Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka

Tinkimätön kuolemaan saakka. Teoksen nimi viittaa vakaumukselliseen pasifistiin, aseista- ja jopa sotilaspuvusta kieltäytyjään Arndt Pekuriseen (1905−1941). Vuonna 1931 eduskunta oli hyväksynyt uuden asevelvollisuuslain, Lex-Pekuriseksi kutsutun, joka mahdollisti aseistakieltäytymisen aiemmin hyväksyttyjen uskonnollisten syiden lisäksi myös vakaumuksen perusteella. Laki ei ollut voimassa sotatilassa. Pekuriseen se ei ulottunut. Hänet teloitettiin Vienan Karjalaan kuljetettuna Valkeajärven rannalla 5. marraskuuta 1941, sotatilalain voimassa ollen siviilihenkilönä. Hänen kohtalonsa ja kohtelunsa on lähihistoriassamme ainutlaatuinen, nykykatsannossa kansallinen häpeätahra.

Häpeästä on selvitty painamalla Pekurinen unohduksiin. Siksi Kai Sadinmaa (s. 1964), kirjailija ja entinen pappi, päätti kirjoittaa hänestä kirjan. Yhdistäjiksi itsensä ja Pekurisen välillä hän kokee häpeän ja kunnian. 

Kirjan nimi siis viittaa yhtä lailla kirjoittajaan itseensä. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, Arndt Pekurinen ja Kai Sadinmaa, ja he muistuttavat periksi antamattomuudessaan toisiaan. Kirjan nimessä kuolema viittaa teloitettuun. Mutta luonteenlaatunsa hyvin tunteva Sadinmaa voi osua oikeaan, jos hän tarkoittaa siinä myös itseään. Vakaumuksellisuus, tinkimättömyys, jääräpäisyys, kovakalloisuus, periaatteellisuus, joustamattomuus, mukautumattomuus, mielistelemättömyys – siinähän sitä.

Arndt Pekurisen radikalisoitumiseen antimilitaristisessa
liikkeessä vaikutti suuresti ”sielunveli” Aarne Selinheimo.
Kuvassa Pekurinen.

Eroja löytyy yhtälailla. Pekurinen näyttäytyy kirjassa rauhallisena itsensä hillitsijänä, kilttinä kansanmiehenä, kun taas Sadinmaalta palaa hihat ja päreet mennen tullen, eri henkilöistä, asioista ja tilanteista. Hän on provosoija ja provosoituja, joka räyhää, riitelee ja tunnistaa itsessään myös kuohahtavan halun väkivaltaan, vaikka vain kadulla häntä jotenkin risovan ihmisen tilttaamiseen. Se ei liene jokapäiväistä, mutta kertoessaan sellaisistakin tapauksista hän naulitsee tarkoituksellisesti itsensä häpeänristille.

Sana häpeä toistuu kirjassa tiheään. Sadinmaa häpeää, muttei kadu. Pikemminkin hän huutaa hyväksyntää. Monista kirjassa kuvatuista tilanteista päätellen Sadinmaa ottaa helposti itseensä.
”Olen niin herkkä loukkaantumaan.”

●●●

Torniolaisen poliisin ja alkoholistiäidin poika opiskeli teologiaa ja vihittiin papiksi 1996. Helsingin tuomiokapituli mitätöi hänen pappisoikeutensa elokuussa 2021.  Sen teki Suomen liberaalein hiippakunta, Sadinmaa muistuttaa. Sadinmaa syytti ja syyttää kirkkoa konservatiivisuudesta, hierarkkisuudesta ja autoritaarisuudesta. Kirkko on hänestä, entisestä papista, melko tarpeeton.

”Kirkko on tuottanut hartautta, pitänyt ihmiset alaikäisinä, varjellut ajattelemasta omilla aivoillaan ja suojellut kauhistuttavalta vapaudelta, siltä tiedolta, että jos ihmiset haluavat olla Kristuksen seuraajia, heidän pitää itse päättää mikä on hyvää ja pahaa, mikä oikea ja väärin.”
Aika anarkistinen ajatus! Viimeisin papin oikeuksien menettämiseen välien kärjistyessä kirkon kanssa koski ehtoollisenanto-oikeutta. Sen voisi Sadinmaan mielestä suorittaa kuka tahansa kristitty. Myös antaa ehtoollinen itselleen? käväisi mielessäni.

