Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Vapaus ja sen myötä itsenäisyys ovat kansakuntia ohjaavia perustavoitteita. Vapaus voi olla pakkomielteinen tarve useimmille niille ihmisyksilöille, joiden kuvitteellinen tai todellinen vapaus eivät tyydyttävässä määrin täyty. Mutta entä jos vapaudesta maksettava hinta on itse elämä. Sen hinnan maksaa nuori nainen, kahden lapsen äiti, narkkari ja prostituoitu lähtiessään saalistajan kyytiin Sara Stridsbergin (s. 1972) romaanissa Rakkauden Antarktis. Kukaan muu Öster-Malmin Herkulesgatanilla päivystävistä Innan kohtalonsisaruksista ei olisi tuota hintaa maksanut. He pelkäsivät ja karttelivat kadulla hitaasti autollaan seilaavaa saalistajaa, kaikkivoipaisuuden jumalaa, valitsijaa, jonka mukaan lähteminen merkitsi kuolemanuhkaa. Innalla ei ollut mitään menetettävää ja hän lähti. Hän kokee brutaalin kuolemansa Rakkauden Antarktis -teoksen kolmella ensimmäisellä sivulla. Kun olin lukenut nuo sivut, minun oli vaikeaa saada unta. Ja kuitenkaan murhan kuvaus sivuilla ei mässäile raakuudella.

Ennen saalistajan kyytiin suostumista hän oli kokenut ja kokeillut muita vapautumisen keinoja: liian varhaisen lähtemisen kotoa vailla asuntoa, työtä tai tulevaisuutta ja huumaavan kaikkivoipaisuuden, kun heroiinipiikki painui kiristetyn käsivarren verisuoneen ja ruskea aine levisi verenkierron kautta aivoihin ja ympäri kehoa. Hänestä tuli heroinisti, koska hänen verisuoniaan raastoi alituinen jano.

Öisin kun yritin nukkua, kauan sitten, silloin kun olin yhä elossa, kun yhä hengitin, rautatieaseman vessassa tai jonkun lattialla, kuvittelin usein millainen planeettamme olisi sitten kun me kaikki olisimme poissa.

Vapauden etsinnässään hän oli ajatellut keksineensä ”tavan huijata järjestelmää ja paahtaa eteenpäin ajan ja yhteiskunnan ulkopuolella kuin eläin, joka ei ollut häkissä vaan liikkui vapaana muun maailman ollessa suljettuna häkkiin”.

Ruotsin kaunokirjallisuuden megalahjakkuus Sara Stridsberg kertoo Innan kuolemanjälkeisestä olevaisuudesta. Hän on liudentunut kosmiseen tyhjyyteen, täydelliseen ja loputtomaan yksinäisyyteen, jossa ei ole aikaa, kaipuuta tai katumusta. Kun kehoa ei enää ole, hän ei voi koskettaa, kuulla tai puhua. Siinä ”olomuodossa” ei ole ”lintuja, ei taivasta, ei valoa, ei mahdollisuutta perääntyä”. Mutta tässä fiktiossa hän näkee tarkasti, muistaa tarkasti ja myös liikuttuu. Rakkauden Antarktiksessa hän kertoo elämästään, vanhemmistaan Rakshesta ja Ivanista, kolmivuotiaana jokeen hukkuneesta pikkuveljestään Eskilistä, rakastetustaan Shanesta ja hänen kanssaan saamistaan lapsista, joista toisen, Vallen (Valentinon), sisälle keskellä yötä tunkeutuneet sosiaalivirkailijat tempaisivat nukkumassa kerällä kuin siilin hänen sylikuoppapesästään keskellä pienen perheen yötä. Toisen, Solveigin, hän luovutti pois kaksi tuntia synnytyksen jälkeen. Hän koki sen narkomaaniäidin parhaana lahjana vastasyntyneelle lapselleen.

•••

Rakkauden Antarktiksessa tapahtuu poikkeuksellisen raaka ja kuvottava, yksityiskohtia myöten etukäteen suunniteltu rikos, jonka uhri on saalistajalle tuntematon ja yhdentekevä. Vaikken kirjasta käytyä kirjoittelua Ruotsissa tunne, uskoisin rikosaiheen napatun jostakin todellisesta selvittämättä jääneestä tapauksesta. Inna on kuin alistuva uhrilammas, vaikka yrittää lopussa siihen enää kykenemättä anoa armoa suu täynnä multaa ja mutaa. Hyisimmät kuvauskatkelmat ovat sittenkin vasta, kun elämä on sammunut uhrin silmistä, tämän muisteluksena toiseudesta käsin.

