Elämän lumo ja kauheus ovat sen yllätyksellisyydessä. Tuorein yllättäjäni on sveitsiläinen kuvanveistäjä ja kuvataiteilija Alberto Giacometti (1901−1966). Olen tutustumisesta haltioitunut. ”Minulle hän ei koskaan kuollut”, toteaa Giacomettista kirjan kirjoittanut ranskalainen Ētienne Barilier.
Teos Alberto Giacometti – elämä katseessa ilmestyi juuri suomeksi. Aiemmin Barilieriltä oli ilmestynyt meillä kerrassaan mainio Kiinalainen piano. Oli siis syytä herkistyä uudelle aiheelle.
Barilierin teos sisältää paradokseja, ainakin sellaisiksi kokemiani. Yksi paradoksi on kirja itse: kirja maailmankuulusta taiteilijasta ja analyysiä hänen lukuisista teoksistaan ilman, että lukijalla olisi katsekontaktia itse taideteoksiin. Kirjassa kunkin kymmenen pääluvun aluksi on kuitenkin yksi taideteos ja ne saavat siis riittää. Omistamastani Olli ja Markku Valkosen Maailman taide -teossarjasta löysin sentään taustoitusta Giacomettista neljän sivuaukeaman ja neljän teoskuvan verran. Ja sitten se parjattu Google: netistä saatoin selata satoja Giocomettin teoksia, pääasiassa veistoksia. Näilläkin lisukkeilla Barilierin innostava ja uteliaisuuden aktivoiva kirja edellyttää keskittynyttä lukemista.
Alberto Giacometti − Elämä katseessa ei ole elämäkerta, vaikka se kertoo suuren taiteilijan elämän pääpiirteet ja kriittiset pisteet. Elämäkertoja Giacomettistä on toki kirjoitettu, samoin analyysiteoksia hänen taiteestaan. Häntä pidetään mestareiden mestarina, suurimpana ja taitavimpana kaikista:
”On jopa väitetty (aivan oikein), ettei renessanssin jälkeen ole elänyt ainuttakaan taiteilijaa, joka olisi Giacomettin tavoin ollut sekä mestarillinen maalari että mestarillinen kuvanveistäjä.”
tai
”Giacomettin kuoleman jälkeen useampi kriitikko korottaisi Giacomettin veistokset Michelangelon keskeneräisen teoksen [Pietá Rondaninin] veroisiksi nähdessään niissä merkkejä samoista kamppailuista.”
Silti Giacometti lienee meillä täällä Pohjolassa surkean huonosti tunnettu. Kirjan kustantajalta saamani tiedon mukaan Suomessa olisi vähintään yksi Alberto Giacomettin teos kolmessa taidemuseossamme: Sara Hildénissä, Amos Rexissä ja Didrechsenin taidemuseossa.
●●●
Barilierin teoksen tärkeitä avainsanoja ovat silmät ja katse, totuus sekä kuolema. Niiden sanojen ympärille Barilier kutoo Giacomettin filosofian ristiriitaisuuksineen päivineen. Selkeimmin tämä omaa loogisuuttaan hamuava filosofia kiteytyy kirjan viimeisessä luvussa ”Kaikki on vielä tekemättä” (1957−1966). Sen sisäistäminen edellyttää aiempien päälukujen perustaa.
AVAINSANOJA JA PARADOKSEJA
Silmät
Elämän ja kuoleman raja kulkee ihmisen silmissä. Siksi ihminen ei kestä kuolleen katsetta. Ja siksi ihmisen kuoltua ensimmäisenä silmien suojaksi painetaan luomet. Katse ja silmät olivat keskeisintä, mitä Giacometti taiteessaan haki. Vielä vanhoilla päivillään, kun hänen vakiomalleinaan olivat hänen vaimonsa Annette, pikkuveljensä Diego ja ihastuksensa kohde, nuori Caroline, kaikkien heidän toistuvien muotokuviensa teot olivat yhtä ja samaa raivoisaa katseen tavoittelua, kirjoittaa Barilier.
