Messujen kirjallisia jälkimakuja

Intensiivinen kirjamessujen seuranta kävi voimille. Soin itselleni kunnon yöunet. Nyt on viimeisten poimimieni ruokalajien sekä jälkimaun aika. Siispä sunnuntaihin.

Teemu Keskisarja kerää aina kuuntelijoita

Historioitsija Teemu Keskisarjan osuuteen oli tälläydyttävä hyvissä ajoin. Kokemuksesta tiesin, että istumapallit loppuisivat, vaikka Suomenlinna-saliin mahtuu rutosti väkeä. Aiheena oli hänen uusin kirjansa Hattujen sota. Historian oppikirjoista muistan sen pikkuvihana 1741−1743. Nimi tullee sodan kestosta, ei uhrien määrästä. Sota aiheutti suunnattomia kärsimyksiä.

Ruotsi sodan aloitti ja sen myös hävisi. Venäjä, jolla oli laadullinen ylivoima, muualta värvättyjä nuoria miehiä verrattuna Ruotsin armeijan jopa 70-vuotiaisiin papparoihin, sai sodalla varsin merkityksettömiä maakaistaleita. Ruotsin kauramoottorilla (10 000 – 15 000 hevosta) toimivalta armeijalta loppui rehu ja tuhansittain hevosia oli teurastettava. Huolto karahti kiville, vaikka oli kotikenttäetu. Pilkkukuume, punatauti ja keripukki tappoivat tuhansia miehiä molemmin puolin rintamaa talvella 1741−1742, paljon enemmän kuin miehiä kaatui taisteluissa. Merkittävin tai oikeastaan ainoa käytiin elokuussa 1741 Lappeenrannassa. Ruotsin armeija vetäytyi uuvuttavassa marssissa kuraisia taipaleita pitkin poltetun Haminan kautta Helsingin Tuomarinkylään.

”Tuolloin uskottiin vain viljaan sen sijaan, että olisi pistetty sotilaat syömään metsästä puolukoita keripukin torjumiseksi. Ei ollut myllyjä eikä asumusten pienistä käsimyllyistä ollut armeijan tarpeisiin Jauhamattomia jyviä sekoitettiin kuraiseen veteen. Siitä vaan suuhun ja suu solmuun”, Keskisarja kuvasi ruotsalaisen kreivin Charles Emil Lewenhauptin johtaman armeijan toivotonta asemaa.

Signeerattavaa Keskisarjalla riitti.
Jono oli katkaistava, kun kirjat loppuivat.

Hattujen sota on vähiten tutkittuja tragedioita. Absurdi tragedia se oli:
”Laihat ryysyläiset kiskoivat kamalilla keleillä rauta- ja pronssihärveleitä, rääkkäsivät itseään ja luontokappaleita, talloivat vähät viljelykset, varppasivat vastatuuleen, vajosivat suonsilmäkkeisiin ja ahtautuivat taudinpesiin tarkoituksenaan surmata samanoloisia myötäihmisiä sen sijaan, että olisivat saunoneet, pelehtineet tai opponoineet latinankielisiä väitöskirjoja”, Keskisarja tykytti verbaalista sarjatultaan.

Punapakolaiset vähemmän poliittisia kuin on luultu

Itä-Suomen yliopiston Karjalan laitoksen professori Marja Lähteenmäki on tutkinut punapakolaisten, etenkin naisten kohtaloa. Aiheesta on ilmestynyt hänen teoksensa  Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Suomesta pakeni Neuvosto-Venäjälle sisällissodan tappion koittaessa noin 10 000 punapakolaista sekä 1920- ja 1930-luvuilla 15 000. Yhdysvalloista muutti Neuvosto-Karjalaan 6 500 suomalaista siirtolaista.

”He olivat pääasiassa taloudellisia pakolaisia, eivät niinkään poliittisia, kuten on uskottu. Suomi ei tarjonnut näille ihmisille mitään. Sen sijaan Neuvosto-Venäjä, vuodesta 1922 Neuvostoliitto, kutsui ulkomaista työvoimaa lupaamalla töitä, lasten ilmaisen koulutuksen ja muuta hyvää. Punapakolaiset olivat suurelta osin tavallisia siirtolaisia, jotka lähtivät paremman elämän toivossa”, kertoi Marja Lähteenmäki Petroskoin tiedeakatemian arkistojen hänelle paljastamaa.

Alkuvuosina uskottiin myös feminismin ja kommunismin liittoon, joka toisi sukupuolille tasa-arvon. Suomessa työläisnaiset olivat olleet lapsityövoimaa. Tsaarinajan Venäjällä oli noussut naisterroristeja, taisteleva feminismi, joka ulottui vielä Neuvosto-Venäjän alkuun. Leninin lähellä oli vielä muutamia vahvoja naisia. Hänen kuoltua naiset lakaistiin sivuun, synnyttäjiksi. Naisten ohjaamista koteihin edistettiin lakimuutoksilla.

