Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa

Viime vuoden Tieto-Finlandian voittanut teos on symppis. Kyseessä on siis säveltäjä, kirjailija Osmo Tapio Räihälän teos Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Musiikilla tarkoitetaan siinä nykytaidemusiikkia, ”uutta” musiikkia, josta puuttuu harmonia, mieleen tarttuvat melodiat, klassisille sinfonioille ja konsertoille ominaiset teemat sekä selkeät rakenteet alkuineen, teeman kehittelyineen ja loppuineen.

Ostin Räihälän teoksen joulukuussa, mutta valitessani kirjapinostani uutta luettavaa arastelin tarttua tähän vuolaasti kehuttuun kirjaan. Alkukesästä tapahtui outo ilmiö: juhannuksen korvilla kadotin haluni lukea. Kuitenkin kirja oli ollut seuralaiseni aina siitä asti, kun pikkunatiaisena opin lukemaan. Tämän kummallisen, sisältäni kumpuavan lukunihkeyden alkaessa haihtua tartuin aiemmin arkailemaani teokseen ja se sieppasi mukaansa. Kirja on paitsi informatiivinen, siis palkitsevassa mielessä sivistävä, myös vetävästi kirjoitettu, selkeä, lukijan omaan ajattelukykyyn vetoava ja paikoitellen hyvin hauska. Monessa mielessä taidemusiikin peruskirjallisuutta.

Räihälä nostaa teoksessa kävelemisen suureen arvoon liikkumisen ja liikunnan muotona. Luovat ajatukset kehittyvät kävelemisen aikana, kuten hänellä säveltäminen. Sellaista kävelemistä hän kutsuu käveltämiseksi. Uudissana muistuttaa kovasti kähveltämistä. Ei haittaa, kun säveltämisestä on kyse. Hyvä säveltäjä lainaa, taitavampi varastaa, teos tietää. Kaikki sävellystyö on musiikin rakentamista jo luoduille musiikillisille kerrostumille.

Johan Sebastian Bach loi runsain määrin uutta, mutta myös lainasi. Bach kävelsi valtavia matkoja, muiden muassa nuorena miehenä Thüringenistä Lyypekkiin arvostetun urkurin Diderik Buxtehuden luo ja oppiin. Matkaa kelvottomia teitä ja tiettömiä taipaleita pitkin kertyi suuntaansa 380 kilometriä. Ilman käveltämistä Bach tuskin olisi yltänyt niin mittavaan tuotantoon kuin ylsi lähes 1400 teoksellaan (Bach-Werke-Verzeichnis-luettelon BWV:n mukaan). Käveltäessä päässä syntyneen musiikin hän kirjoitti myöhemmin nuoteiksi.

Tunnistan liikkeelläolon ja aivotoiminnan kytköksen. Itselläni se on tepsinyt myös fillarimatkoilla ja kestävyysjuoksussa. Räihälän teoksen suhteen tapahtui toisin. Teoksen luettuani aivoni alkoivat suoltaa kirkkaita, selkeitä ja eritteleviä ajatuksia teoksesta, valmiita lauseita siis, mutta ei käveltäen vaan mukavuudenhaluisesti vuoteessa löhöen, yöllä katkenneiden unien välissä. Kyseessä oli siis löheltäminen. Mutta toisin kuin Räihälällä tai Bachilla, yöllä valmiina pitämäni teksti ei siirtynyt mieliharmikseni paperille päivänvalossa.  On siis tyytyminen laimentuneiden ajatusteni kähveltämiseen.

