Thomas Bernhard: Korttipeli

Yksi pineoisromaaneista on Korttipeli.

Edellisessä jutussani epäilin, voiko Thomas Bernhardin ääripessimistisestä kerronnasta huvittua. Pienoisromaani Korttipeli (67 sivua) panee sentään virnistelemään. Tyylilaji on vallan muuta, mihin olen Bernhardin elämäkerrallisissa kirjoissa Kellari, Syy, Muuan lapsi, Hengitys ja Kylmyys sekä pienoisromaanissa Amras tottunut. Nimitän Korttipelin tyylilajia jankutukseksi tai intteeksi. Uskokaa pois, valittu laji toimii!

Keskiössä on korttipeli watten (myös nimellä watteln tai Wattlung), jota googlen mukaan pelataan Itävallassa, Böömissä, Baijerissa ja Sveitsissä. Korttipeli-teoksessa sitä ei pelata ainokaistakaan kertaa. En siis tiedä, mikä tuon perinteisen kyläläisiä yhteen kokoavan seurapelin syvin olemus on. Ehkä yhdistää asuinyhteisössä säännönmukaisesti herrat ja narrit, rakentaa yhteisöllisyyttä yhteisen ajanvietteen äärellä.

Tarinassa on kaksi ihmistä: ajuri ja kertoja-minä, jota ajuri on tullut hakemaan. Ajuri on kansanihminen, minähenkilö lääkärinoikeutensa morfiinin löyhän jakelun seurauksena menettänyt praktiikanpitäjä, kouluttautunut ja taustoiltaan vauras mies. Linnastaan hän on astunut aikapäiviä ulos ja muuttanut asumaan parakkiin, jonka päädyssä on hänen entinen vastaanottohuoneensa. Siellä hän kertomansa mukaan hoiti ilmaiseksi paperityöläisten lukuisia vaivoja, myöhäissyntyistä dyspepsiaa, veristä oksentelua, lasten riisitautia ja räpyläkäsiä. Ilmiannon teki tohtorin mielestä kaunainen kollega. Bernhardille ominaisesti tarina avaa hitaasti ja kitsaasti henkilöittensä taustoja.

Kolmas Korttipelin henkilö on paperityöläinen Siller, wattenin pelaaja hänkin. Hän on kuollut; hänet löysi matkustajakodissa yöpynyt kauppamatkustaja myöhäisillan kävelyretkellään metsästä. Silleriä oli etsitty kylän voimin ja luultu hukkuneeksi. Hän löytyi kuitenkin hirttäytyneenä syrjäisen hiekkakuopan tuntumasta.

Korttipelin syvin olemus lienee ihmisen kaipuussa muiden ihmisten joukkoon ja joukossa ollessa kaipuusta yksinäisyyteen. Inhimillisen vedon ja työnnön tematiikka. Tai sitten Korttipeli on kirjailijan itsetesti. Rakennankin tämän stoorini esimerkeille Bernhardin ”testi”tyylittelyistä.

Näyte I: Jankutus ja inte

”Mutta hän käyttäytyy kuin en olisi sanonut mitään. Olisi taas aika mennä pelaamaan wattenia, hän sanoo. Aina sama juttu, hyvä herra, hän istua tönöttää ja sanoo lyhyin väliajoin aina uudelleen, että minun pitäisi taas tulla pelaamaan wattenia, ja minä vastaan aina: ei, ei enää wattenia. Kun ajuri on mennyt, minä vannon, että jos hän tulee takaisin, en enää päästä häntä sisään. Mutta silti avaan hänelle taas, hän tulee sisään, kohtaus toistuu samanlaisena: herra tohtori, miksette enää pelaa wattenia? ja minä: en pelaa enää… Jos olen sanonut teille jo satoja kertoja, etten enää pelaa wattenia, sanon, niin minä en enää pelaa wattenia, on järjetöntä, että tulette tänne, että yritätte ylipuhua minut pelaamaan watteni, mutta ajuri ei kuuntele… Hän ei kuuntele. Mutta vaikka minun yhtäkkiä tulisikin tarve pelata wattenia, en enää pelaisi. Jättäkää minut rauhaan, sanon. Etsikää joku toinen. Täällä kaikki pelaavat wattenia. Minä en enää pelaa wattenia. Monet eivät muuta odotakaan kuin että heidät pyydetään pelaamaan wattenia. Miksette jätä minua rauhaan ja unohda minua? Täällä ihmisten päähän ei mahdu mitään muuta kuin wattenin pelaaminen, sanon, löydätte tuossa tuokiossa jonkun joka lähtee pelaamaan wattenia, saatte nähdä, ettei siihen minua tarvita. Kuka tahansa pelaa wattenia paremmin kuin minä koskaan…”

jne.