”…elämän ydin ja salaisuus vetäytyy koko ajan kauemmaksi, enkä tule milloinkaan saavuttamaan sitä. Mutta oleellista tässä seikkailussa on se, että saa huomata jotain vierasta ilmestyvän samoihin kasvoihin joka päivä. Se päivittää kaikki maailmanympärysmatkat. […] Juuri nyt olen kiinnostunut silmistä. Silmän tekemisestä. En ole oikeastaan koskaan saanut silmistä otetta. Silmän ja muun välillä vallitsee konflikti. Viime kädessä juuri silmät ovat itse olento. Niissä on toinen, ja minä heijastan niihin itseni.” (Giacometti antamassaan haastattelussa vuonna 1963)
Silmät ovat sekä toinen että toisesta heijastuva itse. ”Se on toiseutta, jota ei voi saavuttaa törmäämättä ja päätymättä itseen.” Silmiin kätkeytyy arvoitus.
Silmiin Alberto Giacometti päätyi pääkallon kautta. Nuoruudessaan hän loputtomasti tutki ja piirsi huoneessaan ollutta pääkalloa ja sen silmäkuoppia. Ihmisen pää oli myös hänen tärkein ja miltei alati toistuva maalausten ja veistotaiteen aihe. Ystävänsä, surrealisti André Bretonin kanssa syntyi jyrkkä näkemysero:
Giacometti oli alkanut tuntea tarvetta luoda ihmisen pää – ainutlaatuisen ihmisen ainutlaatuinen pää. Breton vastasi hänelle ylenkatseellisesti: ”Kaikkihan tietävät, mikä on pää!” Mutta Giacometta ei tiennyt.
Barilierin teoksen yksi paradoksi on juuri katseessa, oikeammin sen puuttumisessa. Silmät ovat tärkeimmät, mutta kirjasta välittyvät Giacomettin veistosten sekä korkeudet että minimalismi ovat sellaiset, ettei katsoja katsetta, saati silmiä niistä löydä. Maailman taide -teossarjasta löysin yhden varhaisimmista Giacomettin tekemistä Annetteista. Ammolleen revähtäneet silmät ovat jähmettyneet ja hukanneet läsnäolonsa.
”Giacomettin elävää ihmistä esittävissä tauluissa on voimakas kuoleman tuntu”, Barilier kirjoittaa. Jollei silmä elä, mikään ei elä.
Kuolema
Silmien kautta kulkee kaita portti elämästä kuolemaan. Yhdeksi teosesimerkiksi Ēlienne Barlier on valinnut Venetsian biennaaleen tehdyn veistoksen Venetsialaiset naiset.
”Tyhjin silmin nämä juhlavat, merkillisen kokoiset, epämääräisesti ilmehtivät kasvottomat naiset katsovat elävänä pitämäämme maailmaa.” Siis katsovat meitä elämän ja kuoleman rajan takaa. Kuoleman ja elämän välinen raja kiteytyy katseessa.
Kuolleen ihmisen silmät olivat Albertolle kaameammat kuin tyhjät silmäkuopat. Hän oli nähnyt sellaiset silmät kerran nuoressa aikuisuudessaan, kun yövyttyään samassa huoneessa ystävänsä ja kollegansa van Meurin kanssa kohtasi tämän aamulla kuolleena. Koettelemus jätti pysyvät jäljet. Hän nukkui siitä lähtien läpi elämänsä lamppu huoneessa palaen.
Aikakautensa taiteesta hän näki ”kuoleman asuttamat ihmiset”, elävänä itseään pitämät olennot, joihin kuolema on tarttunut kiinni. Taiteilijana oleminen merkitsi hänelle tämän kauhun hyväksymistä.
”Giacomettin teosten katsoja kokee pyhän väristyksen vailla jumalaa”, Barilier kirjoittaa Giacomettin teoksissa todellisen läsnäolosta ja sanoo teosten muistuttavan ihmiselle, että elämä tempaistaan pian pois ja se katoaa henkäys kerrallaan.
”Giacomettin teokset saavat elävätkin haltioitumaan, koska ne tempaavat meidät pois tämänpuoleisesta maailmasta johdattaakseen meidät maanalaiseen maailmaan. Ne ilmestyvät eteemme kuin viimeinen kehotus. Ne ovat kivisiä tai pronssiin valettuja vieraita, jotka johdattelevat katsojan sinne, minne joutumiselta kukaan ei välty.”