•••

En sävellä tai soita mutten silti ole musiikillisesti ummikko. Klassisen musiikin kotikirjastomme on laaja ja monipuolinen. Silti olen viime vuosina nauttinut tuosta valtavasta aarteistostamme luvattoman vähän. Musiikkia tulee kuunnella, ei kuulla. En voi kuunnella samalla kun luen ja kirja nyt on ensisijaisempi elämässäni.  Mutta jo kotimme musiikkiäänitteiden sisältörakenteen perusteella kuulun musiikilliseen vähemmistöön, jonne myös Räihälä sijoittaa klassista musiikkia ensisijaisena musiikkinaan kuuntelevat. Nykytaidemusiikin tallenteita omistamme vähän, jonkin verran sentään.  Nykytaidemusiikkia seuraavat muodostavat pienen ripauksen kansalaisista, marginaalin vähemmistöstä. ”Nykytaidemusiikki on kaikkein marginaalisin taiteenala”, huomauttaa Räihälä ja sinne hän lukijoitaan kutsuu, houkuttelevasti ja kiehtovasti. Aioin vastata kutsuun. Teos herätti uuden musiikin ruokahalun.

Koska en tunne musiikinteoriasta edes perusteita, Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa -teos oli nykytaidemusiikin vaihtelevien säveltämisprinsiippien osalta itselleni vaikea, vaikka Räihälä pyrkii mahdollisuuksien rajoissa välttämään musiikin erityistermejä, käyttää niitä valikoiden ja selittää ne alaviitteissä.  

Nykytaidemusiikin ajalliset taitekohdat eivät ole yhtä selvät kuin klassisessa musiikissa, jonka katsotaan päättyneen toiseen maailmansotaan. Näin Räihälä:

Koska toiseen maailmansotaan johtaneen kehityksen kokeneet ihmiset ovat lähes kaikki jo kuolleet, meidän on nyt vaikeaa ymmärtää, kuinka voimakkaasti erityisesti läntisessä Euroopassa haluttiin 1940-luvun lopulla ottaa etäisyyttä toista maailmansotaa edeltäneeseen kulttuuriin ja taiteeseen. Koska eurooppalainen kulttuuri oli mahdollistanut järjettömiin mittoihin kasvaneen lahtauksen lukuisine kansanmurhineen, piti uuden taiteen tekeminen aloittaa puhtaalta pöydältä.

Teksti osasyyllistää myös klassista musiikkia tapahtuneista hirmuteoista. Syytös on vakava. Räihälä näet pitää taiteen perusolemusta yhteiskuntavastaisena. Yhteiskunnat perustavat olemassaolonsa kuriin, kun taas taide perustaa kurittomuuteen. Yhteiskunnat tarvitsevat taiteita ja tukevat niitä, sillä taide asettaa kurille rajat.

Taiteen kuuluu ärsyttää, havahduttaa, koskettaa. Kesytetty taide – onko se taidetta laisinkaan?

•••

Klassinen musiikki koki radikaalin taitekohdan, Kun Arnold Schönberg julkaisi vuonna 1923 jo 1800-luvun loppupuolelta asti kehittelemänsä 12-säveljärjestelmän, siis atonaalisen musiikin perusprinsiipit.  Schönberg ja hänen seuraajansa lasketaan kuitenkin klassisen musiikin valtavirtaan, viimeisenä heistä Anton Webern (k. 1945). 1900-luvun alkupuoliskoa voi luonnehti taidemusiikissa modernismin kaudeksi.

12-säveljärjestelmään rakensi säveltämisen kurinalaisen teoriansa myös 1940-luvun lopulla ryhmittynyt Darmstadtin koulukunta. Kehitettiin sarjallisen musiikin järjestelmä sen tiukimpana oikeaoppisuuden vartijana ranskalainen kapellimestari Pierre Boulez (1925–2016), länsimaisen taidemusiikin inkvisiittori. Darmstadtista tuli läntisen Euroopan säveltäjien mekka. Sieltä Räihälän mukaan hakivat vaikutteita myös Einojuhani Rautavaara ja Erik Bergman, joskin kumpikaan ei hirttänyt omaa luovuuttaan Darmstadtin ehdottomuuteen.