Haluan saada pääni takaisin, minulla on ikävä sitä. Päästä hankkiudutaan eroon aina ensimmäisenä, koska kuolleen katseen kohtaaminen on niin kamalaa. Sen katseen haluaa vain pois, tappamisen ideana on nimenomaan sammuttaa silmissä hehkuva valo, muukalainen joka tuijottaa vieraasta maailmastaan. Usein pää viskataan jätekuiluun tai roskalavalle. Mutta ei minun päätäni, se vajoaa vaaleanpunaisessa lietteessä hitaasti jätekuopan pohjalle, ja pään painuessa alaspäin hiukset muodostavat sen yläpuolelle pienen laskuvarjon. Kukaan ei tule enää ikinä löytämään sitä, sakea kupliva liete syövyttää ensin kasvot ja sen jälkeen kaiken muun.

Vaikka Innan ja saalistajan välinen kertaluonteinen ja lyhytkestoinen yhteisjakso kertautuu eri vivahteina pitkin kirjaa täydentyen ja tarkentuen ja vaikka kuolema on kirjan keskeisin ja Innan kannalta käänteentekevin tapahtuma, teos ei ole mielestäni rikosromaani. Se on kaunokirjallinen rimanylitys, rakenteellisesti, kielellisesti ja kertomataidollisesti. Mestarillinen taideteos, lajissaan jäljentämätön. Voisiko Stridsberg edes itse ylittää tätä kerran saavuttamaansa taitamisen rimaa? Tuskin. Rakkauden Antarktis on kirjoittajansa ylittämätön teos, pysyvästi.

Ja kaikesta rikokseen liittyvästä iljettävyydestä, mudasta, ulosteista, verestä ja saastasta huolimatta kirja on ihmeen kaunis. Niin juuri, kaunis, luonnon vivahteikkaan tarkasta havainnoinnista alkaen. Se on väkevä kuvaus yhteiskunnan laitamille ajautuneiden ihmisten kyvystä rakastaa. Kirja on Rakkauden Korkea veisu, rakkauden Laulujen laulu. Rakastamisen ääneen ilmaiseminen on kuitenkin tabu. Ja silti rakastettu ihminen tietää rakastavansa ja olevansa rakastettu, ja kaipaava olevansa kaivattu. Raksha rakastaa läpi surkean elämänsä Ivania ja Ivan häntä. Silti Ivan lähtee ja jättää, toistamiseen. Vasta yhteisen lapsen Innan paloiteltujen ja kärpästoukkien saalistamien jäänteiden löytyminen kahdesta matkalaukusta Tukholma–Uppsala-moottoritien varrelta saa Ivanin väliaikaisesti palaamaan entiseen yhteiseen kotiin, jossa he olivat olleet kerran perhe. Sitä ennen Ivan oli lukuisat kerrat soittanut Rakshalle sieltä jostain, puhumatta puhelimessa mitään. Rakshakaan ei puhunut. Tuntikausia he istuivat kuulokkeet korvillaan ja kuuntelivat toistensa hengitystä kykenemättä katkaisemaan sanattomia puheluja. Niin he rakastivat ja kaipasivat.

Joskus he olivat olleet perhe – ainakin melkein. Raksha ja Ivan olivat suhteensa ajan ryypänneet ja tanssineet toisessa huoneessa aamuun ja nukkuneet iltaan. Pikku-Eskil kipusi illalla Innan sänkyyn, vaikka sänky oli liian kapea kahdelle lapselle. Pirstoutuiko perhe siihen, kun pikkuveljen ja isosiskon sukellusleikissä Eskilin räpylät hävisivät Innan näkökentästä ja pikkumies nostettiin joesta hukkuneena? Lapsen kuolema yhdistää perheenjäseniä, pääsääntöisesti. Mutta Ivanin oli päästävä pois.