Totuus ja totuudellisuus
Taiteilijat tavoittelevat, niin myös Alberto Giacometti, taiteellaan totuutta. Taiteilija kuvaa kohdettaan siten, kuin hän sen ”näkee”. Kuvatessaan hän karsii turhana pitämäänsä ylimääräistä pois, pelkistää ja pelkistyksellään tavoittelee ja myös tavoittaa totuutta. Ja silti taide ei tavoita, saati vangitse totuutta. Giacometti pani myöhäisellä iällään merkille, että taide on elämään verrattuna ”surkeaa, haparoivaa, alkeellista ja yksinkertaista”. Hänellä oli tunne siitä, että todellisuus ja taideteos ovat yhteismitattomia.
Taide oli hänelle välttämätön keino ymmärtää näkemäänsä ja itseään.
Mutta vaikkei taide tavoita Giacomettin mielestä totuutta, suuressa taiteessa on yhdennäköisyyttä tosimaailman ja sen totuuden kanssa. Vaikka teokset olisivat epätäydellisiä (jollaisina hän piti omia teoksiaan), ne ammentavat silti salaista voimaa totuudesta ja juuri sitä Giacometti koko elämänsä ajan epätoivoisesti tavoitteli.
Giacometti sanoi maalaavansa ”sitä minkä näen niin kuin sen näen”. Totuudellisuus (mitä se objektiivisesti lieneekin) on siten aina tulkinta, omaperäinen näkemys ja samalla subjektiivinen. Olkoon se yksi Barilierin kirjan paradokseista; filosofisessa mielessä se on ikuinen.
Naiset
Giacomettin suhde naisiin on mitä omaperäisin. Hänen suhteensa vahvatahtoiseen äitiin, Annetta Stampaan, oli läheinen ja tärkeä. Hän piirsi äitinsä usein ja vaimon valinnassa päätöstä lienee vahvistanut naisten samannimisyys. Mutta nuorena hänen suhteensa naisiin oli estynyt. Ihaillessaan erästä tyttöä hän pyysi Diego-veljeään tanssimaan tämän kanssa voidakseen katsella tyttöä etäämpää. Sukulaistyttö Biancasta tuli yksi hänen elämänsä kriisipisteitä. Mutta hänellä oli naissuhteita ja lisäksi pitkä lapseton avioliitto. Lapsettomuus oli seuraus nuorena sairastamastaan sikotaudista, mikä ilmeisesti vaikutti häneen koko aikuisuuden ajan.
Giacomettin suhtautuminen prostituutioon oli vänkä. Hän piti prostituoituja mystisinä olentoina, liki jumalattarina. Saavuttamattomina? Niin Giacometti koki siksi, että juuri naisten helppo ”saavutettavuus” teki heistä luoksepääsemättömiä ja arvoituksellisia.
Giacometti ei elänyt kieltäymyksessä.
Jäljentäminen
Giacometti jäljensi koko elämänsä ajan. Pikkutarkka, virheetön jäljentäminen oli hänelle pakkomielle ja sen kautta hän jo lapsuudessa päihtyi omasta piirustustaidostaan kokien piirtämisen miltei yhtä tärkeäksi kuin hengittämisen. Hänen tunnetuimpia jäljennöksiään on 14-vuotiaana tehty Albreht Dürerin gravyyri Ritari, kuolema ja paholainen. Hän jäljensi etnografisessa museossa ja Louvressa muinaisia egyptiläisiä veistoksia, erityisesti päitä, Tintorettoa, Giotto di Bondonea sekä viehättyi kreikkalaisen Kykladien saarten vanhasta taiteesta. Giacometti piti jäljennöksiä itselleen niin keskeisenä työn muotona, että antoi töitään julkaistavaksi teoksessa Les Copies du passé (2012; ”Menneisyyden jäljennökset”). Ne muodostavat kokonaisen taidehistorian fragmenttikokoelman.
Luvuttomat jäljennökset olivat hänelle aitoa ja todellista taidetta. Kun Barilierin vieraillessa syyskuussa Helsingissä häneltä kysyttiin, miten Giacometti suhtautuisi hänen omien teostensa jäljennöksiin, Barilier oli kannasta varma: se ei huolettaisi taiteilijaa, sillä ne jäljennökset eivät olisi taidetta. Olkoon tämä ristiriita yksi Giacomettin paradokseista.