Marja Lähteenmäki tutki Petroskoin tiedeakatemian
arkistossa suomalaisia punapakolaisia.

Punapakolaisten kohtalon tiedämme. 15 000 Karjalan siirtolaista teloitettiin, enemmistö heistä niskaan ampumalla sorakuopan reunalla. Enin osa säästyneistä joutui työleireille. Suomalaisten punasiirtolaisten kohtalon valtiollisesta selvittämisestä käynnistettiin keskustelu meillä vasta 2010-luvulla, paljolti Ikitie-elokuvan (2017) innoittamana. Stalinin vainoissa tapettiin arviolta 25 000 – 30 000 suomalaista tai suomensukuista. Heitä on haudattu Karjalan Karhumäkeen Sandarmohiin. Tutkimukset oli määrä käynnistää Suomen ja Venäjän valtiollisella sopimuksella. Sittemmin Vladimir Putinin regime on väittänyt Stalinin Karjalan uhreja Suomen armeijan terrorismiksi ja väittämän oikaissut petroskoilainen tutkija Juri Dmitrijev vangittiin ”ulkomaan agenttina” (oikeuden vapaudettua hänet hänet vangittiin uudelleen syytettynä adoptiotyttärensä hyväksikäytöstä. Syytös on leimattu Dmitrijevin hiljentämiseksi).

Viimeistään hyökkäyssota Ukrainaan katkaisi mahdollisuuden valtiolliseen yhteistyöhön Suomen lähihistorian kipeän aukon perusteellisesta tai ainakin riittävästä selvittämisestä.

”Suomen Kommunistinen Puolue SKP hylkäsi vainon aikaan Neuvosto-Venäjälle muuttaneet eikä tunnustanut Stalinin vainoja”, Lähteenmäki summasi.

Pertti Torstila uskoo kansandiplomatiaan muttei Orbániin

Diplomaatti Pertti Torstila on työskennellyt 44 vuotta ulkoasianministeriömme palveluksessa. Itselleen parhaimmat vuodet niistä hän on työskennellyt Budapestissa. Ajasta ilmestyi juuri teos Komennus Budapestiin. Kustantaja Siltalan osastolta se myytiin sunnuntaina loppuun. Olisi jännä tietää, minkä verran niitä oli ylipäänsä varattu myyntiin. Selitys kiinnostukselle saattaa piillä siinä, että Unkari ei ole vielä ratifioinut Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä.

Pertti Torstila kustantajansa Aleksi Siltalan kanssa kirjamessuilla.

Torstila löytää sille kaksi selitystä. ”Suomi nousi EU:n puheenjohtajamaana oikeusvaltioperiaatteiden puolustajaksi, kun taas Viktor Orbán polkee oikeusvaltioperusteita. Orbánilla on myös varsin lämpimät suhteet Putinin ja Recep Tayyip Erdoğanin kanssa.”

Orbán on julkisuudessa kiistänyt kielisukulaisuuden, johon Suomen ja Unkarin kansojen keskinäinen sympatia on vuosisadan ajan nojannut, myös silloin kun Unkari oli valjastettu stalinistiseen hallintoon. ”Mutta kansandiplomatia on kestänyt ja kestää”, Torstila vakuutti.

Orbán oli ensin kommunisti, nuorena liberaali demokraatti ja nyt nationalisti. Tärkeintä hänelle on valita keinot säilyttää valta”, Torstila sanoi ja näki Orbánin nationalistisen nosteen syntyneen siitä, että hän puolusti niitä kolmea miljoonaa ulkounkarilaista, jotka jäivät tynkä-Unkariksi kutistuneen maan ulkopuolelle ensimmäisen maailmansodan seurauksena.

Suomalaisugrilaiset sukujuuret ovat yhteiset, vaikka kieliä vertailemalla sitä on vaikeaa uskoa. Kun Pertti Torstila määrättiin suurlähettilääksi Unkariin, paikka ei ollut UM:n hierarkiassa kovinkaan arvostettu, kuten eivät muutkaan sosialistiset, Neuvostoliiton alistamat maat. Torstilan esimiehen  Ralph Enckellin kommentti ei kannustanut:
”Sillä maalla ei ole mitään tulevaisuutta Suomen ulkopolitiikassa. Älkää sitten vajotko siihen fennougrismin hömpötykseen.”

Budapest, vielä 1900-luvun alussa Euroopan keskeinen kulttuurikaupunki, näyttäytyi tuoreelle suurlähettiläälle ankealta ja alakuloiselta.  Suurlähetystö oli raunioina.
Suomi esittäytyi unkarilaisille järjestämällään kulttuuriviikolla. Siellä näytettiin kaksi tuoretta elokuvaa, Kahdeksan surmanluotia ja Maa on syntinen laulu. Kohottavaa Suomi-kuvan siis luontia!