”Eskil ei kuulunut enää meihin, jokin oli riistänyt hänet pois meidän universumistamme. Eskil makasi sairaalasängyssä ja me seisoimme hänen vierellään, vihdoinkin me olimme siinä kaikki kolme, ja Raksha makasi Eskilin päällä ulvoen ja silmät kauhusta hehkuen, ja hänestä näki että hän oli pohjimmaltaan eläin…”

Inna (Kristina) on aina rakastanut äitiään Rakshaa ja rakastaa myös kuolemansa jälkeisessä (epä)olevaisuudessaan. Raksha oli Äiti ja silti kansalaisena ressukka, joka ei vuosiin juuri poistunut asunnosta vaan makasi kylpyammeessa tupakoiden, juoden ja Ivania kaivaten.  Innan ja Shanen suuren rakkauden sitoi ensin ja repi sitten hajalle heroiini. Heroiinin jättänyt Shane irrottautui ja muutti kotiseudulleen Istanbuliin. Kun Shane palaa Ruotsiin, hän on pelkkä ihmisraunio.  Ilman Shanea, Solveigia ja Vallea Innalla ei ole tarvetta elää. Hänen keinonsa hakea vapautus on nousta saalistajan autoon. Hän tietää kuolevansa, mutta ennen sitä hän saisi heroiinia, kenties. Saalistaja on sentään inhimillinen.

Paloittelumurhan tekijää ei koskaan saada selville, ei, vaikka tämä oli härnäten jättänyt sumuisen sateiseen metsään merkin ripustamalla Innan rintaliivit puuhun. Sieltä ne putosivat aikanaan alas ja hautautuivat lumen alle. Innan korvakorun hän hautasi puutarhaansa.

•••

Rakkaus, vapauden kaipuu ja riippuvuus, niistä Rakkauden Antarktis on tehty. Riippuvuus on ennen muuta ihmisriippuvuutta. Innan lapsuudenperhe ja aikuisuuden pikkuperhe rakastavat keskinäisen riippuvuuden magneettivoimalla. Rakastaessaan ja kärsiessään he raivaavat tilaa omalle ihmisyydelleen. Sitä ihmisyyttä ruotsalainen yhteiskunta ei kiellä, mutta se toteutuu hyvinvointiyhteiskunnan kaikkein ulommalla kehällä. Normistoon mukautumattomia on helppo karsastaa ja vältellä kohtaamasta. Rakkauden Antarktiksessa on kaksi yhteiskuntaa, normeihin sopeutuneet ja niihin sopeutumattomat. Stridsberg kuvaa sopeutumattomia.

Teos ei herätä sääliä, sillä sen henkilöt eivät sääliä hae. Mutta myötätuntoa ja ymmärtämistä he kaipaavat, myötätuntoa ennen kaikkea äitinsä sylipesästä kiskaistu Valle, jonka koko elämää kehystää autius ja yksinäisyys, myös siinä sijaiskodissa, josta hän karkasi ja jonne jäivät talon koirat, elämän ainoat lyhytkestoiset ystävät. Karkaamisella hän yritti testata sijaisvanhempien kiintymyksen aitoutta. Sitä ei heillä riittänyt. He luovuttivat. Vallesta oli muiden kuin vanhempiensa Innan ja Shanen pitää, sillä kaikkea pelkäävällä, laihalla pojalla roikkui alinomaan räkäpuikko nenästä, kuolaa tippui leuasta ja suu mollotti auki.

Rakkauden Antarktis ei ole lohduton. Valle löytää aikuisena pikkusiskonsa Solveigin, mutta menehtyy varsin nuorena. Kouluttautunut Solveig tekee yliopistollisen tutkijauran. Solveig on rikosarkistoja kaivamalla löytänyt äitinsä tarinan. Hän on eheytynyt osaksi normiyhteiskuntaa, sitä, josta Rakkauden Antarktis ei kerro.

Kun kirjan henkilö elää kuoleman rajaviivan molemmilla puolilla, ei voi välttyä miettimästä elämän tarkoitusta. Tässä romaanissa se on elämä itse. Tulee elää ja rakastaa.

Rakkauden Antarktis on yksi jäljentämättömiksi luokittelemistani teoksista. Kelpuutan kirjoihin, joilla on tämä äärimmäisen vaativa kaunokirjallinen ominaisuus, vain ani harvan.

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis. Keltainen kirjasto. Tammi 2019, 303 sivua. Suomennos Outi Menna.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s