Omaa uskoaan hän julistaa, sillä se ei liene himmennyt. Leimakirves ei iske kristinuskoon vaan kirkon rakenteisiin.
”Olen suhtautunut pappeuteen liian kunnianhimoisesti. Kirkossa pärjätäkseen edellytetään b-tason suorituksia, keskinkertaisuutta ja puolisydämisyyttä. Minä en halua puolikasta vaan kokonaisen, en tekopyhää vaan pyhää, en kirkollista teeskentelyä vaan aitoutta, en Jumalan varjoa vaan Jumalan. En halua puhua saarnastuolissa palavasta pensaasta vaan sytyttää sen palamaan, syttyä itse ja sytyttää kaikki muutkin.”
Tekstissä on vahva itsen ylemmäksi ja pyyteettömämmäksi kokemisen maku. Välillä kirjaa lukiessa kävi tunne, että Sadinmaa on samaistanut itsensä Jeesukseen, etenkin kokiessaan itsensä kirkon uhriksi. Hän koki olevansa Jumalan merkitsemä, kutsuma ja valitsema. Hänen ja Jeesuksen välissä ei ollut tai ole muuta.

Liki kolmeen vuosikymmeneen mahtuu melkoinen määrä yhteentörmäyksiä lähimpien esimiesten ja evankelisluterilaisen kirkon ylemmän johdon ja elinten kanssa, ensimmäisestä työpaikasta Pohjois-Karjalassa alkaen. Moniin niistä liittyi Sadinmaan järjestämä näyttävä performanssi. Tavoitteli hän sitä tai ei, hänestä tuli julkisuuden henkilö. Vaikka hän haki julkisuutta pyrkiessään vasemmistoliiton listoilta eduskuntaan (perin kehnolla menestyksellä), julkisuudesta tuli myös taakka, joka on saanut hänet miettimään nimen vaihtamista. Mutta ei se mitään auttaisi, hän tietää. Mies on yhtä kaikki sama.

Helsingin kirjamessuilla esiintyi seestyneen tuntuinen mies.

Sadinmaa kärjistää, liioittelee ja ylireagoi, niin lukiessani tunsin. Teos osoittaa äärimmäisiä masokistisia valmiuksia. Sadinmaa uhriutuu ja vaikkei aina pidä taipumuksestaan uhriutua, hän viihtyy roolissaan.
”Olen niin tottunut uhriutumaan, että se tuottaa minulle nautintoa… Tunnistan pappeudesta erottamisessa samanlaisen kuvion ja nautinnon.”
Hän pyrkii ymmärtämään itseään, tajuamaan kapinakäyttäytymisensä syvimmät syyt. Hän on säälimätön ja avoin itsensä analysoija ja paljastaja. Kirjaa lukiessa tuli tunne: Tuo mies on rikki. Häpeä kulkee rinnalla, istuu olkapäillä, kävelee edessä ja takana. Silti hän ei kadu, toki kertoo pyrkineensä tekemään vanha kaunakaverin kanssa sovinnon keskustellakseen mennyt asia uudelleen mutta tulleensa torjutuksi.

Hän ei säästä juuri ketään. Erityisen runsaasti hänellä on hampaankolossa Helsingin hiippakunnan piispaa Teemu Laajasaloa kohtaan. Tuli tunne, että kirjan yksi tehtävä on kosto. Välirikon synty juontaa vuosiin, jolloin Laajasalo oli Kallion seurakunnan kirkkoherrana. Sen jälkeen kaikki itseensä kohdistuneet ongelmat kirkossa Sadinmaa, ”kirkon rakkikoira”, henkilöi Laajasaloon. Kirjan käyttämistä kostoon on aseena arveluttava ja kaksiteräinen. Kirjoittaja osuu myös omaan nilkkaansa. Uhma ja ylemmyys syrjäyttävät kyvyn armollisuuteen itseä kohtaan, unohtamiseen ja anteeksiantoon, rikkinäisen eheyttäjiin.  

Itsensä paljastamisessa Sadinmaa menee pitkälle. Hän, Heli-vaimonsa kanssa elävä kolmen lapsen pitkän rupeaman työtön koti-isä, uskoo vankasti seksuaaliseen auraansa ja ilmaisee naisenkipeytensä näkemiään tai kohtaamiaan naisia kohtaan useissa yhteyksissä. Meillä kaikilla lienee seksuaalisia mielteitä ja mielihaluja kohtaamiamme ihmisiä kohtaan, mutta pidämme ne ja monet muut privaattimielteet visusti yksityisyyden piirissä.

●●●

Kai Sadinmaa on säkenöivä ja kipunoiva kirjoittaja. Kirjan teemaan sopinee sanonta ”kirjoittaja Jumalan armosta”. Hänen tekstinsä on väkevää, ilmaisukykyistä, manipuloivaa, iskevää, viiltävääkin. Hänen argumentaatiotaitonsa on hioutunut monissa keitoksissa. Enpä alistaisi itseäni hänen kanssaan väittelyyn, mistään. Jyrkkiä mielipiteitä hänellä riittää vaikkapa pölyisten ja unohdetuilla tavaroilla täyttyneiden kattokerrosten muuttamisista lisäasuinkerroksiksi. Sadinmaa osoittautuu romantikoksi ja pesunkestäväksi antikapitalistiksi:

”Sata vuotta sitten oli vielä tyhjää tilaa. Tänään ymmärrys sen merkityksestä on kadonnut, kun löysät on vedetty pois joka puolelta, kuten ullakoilta, joita on remontoitu asunnoiksi ympäri Helsinkiä. Ullakot, samoin kuin kellarit, ovat kummituksia, aaveita, alitajuntaa, mysteereitä ja salaisuuksia, ei markkinoita varten. Vapaan tilan alistaminen yksityiseen voitonpyyntiin ja markkinoiden totalitarismille ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Ihmisen pää ei sitä kestä.”

