Katriina Ranne: Maa kuin veri

On vuosi 1905 ja Suomen suurruhtinaskuntaa ruhjovat routavuodet ja niiden protestina yleislakko. Tsaari haluaa venäläistää maan määrätietoisin ottein: ”Hän [Kaarlo] luki äidin lehdestä ääneen, miten venäläinen biologi julisti suomalaisten kuuluvan tuottamattomaan rotuun, jonka on sulauduttava tuottavaan venäläiseen rotuun. Isä kysyi, halusiko äiti todella heidän jäävän tällaiseen maahan, ja äiti huokaisi isän olevan oikeassa.”
He ja yli sata muuta lähtivät heinäkuussa 1906 Helsingin Kauppatorin kupeesta laivalla kohti Etelä-Amerikkaa etsimään väljempiä elinoloja. Teosofi ja sienitutkija Arthur Thesleff oli manifestoinut Pohjois-Argentiinaan perustettavasta siirtokunnasta Colonia Finlandesasta. Siirtolaisia eri maista asumattomille seuduille houkutteleva Argentiina oli luvannut yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Miljonääriksi voisi päästä muutamassa vuodessa, maalaili Thesleff. Lahtelainen rautatieläinen Aaretti Manner ei aikaillut päättäessään lähdöstä. Hänen perhekuntaansa kuuluivat Maria-vaimo ja 15-vuotias Kaarlo. He eivät olleet isän päähänpistosta yhtä innostuneita.

Lahdessa asuva Katriina Ranne (s. 1981) on oleillut Colonia Finlandesan jäänteillä haastattelemassa suomalaisten siirtolaisten vielä löytyviä jälkeläisiä sekä alkuperäisväestöä guaraneja. Matkansa tuloksena hän kirjoitti viime vuonna ilmestyneen romaanin Aaretin ja Marian jälkeläisistä neljässä sukupolvessa. Romaanin nimi Maa kuin veri viittaa mullan ja maaperän punaiseen väriin.

Maa kuin veri oli minulle pitkästä aikaa kunnon kertomakirjallisuuden kosketus. Luokittelin romaanin maagiseksi realismiksi.

Siirtokuntaan muuttaneet olivat Ranteen mukaan pääosin naimattomia nuoria miehiä. Harvalla oli kokemusta maanviljelyksestä, jolla heidän tuli kuitenkin hankkia elantonsa sitten, kun kukin oli onnistunut löytämään ja ostamaan itselleen sopivan alan maata.  He muuttivat tiettömien taipaleiden taakse ja siksi ensimmäinen vuosi meni puiden kaatamiseen tien rakentamiseksi viidakon halki mukana olevin työvälinein. Tärkein niistä oli machete, viidakkoveitsi. Kapea, hitaasti lisäpituutta saavuttanut härkätie määräsi asutuksen: ihmiset asettuivat nikkaroimiinsa asumuksiin reitin varteen eikä mitään selkeää kyläkuntaa syntynyt. Naapurit elivät kaukana toisistaan.

Siirtolaisten matka ja saapuminen ovat dramaattisin osuus romaanissa. Se muistuttaa karuudessaan Olavi Paavolaisen matkakirjan Lähtö ja loitsu kuvausta. Myös Paavolainen matkasi siipiratasaluksella Buenos Airesista Paraná-jokea pitkin viikkotolkulla kohti siirtokuntaa, joka hänen siellä käydessään oli vallinnut sentään jo kaksi vuosikymmentä kapeine maanteineen. Siirtolaisten etsiydyttyä kuka minnekin alkoi sopeutuminen. Se merkitsi pellon raivausta ja pitkiä työpäiviä kuokan varressa maniokki- ja jerbapelloilla. Jerba oli tärkein myyntituote, maniokista saatiin päivittäinen ravinto. Seurustelu-, tervehdys- ja janojuoma oli mateesta ja kuumasta vedestä tehty, kuijasta kädestä käteen tarjottu juoma. Kuija on koverrettu ja kovetettu kurpitsasta.