Torstilan virkakauteen mahtui presidentti Urho Kekkosen viikon mittainen valtiovierailu. Niiltä ajoilta valtiovierailut ovat lyhentyneet paripäiväisiksi. Unkarissa ei ole kalavesiä ja isännät järjestivät tilalle metsästyssafaarin:
”Se oli hirvittävää teurastusta suljetussa reservaatissa, mistä liikkeelle ajetut eläimet pakenivat vauhkoina pääsemättä luoteja pakoon. Osui aina, kun vain ampui jonnekin päin. Lopussa maahan koottiin riviin 720 fasaania.”

Pertti Torstila muistelee loppukommunikean tiukkaa vääntöä. Unkari noudatti Moskovan tiukkaa kantaa, jonka mukaan siinä ei saanut olla mainintaa Suomen puolueettomuudesta. Kekkonen ilmoitti vastavetona, että mitään kommunikeaa ei tule, jos puolueettomuuttta ei todeta. Unkari joutui taipumaan, sillä kommunikean puuttuminen olisi merkinnyt vierailun epäonnistumista.

”Iso-Britannian diplomaateille annettu ohje kuuluu: Don`t go native! On ensisijaisesti säilytettävä lojaliteetti omaa maata kohtaan. Silti minusta on Unkarissa asuessani tullut jossain määrin natiivi”, tunnusti unkarilaisen viinitilan pitäjänä toimiva Pertti Torstila.

Olli Rehn: EU:n otteen on säilyttävä

Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn on ahkera tekstintuottaja. Nyt häneltä on ilmestynyt kirja Onnellisten tasavalta Esseitä Suomesta. Onnellisuutta on vara käsitellä kirjassa myös ironisesti.

Rehn teki kirjamessuilla tilannekatsauksen Suomeen ja Eurooppaan maailmanpoliittisissa kehyksissä. Venäjän suhteen Suomi ei hänen mielestään ole ollut sinisilmänen.
”Olemme yrittäneet rakentaa hyviä naapuruussuhteita ja käydä kauppaa, mutta olleet tietoisia riskeistä.” OmanVenäjä-suhteensa hän luonnehti olleen aina realistinen.

Keskeinen asia tulee olla nyt ja tulevaisuudessa myös Kiina ja kylmä sota II.
”Kiina katsoo Ukrainan sotaa Taiwanin aseman kautta arvioiden, miten Yhdysvallat suhtautuisi Kiinan yritykseen liittää Taiwan itseensä.”

True crime

Kirjailija Voitto Ruohosen kirja Rikos ei vanhene käsittelee true crimea, jota on nykypäivinä pidettty uutena ilmiönä, vaikka sen historia ulottuu 17. ja 18. vuosisatojen vaihteeseen. Varhaisimmat painetut tekstit ovat hirtettyjen tunnustuksia. True crime antaa ääntä vangeille, uhreille ja poliiseille.

Suomessa vielä nuori sanomalehdistö seurasi 1800-luvulla tunnettujen rikollisten, kuten Hallin Jannen (postinkuljettajan murha) ja Matti Haapojan (puukkojunkkari ja murhaaja) tekojen seuraumuksia.
”Aiemmat häpeärangaistukset julkisilla paikoilla jalkapuussa korvautuivat sanomalehtien tuomalla julkisella häpeällä.”

Ihminen on aina ollut utelias true crimea kohtaan. ”Tiedetään Pariisin ruumishuoneiden suuret katsojamäärät 1800-luvulla. Ihmisiä hukkui paljon Seineen eikä hukkuneita aina tunnistettu. Ruumiiden katsojaiset olivat siis aluksi tunnistamista varten, mutta huviteollisuuden noustessa etenkin Englannissa siitä tuli Ranska-turisteille kansanhuvia. Katsojaistista tuli turismin vetonaula. Aluksi ruumishuoneille tultiin perhekunnittain, kunnes lapset suljettiin huvituksista pois”, Ruohonen kertoi.

Nykyisin true crime on Ruohosen mielestä mennyt affektiivisemmaksi ja käy kovemmilla kierroksilla. Aiemmin koettu ei enää riitä. True crime näkyy kirjallisuudessamme rikollisten elämäkertoina, katumustarinoina tai puhtaammin ansaintatarkoituksessa kirjoitettuina kirjoina.