Räihälä luonnehtii Bourlezia 20. vuosisadan taidemusiikin vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi, pääinkvisiittoriksi, joka tuomitsi äänekkäästi ja julmasti kollegoitaan.
Hänen vaikutusvaltansa kasvoi hämmästyttävän suureksi. Hän oli paitsi säveltäjä, myös pianisti, kapellimestari, luennoitsija, opettaja, organisaattori ja debatööri. Bourlezin kieli ja kynä olivat terävät, eikä hän arastellut singota tuomioitaan ”modernismin pettureiksi” kokemilleen kollegoilleen. Kenen musiikkia esitettiin, siihen Bourlez pystyi aivan oikeasti vaikuttamaan jo senkin vuoksi, että hän saavutti nykymusiikin esittävänä ja levyttävänä kapellimestarina liki ehdottoman auktoriteetin aseman.

Muistanko oikein, että kapellimestari-säveltäjämme Esa-Pekka Salonen sai kokea tyrmäyksen ennen mestarin kuolemaa halutessaan levyttää tämän musiikkia. Lupa ei hellinnyt.

Sarjalliseen musiikkiin liittyy julma paradoksi. Etsiessään vastaliikettä 1930-luvun ja toisen maailmansodan totalitarismille Darmstadtin sarjallisuus perusti ehdottomuutensa totalitarismille.

•••

Mikään ei ole luovassa taiteessa ikuista, ei myöskään sarjallinen avantgardismi, Darmstadtin dodekafonia.  Nykytaidemusiikkiin on syntynyt lukuisia haaroja, kuten oksia eri suuntiin suuressa musiikin puussa tuleekin kasvaa. Eri oksien lehvästöissä sävelletyt musiikit eivät muistuta toisissa lehvästöissä sävellettyjä ja mikä erikoisinta, yhden säveltäjän seuraava teos ei mitenkään muistuta tyylillisesti edeltäjiään. Säveltäjän on uudistettava sävelkielensä jatkuvasti, muuten häntä pidetään ”piireissä” paikalleen jämähtäneenä.

Nykytaidemusiikissa vallitsee pluralismi. Tabuja ei ole ja rajoja asettaa vain luova mielikuvitus. Näitä musiikin eri haarautumia Räihälä esittelee teoksessaan ja mikä inspiroivampaa, antaa lukijoilleen kuunteluvihjeitä. Aioin tarttua vihjeisiin mahdollisuuksieni rajoissa. On elektronisen musiikin haara (alkaen Karlheinz Stockhausenista), spektraalimusiikki (Kaija Saariaho, Magnus Lindberg), minimalismi (Philip Glass, osin myös Arvo Pärt), instrumentaalinen kokeellinen musiikki, esinemusiikki ja niin edelleen. Keskeisin elementti on ääni, nykytaidemusiikin kuningas, ja sitä voidaan tuottaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ja työkaluilla. 

Aivoni eivät suostuneet jäsentämään kaikkia eri suuntia. Valkeni nopsaan teosta lukiessani, että myös nykysäveltäjiä on valtaisasti. Räihälä ei yritä luetteloida heitä. Se olisi kaiketi yhtä toivotonta ja epäonnistumaan tuomittua, kuin yrittää luokitella ja luetteloida muinaisen Egyptin viljasadon tuhonneet heinäsirkkaparvet heinäsirkkoineen. Säveltäjänimiä teoksessa on valikoidusti ja ilmeisen perustellusti.

•••

Osmo Tapio Räihälä luo tajun siitä, ettei edes klassinen, saati nykytaidemusiikki, ole kenenkään ”hanskassa”. Taidemusiikki on inhimillisen haltuunoton ulottumattomissa. Vuosisatojen kuluessa syntyneestä klassisesta musiikista on jäänyt talteen muutaman prosentin verran eikä seulana ole ollut yksinomaan oikullinen paremmuus. Ne säveltäjät, joiden musiikki on kantanut heidän elinikänsä yli myöhemmille sukupolville, kuuluvat musiikin kaanoniin. Sen ulkopuolelta muu on unohtunut ja löytyy vain musiikkiarkeologian keinoin. Naissäveltäjät on menneinä vuosisatoina sysätty kaanonin ulkopuolelle. Siksi klassisessa musiikissa on vain miessäveltäjiä. Ja koska klassista musiikkia ei synny enää, tämän suuren sateenvarjon alla oleva musiikki on museaalista.