Vapaus, ilmavuus ja tyhjä tila, niitä hän kaipaa. Hän tarvitsee ihmisiä ja asuttuja elinympäristöjä, mutta ei pidä likelle tulosta. Kyse on enemmästä kuin koronaväleistä.
”Tarvitsen paljon tilaa ympärilleni. Ihmiset usein ärsyttävät minua. Siksi minun on ollut vaikea sopeutua mihinkään yhteisöön. Ennemmin tai myöhemmin happi ja liikkumatila katoavat.”
Hapen ja liikkumatilan tarpeesta on paljolti kyse myös vuosien kirkkosodassa. Lapsuutensa Perä-Pohjolan murteella Sadinmaa ilmaisee vapaudenkaipuunsa näin:
”Sama paniikki ja nurkhaan ajetun fiilis mulla on ollut läpi elämäni, intisä, ihmissuhteisa, kirkosa, pappina. Onko se kaikki kapinointi ja uhma ollu vain yritystä päästä ulos umpikujasta, saaha tillaa hengittää?”

●●●

Kodin tarjoama lapsuus ei ollut Kai Sadinmaan kokemuksena hääppöinen. Yksi varhaisimmista muistoista ankarasta poliisi-isästä oli tämän epäoikeudenmukaisuus. Isä oli miltei aina virantoimituksessa. Pieni poika sai turhaan odottaa äitiään töistä. Tämä saattoi iltamyöhään saapuessaan sammua eteisen matolle, josta pikkunassikka kiskoi äidin maton avulla makuuhuoneeseen, riisui vaatteita ja yritti peittää jälkiä ennen isän paluuta. Rakkautta äidiltä ei hellinnyt, eikä äiti lapsuudenperheeltään ”äpäränä” ollut saanut sitä itsekään. Kain isoveli Juha oli varas, pankkiryöstäjä ja vankilakundi, jolle isä ei uskaltanut asettaa rajoja. Kai löysi vuosia myöhemmin narkomaaniveljensä tämän Helsingin asunnosta vankasti kalmolta lemuavana.   

Kain henkireikä oli toimia Tornion Pallon -47 joukkueen keskeisenä pelaajana ja kapteenina, kunnes siinäkin hän sai kokea tulleensa eristetyksi ja sysätyksi yhteisön ulkopuolelle. Häntä ei kutsuttu mukaan. Pallo oli uskollinen ystävä. Sitä hän pyöritteli jaloissaan pöydän alla aterioiden yhteydessä ja pallo oli sängyssä ison pojan unileluna.

Turvattoman ihmistaimen selviytymiskonstit ovat monet. Mutta traumat seurauksineen aikuisuudessa jäivät. Hänestä tuli kaikin puolin Vaikea Tapaus.

Kirja Tinkimätön kuolemaan saakka tavoittelee ja myös tavoittanee rehellisyyttä ja avoimuutta kahden eri aikakaudella ja oloissa eläneen ihmisen elämään ja elämän inventaarioon. Tämäntasoisen tilityksen täytyy olla vapauttava ja puhdistava katharssis. Karharssista kirjailijalle tuntuu tuovan myös urbaani luonto. Sitä hän lienee kokenut Helsingin Munkkiniemen kesässä ja ruskassa ulkoiluttaessaan Duško-koiraansa.  Rikkinäinen mies vaikuttaa uudessa asuinympäristössään eheytyneemmältä.

Yllytän kansalaisia lukemaan Sadinmaan teoksen Tinkimätön kuolemaan saakka. Kirja on kiinnostava, antava ja antoisa. Sen loppuun kaipasin vuosilukuina yhteenvedon Arndt Pekurisen elämänkäänteistä. Nyt Pekurisen elämänvaiheet hautautuvan eri paikkoihin kirjailijan omakohtaisen kerronnan sisään. Tämä vihjeeksi mahdollista uutta painosta varten! Samanlainen lyhyt tähänastinen historia voisi olla lopussa Sadinmaasta itsestäänkin, kirjailijan hyväksymänä muttei hänen omasta kynästään.

Arndt Pekurinen on haudattu Malmin hautausmaalle. Sadinmaa on kertonut Pekurisen tarinan myös Kuoleman kirjassaan (2019), lukuna Elit rauhassa, siksi sinut ammuttiin (s.145−157).

Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022, 317 sivua.

Advertisement