Jälkiruoka fiktiona

Seurasin lopuksi myös kaunokirjallisuutta. Yksi syksyn hiteistä on maahanmuuttajataustaisen Anna Soudukovan romaani Varjele varjoani. Nimi on peräisin Joseph Brodskin runosta. Kirjaa on rinnastettu venäläisen Jelena Tšižovan romaaniin Muistista piirretty kaupunki. Molemmat romaanit kuvaavat sopeutumista uusiin oloihin. Tšižovan kaupunki on Leningrad, Soudukovan Turku, jonne syvästi rakastuneet Vera ja Georgi muuttivat Leningradista Neuvostoliiton juuri hajotessa mukanaan kahdeksanvuotias Anna.

Anna Soudukova

Romaanin tarina sijoittuu kahteen eri sukupolveen keskushenkilöinä kaksi naista, äiti Vera ja tytär Anna. Heidän suhteensa kotiutumiseen ovat lähtökohtaisesti erilaiset ja silti niissä on myös yhteistä.
”Muutto marraskuussa 1991 oli lapsen silmin sadunomainen. Luminen Turku oli epätodellinen, turvallinen ja rauhaisa. Uusi elämä oli aloitettava ilman venäläisille niin tärkeitä tuttuja ja ystäviä ja vanhempieni hyvät ammatit jäivät muuton seurauksena taakse”, Anna Soudokuva kuvailee.

Anna muistaa vielä lapsuudestaan kommunalkat useiden perheiden yhteisasumismuotona. Kommunalka ei perustunut vapaaehtoisuuteen vaan asumispaikka ja -neliöt määrättiin. Niiden villiä sosiaalista sopeutumista hän huomaa välillä kaipaavansa.

●●●

Romanttisten historiallisten romaanien ystäville on ilmestynyt oma herkkunsa, kun Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa -romaanille ilmestyi jatko-osa Puuvillatehtaan perijä. Tarina jatkuu, mutta keskushenkilö on vaihtunut Annasta Marttaan, perheen ottotyttöön, joka palaa opintieltä Tukholmasta ja alkaa perehtyä seurapiireihin. Elämää sulostuttaa ja hämmentää kaksi miestä.

Antell on turkulainen kirjastonhoitaja, joka saattoi tässä osassa ujuttaa Turun vanhan kaupunginkirjaston luovasti uuteen kirjaansa. Romaanin kertomalla ajanjaksolla säätyjako oli jyrkkä. Siksi kirjastossa oli erilliset sisäänkäynnit säätyläisille heidän kerrokseensa ja rahvaalla kansankerrokseen. Antell on käyttänyt historiallisina lähteinään 1900-luvun alun kaunokirjallisuutta, vanhoja sanomalehtiä ja niiden mainoksia, arkistotietoa ja vanhoja valokuvia, joista saattoi ammentaa paljon tietoa pukeutumisesta, rakennuksista, miljööstä, harrastuksista, töistä ja työvälineistä, tavoista ja kanssakäymisestä.
”Digitalisaatio on tuonut lähteet ulottuville”, hän iloitsee.

Varsin moni kirjamessujen kirjailija löysi uutuusteokselleen ajankohtaissillan Ukrainan sotaan. Niin myös Antell. Eräässä hänen löytämistään valokuvista 1900-luvun alusta Turun kaupunginkirjaston nurkalla on mielenosoitus Nikolai II:n venäläistämispolitiikkaa vastaan. Tänä vuonna lehtikuva kertoi Ukrainan sodan vastaisesta mielenosoituksesta samalla paikalla.

●●●

Yksi kirjamessujen tärkeistä vieraista, Aleksei Navalnyin
tiedottaja Kira Jarmysh, jota kuuntelin myös trostaina.
Kira asuu Venäjän ulkopuolella eikä hänellä ole kotimaahan paluuta.

Satsaan joka vuosi huomattavan määrän rahaa uusiin kirjoihin. Moisen tuhlaamisen koen säästämisenä aivopankkiin, siis vähitellen suorittamanani tarinoiden ja tietojen kauhomisena omiin aivoihini, joskaan kovin kauan mikään ei tunnu siellä säilyvän. Surullista on se, että jo viime vuoden kirjat ovat muuttuneet kodissa tilaa vieviksi ongelmiksi, aiemmista vuosista ja vuosikymmenistä puhumattakaan. Silti yritän ujuttaa kirjoja kiertoon. Muistan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura arkistonhoitajan Kaarina Salan opetusta, että kirja on tarkoitettu luettavaksi, ei itsellä pihdattavaksi.

Kirjamessuilla havaitsin, että ennen niin laaja antikvaaristen kirjojen alue oli nyt kutistunut muutaman yrittäjän osastoksi eikä ihmisiä alueella parveillut pilvin pimein. Missä olisi laadukkaiden, hienojen tietokirjojen ja romaanien vanhainkoti, joka kunnioittaisi kirja-asiakkaitaan?

Ostin aika monta kirjaa. Lukemista riittää pitkälle yli ensi talven lumien, kenties kesänkin yli.

Advertisement
Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s