Katriina Ranne kuvaa viittä sukupolvea ja on jakanut kirjansa kolmen keskeisen henkilön mukaan: Kaarlo, Ester ja Aina. Vaikka siirtokunta tuottaa heti pettymyksen, jääräpäinen Aaretti ei myönnä katuvansa, olihan hän perheensä suostuttelija ja muuton perustelija. Maria kaipaa takaisin ja jo ensimmäisten vuosien aikana hulppea joukko siirtolaisista on palannut Suomeen, joskin myös uusia siirtolaisia saapui. Isoin ryhmä saapui Kiteeltä. Suomeen ikävöi myös Kaarlo, sulkeutunut nuori mies, jonka päällimmäisin huoli oli saada itselleen perhe. Naisista oli siirtokunnassa kova pula. Lopulta hän tapasi Brasiliasta saapuneen kiteeläisen Hildan, josta tuli hänen alistuva, omaa tahtoaan koskaan ilmaisematon vaimo. Perheellistyminen esti Suomeen paluun: rahaa ei riittänyt laivalippuihin.

Kaarloa Ranta kuvaa isänsä tavoin jääräpääksi. Heidän ainokaisesta lapsestaan Esteristä varttuu miesmäisen vahva pellolla uurastaja, miesten silmissä ”komea nainen”.  Viljelymenetelmät ovat alkeelliset. ”Ester taisi olla Colonian viimeinen viljelijä, jolla ei ollut auraa, äestä ja härkävaljakkoa.”

Ester ottaa kumppanikseen valkoisessa puvussa käppäilevän Armaksen, jonkinasteisen huithapelin. Kotiin yksin jäänyt Armas kokee jo avioliiton alkuvuosina pahan kuoleman, kun päällä raivoavassa ukonilmassa salama osuu asumukseen sen maan tasalle polttaen. Salama kerii Armakselta nahat. Esterille jäi yhteinen lapsi, Eero. Kun Eero on kasvanut murrosiän ja aikuisuuden rajalle, levottomuus vie voiton. Hän lähtee aikeinaan palata esi-isiensä Suomeen. Sinne asti hän ei koskaan pääse ja hänen loppuelämänsä on dramaattinen, kuten Ester saa tietää tuntemattoman, viimeisillään raskaana olevan tuntemattoman yläluokkaisen argentiinalaisnaisen raahauduttua Esterin kodin kynnykselle synnyttämään ja luopumaan isättömästä vauvastaan.

Miehensä ja poikansa menettänyt Ester takertuu Ainaksi kutsumaansa tyttövauvaan elämänsä uudelleen löytyneenä merkityksenä. Aina käy lapsuudessaan argentiinalaista koulua pitkän automatkan päässä, mutta säilyttää kaikesta huolimatta suomalaisuuteensa, ”autenttisuutensa”.

Romaanin Ainaa kuvaavat jaksot ovat maagista realismia puhtaimmillaan, joiltain osin suomalaisten rationaalisten aivojeni tavoittamattomissa, surrealismia joka on silti Ainalle todellista, sulautumista viidakkoon ja maan alkuperäisväestöön, guaraneihin, mantereen alkuperäiseen intiaaniväestöön.  Aina on aina samaistunut suomalaisiin sukujuuriinsa kuten hänet naisena torjunut Amaru on samaistunut omaan alkuperäänsä. Mystisen yhteisen alkusielun Aina saa Amarun guaranevaimon Kuarahun kautta, hoitona, huolenpitona ja hyväksymisenä perheeseen. Aina oli löydettäessä muuttanut asumaan viidakkoon puun laakeaan latvukseen ja sulautunut osaksi viidakkoa.

