miehiä on välillä laumoittain. He ovat joukkojaan kokoavia nuijasodan kapinallisia. Heidän johtajansa on Jaakko Ilkka, Havasteen romaanissa miehille Jaska Ilkkainen.

●●●

Kun kestikievarin isäntä kokee vastoinkäymisiä, joista hän ei halua avata kukkaroaan ja ottaa vastuuta, hän kohdistaa vihansa Reetaan syyttäen tätä huonokuntoisten härkärattaittensa rikkomisesta. Kun Jaakko Ilkkainen toistaa Reetalle kutsun lähteä kapinallisten mukaan ruuanlaittajaksi ja kun kaiken lisäksi nuori Reeta on silmin nähden rakastunut häntä ystävällisesti puhuttelevaan ja silmiin katsovaan Jaakko Ilkkaiseen, Reeta tekee ratkaisunsa ja lähtee. Hänestä tulee nuijasotalaisten ”lotta”, yksi monista. Historiallinen vastine Suomen sodasta on ilmeinen: Lotta Svärd.

Ratkaisevan muutoksen Reetan elämään tuo se, että Havasteen mukaan Jaakko Ilkkainen käskytti kapinalliset kohtelemaan muonittavia nuoria naisia asiallisesti. Nuijasodan miehet etenevät edellä ryöstäen ja tyhjentäen huovien kartanoita ja jättäen ruoka-aittojen aarteet tien varteen naisille perässä tulevaan härkävankkuriin koottaviksi. Rakastunut Reeta kohtaa voittajansa. Hän on esinaisen aseman itselleen suvereenisti omiva Jaakko Ilkkaisen rakastettu, Pihla. 

●●●

Paula Havaste on kertonut sukuselvityksensä paljastaneen, että hän polveutuu 17. sukupolvessa Jaakko Ilkasta. Kirjailija arvioi kuitenkin, että hänenlaisiaan ”jälkeläisiä” on Suomessa runsaamminkin. Jaakko Ilkka oli ilmeisesti naistenmies, vaikka Laahuksessa Havaste tekee hänestä nykyaikaisen sukupuolisen tasa-arvon ilmentymän ja rakastajana herrasmiehen. Sopii uskoa tai olla uskomatta. Havaste suo kirjassaan Reetalle yhdynnän rakastamansa ja palvomansa miehen kanssa, eikä mies perusta käyttäytymistään väkisin ottamiseen ja hyväksi käyttöön. Tämäkin ainesosa siis maustamaan romaanin tarinaa!

Kapinan kukistumisesta seuraa hillitön talvinen pako kohti pohjoista, kun Reeta on ollut ruuanhakumatkalla härkävankkureineen nuoren sotilaspojan Hannon kanssa. Heidän on selvittävä omin avuin. Yrityksestä piiloutua huoveilta tulee elämän ja kuoleman kamppailu. Kuumesairaan Hannon voimat eivät riitä ja Reetasta kehkeytyy oman pystymisensä ylittäjä.

Havasteen kuvaama pakomatka asumattomilla korpitaipaleilla pakkasen kourissa ruuatta on hyytävä.  Laahus nostaa lukijan ajatuksiin kymmenet miljoonat ukrainalaiset, jotka vailla säännönmukaista vettä, lämpöä, sähköä ja perustarvikkeita sinnittelevät kuka missäkin asumiseen kelpaamattomassa loukossa talven kiihdyttäessä tuloaan. Laahus osuu meidän ajassamme piinattuun Ukrainaan.  

Kirjailija kärjistää Hannon ja Reetan erot kyvyssä selviytyä epäinhimillisissä oloissa. Vasta kun Hannon onnistuu ampua jousipyssyllään aution ladon seinähirsien raosta ladon edustalla liikuskeleva hirvenvasa, hän saa kompensaatiota kuohitulle miehisyydelleen. Hän rakastaa raskaana olevaa Reetaa, jonka kanssa on kerran Reetan varovasti ohjastamana maannut. Jos vauva osoittautuu pojaksi, Hanno haluaa hänelle sankarinsa nimen. Eikä Reetalla ole mitään sitä vastaan: saada Jaakko, kun Anna on jo vilkuttanut äidilleen hyvästit ja kadonnut metsän siimekseen.

Väkevä ja koskettavaa tarina siis, joka tässä tuli melkein (ei sentään aivan) kerrotuksi. Havasteen kirjoissa ei katsota taaksepäin. Siksi Reeta ei tulle tietämään, mitä syntymäkodille kapinan jälkeisinä aikoina kuuluu. Toteuttiko isän haavekuvansa tehdä pikkuveljestä huovin, joka repisi kohtuuttomia veroja itselleen samankaltaisista köyhistä kodeista. Isän mielestä kun on parempi olla voittajien kuin voitettujen puolella.

Paula Havaste: Laahus. Gummerus 2022, 429 sivua.

Advertisement
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Viihderomaani Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s