Viva la poesia! Riina Katajavuoren romaani Kypros toimii kunnianosoituksena runoudelle ja runoilijoille.
Lukija voi liki kolmen sadan sivun mitassa matkata runoilijan pään sisällä ja kurkistaa valtoimeen määrään asioita, jotka askarruttavat runouden ammattilaista rakentaen ja kehystäen hänen elämäänsä ja ennen kaikkea ruuhkauttaen hänen runotyöläisen elämäänsä. Silti ydin jää ammattisalaisuudeksi: miten säkeet teknisesti rakentuvat, miten ne solmiutuvat toisiinsa tai millaista on etsiä ja löytää kielen pohjattomuudesta juuri kaivattu ilmaisu. Kyproksessa ei kirjoiteta runoja. Runoudesta puhutaan, siitä keskustellaan ja viimein runoillassa runoja esitetään yleisölle, omalla äidinkielellä. Se on kielten sinfoniaa.
Kypros ei ole juoniromaani, vaikka se jaksottuu pidennettyyn viikonloppuun: saapumispäivä torstai, perjantai, lauantai, sunnuntai ja paluupäivä maanantai. Tapahtumia on minimaalisesti. Romaanissa liikutaan pääosin yhden suomalaisen runoilijan pääkopassa. Raita saapuu kutsuttuna etabloituneena runoilijana kreikanpuoleiseen Kyprokseen runofestivaaleille. Massatapahtumasta ei ole kyse, sillä kutsuttuja on kuusi eri puolilta Eurooppaa. Kyproksen kreikankielinen valtio (tai ehkä EU) maksaa viulut. Heitä on neljä naista (suomalaisen Raitan lisäksi islantilainen, andalusialainen ja kroatialainen) ja kaksi miestä (ruotsalais-skånelainen ”Nakke-Nakuttaja” ja itävaltalainen). Muilla kuin Raitalla ei tarinassa ole nimeä. Sellaiset on vain heidän paikallisilla emännillään, Melinalla ja Irialla.
Tärkeintä koko runofestivaalissa on se, että kutsutut runoilijat tutustuvat toisiinsa, nykyilmaisulla verkottuvat ja ennen kaikkea saavat ”marinoitua omassa runoilijanmehussaan”. Runoilijat ovat siltoja kansallisten rajojen yli. Tuttavuuksien kautta runous ylittää rajoja, vaivalloisesti, harvakseltaan mutta silti. Pidetään käännöstyöpajoja ja toivotaan jonkun heistä kirjoittavan runoilijaesittelyn käännösnäytteineen oman maansa kansalliseen kirjallisuuslehteen, kenties suosittelevan kaukaista runoilijaa jollekin kustantamolle. Ilman runofestivaaleja runous ei ylittäisi rajoja.
Raita on matkustellut paljon. ”Minulla on kolossaalinen hinku matkustaa.” Hän hakee matka-apurahoja ja koska kansallisella tasolla kärkirunoilijoita ei ole monta, liki vuosittain hän apurahan saa. Kypros-romaani vilisee Raitan muisteluita ja muistikuvia menneiden vuosien matkoista: Moskovan runofestivaali, Japanin, Väli-Amerikan, Irlannin, Espanjan, Belgian, Itävallan, Shetlandin… mitä kaikkia niitä kirjassa olikaan. Nyt Kypros. Tänne hän tuskin palaisi.
Raitalla on tosiaan ollut hinku ja näiden festivaalien ja runoseminaarien kautta hän tuntee monia keskeisiä runoilijoita maailmassa. Katajavuori ei ripottele romaaniinsa heidän nimiään, vaan käyttää peiteilmaisua, kuten italialaisrunoilija, norjalaisrunoilija jne. Suomalaisista vilahtaa hiljattain kuollut rocklyyrikko ja Raitan Ranskassa ollessa painosten Kuningas (ilmeisesti Arto Paasilinna).
Runoilijoiden maailma näyttäytyy kirjassa lukijalle kuplana. Raita tietää ammatistaan kaiken ja sitä kaikkea on kirjassa valtavasti. Ulkopuolinen maailma vaikuttaa huterammalta. Kyproksella hän tuntuu olevansa aika ulalla saarivaltiota kymmenen vuoden ajan hänen syntymänsä tienoilla ravistelleesta kriisistä, joka vuonna 1974 kärjistyi siihen, että Turkki miehitti puolet saaresta. Seurasi saaren kahtiajako rajalinjan kulkiessa keskeltä Nikosiaa. Ja seurasivat väestön pakkomuutot. Kotinsa, kotiseutunsa ja elämänkehänsä menettäneitä oli niin kreikan- kuin turkinkielisissäkin. Suomalaiset rauhanturvaajat kuuluivat ensimmäisten rauhanturvaajien joukkoon. Rauhaa on YK:n toimesta varjeltu siitä lähtien. Pohjois-Kyprosta miehittää Turkki, joka ainoana valtiona maailmassa on ”tunnustanut” Pohjois-Kyproksen itsenäisyyden. Siellä olin lomamatkalla muutama vuosi sitten, Kyproksen kreikankielistä puoliskoa näkemättä. Kypros on yksi vanhimmista jäätyneistä konflikteista. Raitalle historian käänteistä kertoo Melina, joka on ottanut suomalaisvieraan äidilliseen huolenpitoonsa, koska tämä ei löytänyt kentältä järjestettyä taksikyytiä vaan hakeutui majoitukseen omin avuin.
Runofestivaalin vierasrunoilijat ovat hilpeä sosiaalinen joukko, jolla riittää loputtomasti keskustelunaiheita eikä kielitaidossa ole kenelläkään ongelmia. Runoilijat tuntuvat hallitsevan englannin nyanssit yhtä hyvin kuin äidinkielensä. He tuntevat maailmankirjallisuuden ja etenkin runouden läpikotaisin. Julkaistu kirjallisuus on heidän yhteinen kielensä. Se on Kypros-romaanissa niin ällistyttävää. He eivät vain lue valtavasti (kirjallisuuden seuraaminen on osa runoilijan työtä), vaan he muistavat lukemansa, yksityiskohtia myöten. He kommunikoivat sillä kielellä.
He ovat eläväisiä; ensimmäinen yö ohutseinäisessä hotellissa päätyy loppumattoman tuntuiseen pariutumiseen. Äänet riistävät Raitalta ja islantilaisrunoilijalta yöunet. Perjantai käynnistyy molemmilla univajeessa. Raitakin on sosiaalinen, tuskin hän muuten olisi hakeutunut uudelle runoreissulle, mutta pohjoismaisen luonteensa mukaisesti kaipaa myös vetäytymistä ja yksinoloa. Hän tunnistaa itselleen läheisimmäksi islantilaisrunoilijan, uneton ensimmäinen yö yhdistää.
Solmitut ystävyydet jatkuvat myöhemmässä elämässä. Sen Raita tietää muiden muassa pitkästä ja monipolvisesta ja vuosia kestäneestä ystävyydestään shetlantilaisen runoilijan kanssa. Runoilijat hyödyntävät tuttavuussuhteitaan myös siviilimatkoillaan. Se ei ole rasitus vaan festivaalien suoma bonus.
Kyproksen kaltaisesta romaanista ei ole painosten kuningattareksi, ei edes perintöprinsessaksi. Mutta Riina Katajavuoren antoisa kerronta on niin eläväistä ja mehuisaa, että romaanin äärellä viihtyy, vaikkei itse fanittaisikaan runoutta.
Riina Katajavuori: Kypros. Tammi 2021, 288 sivua.
Annelin kirjoissa 