Toivoin, että näitä puita ei löydettäisi; jos ne olivat peteribiä, ne olivat metsän alkuperäisiä asukkaista, jotka hiipivät takaisin nyt kun osa mäntymetsistä on palanut. Vaikka ennalleen tämä metsä ei kyllä koskaan palaisi, sillä sademetsän ravinto ei ole vain maassa vaan jakautuneena kaikkeen kasvavaan: jos se viedään, yksin jäänyt maa alkaa nopeasti rapautua kuivaksi, pois hiutuvaksi saveksi. ”Niin kuin aivan yksin jäänyt ihminen”, oli Amaru sanonut.

•••

Siirtokunnan asukkaat seurasivat kaikkina vuosikymmeninä vanhan emämaansa tapahtumia vaikkakin viiveellä, etenkin ensimmäistä maailmansotaa, Suomen sisällissotaa ja talvisotaa. Kielen ylläpitäjä oli asumuksesta toiseen kiertänyt Kodin Pellervo, jokaisessa asumuksessa läpiluettu Esterin ystävän Mairen lehti. Kaksikielinen Aina ajautuu identiteetissään monesti ristiriitaan.

Ehkä minä olin Amarunkin kanssa työntänyt syrjään suomalaisuuteni, koska olin niin kovasti halunnut olla paikallinen, todella paikallinen. Mitä vanhemmaksi olin tullut, sitä mieluummin olin kuitenkin alkanut tarttua Pellervoihin: halusin lukea suomeksi, halusin nähdä sanoja, joiden olemassaolosta en ollut tiennyt, halusin imeä niistä ravintoa itselleni. Onneksi mummi oli säilyttänyt kaikki suomenkieliset lehdet, ja Mairen kuoleman jälkeen olin lukenut samoja lehtiä yhä uudelleen jo vuoden ajan. Mikään puu ei selvinnyt kovin kauan ilman lehtiä, joiden kautta ne saavat ravintonsa. Puut syövät lehdillä ravintonsa. Minä koetin imeä kaiken valon, kaiken suomen lehdistä, joita minulla oli jäljellä. Mitä tapahtuisi, kun olisin ainut joka on jäljellä? Olin kuvitellut luovani juuret, jotka kiinnittyvät guaranien kauan asuttamaan maaperään, mutta kun Amaru oli poissa, tajusin takertuvani suomeen ja Suomeen. Samalla tuo maa oli niin kaukana. Kielenikin enää vain kaventuisi ja surkastuisi.

Uuden vuosituhannen alussa suomalaistaustaisia oli jäljellä enää tusina. Maa kuin veri on viehättävä romaani suomalaisten unelmasta paremman elämän. Colonie Finlandesa ei toteuttanut lupauksia, mutta tarjosi vaatimattoman elämän niille, jotka eivät pelänneet pitkiä työpäiviä kuokan varressa, satoa tuhoavia heinäsirkkalaumoja, pistollaan tappavia myrkkykäärmeitä tai ravintoaan etsiviä villisikoja ja tyytyivät materiaalisesti vähään.

Romaani ontuisi, jos se sivuuttaisi siirtokunnan aikaiset rankat poliittiset myrskyt Argentiinassa. Toisen maailmansodan jälkeen elettiin natsimielisen sotilasdiktatuurin aikaa. Presidentti Juan Perón oli ammattisotilas, niin myös hänet syrjäyttänyt kenraali Aramburu.  Perón palasi lyhyeksi ajaksi valtaan vielä myöhemmin. Kansalaisille diktatuurivuodet merkitsivät vangitsemisia, katoamisia, kidutuksia ja murhia.

Colonie Finlandesasta Annelin kirjoissa:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2020/07/29/olavi-paavolainen-lahto-ja-loitsu/

Katriina Ranne: Maa kuin veri. WSOY 2021, 378 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Katriina Ranne: Maa kuin veri

  1. Marja Delaini sanoo:

    1980-luvulla ilmestyi Enrique Tessierin ”Colonia Finlandesa”, on muistelma- ja elämäkertateos valokuvineen.
    Kuvaa suomalaisten siirtolaisten karua ja usein epäonnekasta elämänmenoa, vaan ei ole romaani.

  2. Kiitos hyvästä vihjeestä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s