Näyte II: Ajuri kertoo kauppamatkustajan kertoneen

”Hänellä oli ollut yllään vain pitkät ruskeat arkihousut ja harmaa arkipaita, sanoivat molemmat, isäntä ja kauppamatkustaja, ajuri sanoi, kauppamatkustaja puolestaan sanoi, että oli nähnyt Sillerin housuntaskusta pilkistävän Inzer Tagblattin lauantainumeron, joka ei kumma kyllä silloin, kun Siller irrotettiin puusta, kauppamatkustaja sanoi nyt, sanoi ajuri, pilkistänyt nyt Sillerin housuntaskusta. Näin kuitenkin omin silmin, oli kauppamatkustaja sanonut, sanoi ajuri, että Sillerin housuntaskusta pilkisi Inzer Tagblatt
On sellaisiakin ihmisiä, isäntä sanoi kauppamatkustajalle, ajuri sanoi, jotka nousivat ja lähtivät, kun Siller astui kievariin…”
jne.

Näyte III: Minä ajattelee ajurin ajattelevan

”Kirjoja, kirjoja, kirjoja, reseptejä, paperilappuja, hän ajattelee, lääkkeitä, elintarvikkeita ja vaatekappaleita, ja kaikkein naurettavimmatkin käyttöesineet on kaikki heitetty yhteen kasaan niin sanottuun kirjastohuoneeseen. Niin sanottu kirjastohuone, ajuri ajattelee, minä ajattelen, silloin tällöin tohtori (minä!), hän ajattelee, käy vielä joskus vastaanottohuoneessa, kuten hän itse sanoo, kiduttaakseen itseään. Vastaanottohuone on ainoa huone, ajuri ajattelee, jossa tohtori käy, niin sanotun kirjastohuoneen lisäksi. Mutta vastaanottohuonekin vallitsee sanoin kuvaamaton kaaos, ajuri ajattelee. Viranomaiset sulkivat hänen vastaanottonsa, ajuri ajattelee, lainvastaisesti, kuten tohtori itse sanoo. Ei ainuttakaan potilasta enää, ajuri ajattelee. On rienausta kutsua vastaanottohuoneen viereistä huonetta kirjastohuoneeksi, ajuri ajattelee, ja minä ajattelen, että juuri siksi en nimitäkään kirjastohuonetta kirjastohuoneeksi, vaan aina ja yksinomaan niin sanotuksi kirjastohuoneeksi, ja kaikki tietävät, että nimitän kirjastohuonetta aina niin sanotuksi kirjastohuoneeksi. Niin sanottu kirjastohuone, ajuri ajattelee, minä ajattelen, jossa kirjat tosiasiassa näyttelevät sivuroolia. Että joutuu kuuntelemaan, ajuri ajattelee, minä ajattelen, miten tohtori yhä uudelleen nimittää tätä niin sanottua kirjastohuonetta niin sanotuksi kirjastohuoneeksi, ja tuntuu saavan tuosta nimityksestä mitä suurinta nautintoa. Hänen vaatteensa, takki, housut, kuten paitakin, ajuri mahtaa ajatella, minä ajattelen, ovat vuosikausia olleet harjaamatta ja pesemättä, ja niin sanotussa kirjastohuoneessa on todella sanoin kuvaamaton löyhkä…” Jne.

Korttipeli noudattaa yleistä komiikan lakia: mikä kaukaa katsottuna huvittaa, näyttäytyy läheltä traagiselta.
”Pelasin wattenia kaksikymmentä vuotta. Nyt en enää pelaa. Ei, ei enää wattenia, sanon.”

Thomas Bernhard: Kolme pienoisromaani. Korttipeli. Teos 2016, 278 sivua, josta Korttipeliä 67 sivua. Suomennos Tarja Roinila.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s