Malli ja muisti
Eräs teoksen sisältämä paradoksi liittyy Giacomettin tapaan kohdella mallejaan. Hän vaati heiltä hievahtamatonta, sietämättömän pitkäkestoista istumista/ seisomista kasvot suoraan taiteilijan suunnattuina ja ärtyi suuresti mallin pienestäkin asennon korjauksesta. Kirjassa on yksi surkuhupainen kuvaus japanilaisen professorin Isaku Yanaiharan karuista kokemuksista Giacomettin mallina. Mallina olo pitkittyi viikkoja ja tuntui kestävän päättymättömästi, sillä taiteilija maalasi päivän jälkeen yli kaiken siihen mennessä tekemänsä. Itsekritiikki oli ottanut vallan ja omaa surkeuttaan mallille parkunut taiteilija vaati tätä siirtämään tuonnemmaksi lähtöään kotimaahansa töittensä ja perheensä pariin. Taiteilijan tyytymättömyys ja ahdistus työnsä ääressä saattoi purkautua huohotuksena, raivokkaina sadatuksina, kiukkuisina ja hätäisinä huutoina, itkuina ja rukoiluina.
Millainen työstä lopulta tuli Yanaiharan lähdettyä, kirja ei kerro. Mutta paikalleen liikkumattomaksi jähmettyneen mallin välttämättömyydestä kertoo jotain se, että yksi Alberton Yanaiharasta maalaama teos oli pitkään pariskunnan makuuhuoneen seinällä ja sen teoksen Alberto oli maalannut ulkomuistista. Giacomettin silmät piirsivät kaiken muistiin!
”Lahjaton” mestari
Parkuminen mallien edessä kertoo Alberto Giacomettista paljon. Hänellä oli pohjaton riittämättömyyden tunne, tunne taiteellisesta kyvyttömyydestään. Vielä vanhana hän tunsi elämäntyönsä olevan vasta edessä. Aikalaisiinsa verrattuna hänen työnsä kuuluisivat tulevaisuuteen. Kirjan viimeisen pääluvun otsikkona on hänen omat sanansa: ”Kaikki on vielä tekemättä”.
Hän kuului 1930-luvun surrealisteihin, jotka olivat ajan hengen mukaisesti Neuvostoliitto-mielisiä ja mieleltään marxilaisia. Niin myös Alberto Giacometti, joka teki poliittisen erkaantumisen Neuvostoliiton kukistettua Unkarin kansannousun vuonna 1956. Hänet oli sysätty irti surrealistien taiteilijayhteisöstä siksi, että hän hankki elatustaan suunnittelemalla koriste-esineitä Anne Frankin isosedälle, sisustustaiteilija Jean-Michel Frankille (jonka kohtalo oli niin ikään traaginen, todetaan kirjassa).
Alberto Giacomettin palattua sodan jälkeen kotimaastaan Sveitsistä Pariisiin, hänen menestyksensä sai liki kiitolähdön ensimmäisestä suuresta näyttelystä 1948 alkaen. Sen jälkeen hän oli haluttu taiteilija maailman suurimmissa taidemuseoissa. Hänestä tuli rikas mies, joka kuitenkin eli ulkoisesti askeettisesti, Montparnassessa vain pikkuisessa huoneistossa, josta ainakin alkuvuosina puuttui sisävessa ja lämmin vesi ja lämpö oli loihdittava rautakaminalla. Samaa asuntoa hän piti ateljeenaan. Kävijöiden kuvauksen mukaan paikan kaoottisuus oli sanoin kuvaamaton.
Pablo Picasson kerrotaan pilkanneen Giacomettin pelkistynyttä vaatimattomuutta, mitä Picasso lienee pitänyt jonkinlaisena maineen rakennuksena. Sitä se ei ollut, vaan liittyi sekin kuoleman kammoon. Barinierin mukaan epäjärjestys oli tarpeellista hänelle, sillä järjestys merkitsi yön tavoin kuolemaa.
Alberto Giacometti tavoitti kuolemattomuuden töittensä kautta. Hänen kuvansa on painettuna Sveitsin 100 frangin seteliin. Toivon, että nämä omavaltaiset asiapoimintani ja löydökseni Barilierin teoksesta virittää lukijoissa janon itse teoksen äärelle! Kustantajalta on saatavissa myös Barilierin edellinen teos, lumoava ja loistava Kiinalainen piano. Siitä Annelin kirjoissa https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2020/09/16/etienne-barilier-kiinalainen-piano/
Ētienne Barilier: Alberto Giacometti – elämä katseessa. Lurra Editions 2022, 228 sivua. Suomennos Lauri Kaila Holma.
Annelin kirjoissa 