Museaalinen musiikki tarvitsee nykytaidemusiikkia, jonka turvin soittimet säilyvät käytössä myös sinfonia- ja kamariorkestereiden tarpeita varten.

Klassisen musiikin museaalinen luonne on hätkähdyttävä huomio Räihälän kirjassa. Eri aikakausien klassista musiikkia kuunteleva ei välttämättä tule ajatelleeksi, että valtaosaltaan klassisen musiikin elinkaaren aikana tuo musiikki on ollut aikalaismusiikkia, uutta. Säveltäjät esittivät itse musiikkia ja luonnollisesti omaansa. Tallenteita ei ollut eikä kuulijoiden muisti kantanut taakse päin kuulemastaan. Mesenaatit odottivat saavansa ja kuulevansa uutta. Nyt me kohtaamme upouuden  nykytaidemusiikissa – ja vierastamme, koska emme ”ymmärrä” sitä ja koska mitään kuulemastamme ei jää soimaan mieleemme. Koemme nykytaidemusiikin usein hälynä, mitä se toisinaan onkin, tarkoituksella.

Taidemusiikkia ei kuulukaan ymmärtää, muistuttaa Räihälä.  Musiikki ei ole operoitu sellaisella taajuudella, joka ihmisen pitäisi jotenkin ymmärtää.  Räihälä luonnehtii musiikkia eri taiteenlajeista savolaisimmaksi: vastuu ymmärtämisestä on aina kuulijalla. Ainoa merkittävä asia on kuulijan kokemus, se miten musiikki häneen vaikuttaa ja mitä tuntemuksia ja ajatuksia se herättää. Musiikki on luotu koettavaksi.

•••

Teoksen runsaudesta poimin vielä Darmstadtin koulukunnan ”takapulpettilaisen”, Bernd Alois Zimmermannin (1918–1970). Hänen ajatusrakennelmissaan aika on pallon muotoinen. Ihminen on pallon keskipisteessä ja hänen ympärillään ovat läsnä kaikki historian aikakaudet: takana menneisyys, edessä se mitä juuri nyt näemme ja sivuilla, yllämme ja allamme kaikki se, mikä tapahtuu ympärillämme. Pallolla ei ole ulkoreunoja. Pallo sisältää kaiken mutta vain pienen pienestä osasta siitä olemme tietoisia.

Zimmermann havaitsi, ettei säveltämistä hallinneen sarjallisen musiikin dodekafonia istunut hänen pyöreän pallon ideaansa, hylkäsi sarjallisuuden ja kehitti omintakeisen tyylin, jossa saattoi kuulla kaikuja menneestä, kuten keskiajan, renessanssin ja barokin musiikista, mutta myös oman aikansa jazzista.

Zimmermannin palloidea on houkuttelevaa rajata musiikin maailmaan. Kuvittelen mielessäni ihmisen ympärillä mustan ja eri harmaan sävyjen kehän havainnollistamaan tietämisen, tuntemisen, tajuamisen ja asiantuntemuksen astetta ja ajallista suuntaa. Musta tietämisen ja asiantuntijuuden pisteytys vaihtuu ulompana savunharmaan sävyihin ja värittömyyteen. Palloidea tarjoaa lahjomattoman mielikuvan omasta rajallisuudesta. Keskipaikassaan ihminen on kuitenkin musiikin avaruudessa etuoikeutettu valinnantekijä, vaikkei ehdi paljoon musiikin käyttäjänä, nauttijana ja tutkimusmatkailijana.

Osmo Tapio Räihälän Finlandialla palkittu teos houkuttelee musiikillisille tutkimusmatkoille, ei rämäpäisesti vaan avoimen uteliaana etsijänä.  Heti ei tarvitse rynnistää suuna päänä nykytaidemusiikin gettoihin, mitä tarkalleen Räihälä niillä tarkoittaneekin.

Osmo Tapio Räihälä: Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Atena 2021, 269 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s