Keskustan kuiskaaja pitää pihdeissään. Se toimii yli viiden vuosikymmenen ajalta sisäpoliittisena käsikirjana, vaikka Timo Laaninen kertoo siinä vain niistä asioista, missä oli itse mukana. Hyvin paljossa oli. Hän oli mukana lähes kaikkialla, missä maalaisliitto/keskusta oli politiikanteon osallisena, hallituksessa tai oppositiossa. Hänen verkostonsa ovat laajat ja monipuoliset ja hänen suhteensa kanssatoimijoihin hyvät.
Hän on ollut keskustan kuiskaaja liki aktiivin aikuiselämänsä mitassa.
Laanisen muistelmateos ei ole poliittinen juorukirja. Miten muhkeilta juorujen ja panettelujen määriltä hän on joutunutkaan sulkemaan korvansa tai olemaan piittaamatta! Hän ei panettele, vihjaile tai mustamaalaa ketään, ei heitäkään, joiden työskentelytavoista ja ratkaisuista ei pitänyt. Kriittinen suhtautuminen on ilmaistu hienovaraisesti, ennemminkin rivien välistä kuin riveiltä. Hän on sanankäyttäjänä siinäkin taidokas ja tyylikäs. Hänen asenteensa ihmisiin on lähtöoletukseltaan positiivinen. Hänellä oli hyviä kamuja yli puoluerajojen. Teiniliiton aikainen tuttavuus Eero Heinäluomaan on pitkäkestoisimpia.
Laaninen ei esitä olettamuksia tai arvailuja. Kirjasta löytyy toki paljastuksia, muttei koskaan henkilöön meneviä. Hän kertoo tapahtuneesta ja osallisuudestaan tekijänä, ideoijana, tarkkailijana, poliittisena toimittaja, kommentoijana, huippupoliitikkojen neuvonantajana, keskustan kuiskaajana. Hän on läpeensä poliittinen olento, syntyjuuriltaan äidinmaitomaalaisliittolainen. Nyt eläkeläisenä hän toteaa: ”Voin lähteä keskustasta mutta keskusta ei lähde minusta.” Hän mittautti oman poliittisen kannatuksensa vain Helsingin kaupunginvaltuustovaaleissa ja pääsi kerran valtuustoon sekä tuli kolme kertaa perätysten valituksi vaaleilla keskustan puoluesihteeriksi. Muuten hänellä ei riittänyt kannatusta – kuten hän itsekriittisesti asian ilmaisee –, sen myötä vetoakaan pyrkiä kansanedustajaksi. Häntä tarvittiin muuhun ja arvostettiin juuri siinä roolissa, jonka hän itselleen omaksui.
Timo Laanisen ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen uran tuoma asema – ja sellainen hänellä todella oli koko valtakunnan mitassa – perustui vahvaan eettiseen arvopohjaan. Hän oli lojaali ja luotettava. Hän on sydänjuuriaan myöten alkiolainen ilmentymä, periaatteellinen, korkean moraalin ja kristillisyyden syntymäkodistaan omaksunut, pragmaattinen, itseään säästämätön, uuras, joukkuepelaaja kuten tavataan sanoa. Hän pani yhteisen edun aina oman etunsa edelle ja isänmaan edun kuten keskustakin puolueen edun edelle. Työ keskustan kuiskaajana oli hänelle myös kutsumus vaikka ansiotyö olikin. Omaa etuaan hän valvoi siinä, että hänen tuli olla motivoitunut tehtävään, johon hänet kulloinkin pyydettiin. Perhettään hän ei alistanut politiikalle.
Hän on käyttäytynyt itseään korostamattomasti ja hankkinut sillä ympärilleen kunnioituksen ja arvostuksen auran.
Olen tiennyt/tuntenut Timo Laanisen vuosikymmenten ajan. Silti hän on jäänyt minulle tuntemattomaksi, ehkä siksi, etten ole kuulunut niihin elämänpiireihin, missä hän on kulloinkin työtään tehnyt. Hän ei ole seuraan tyrkyttäytyjä. Hänestä huokuu hienoinen pidättyvyys, kuitenkin lämpimän kohtelias, tarve olla omissa mietteissä, tarkkailijana. Olemuksessa on itsevarjelua, sillä hän ei ole pidikkeettömästi rinnukset auki huomioiduksi pyrkijä.
•••
Timo Laaninen syntyi Liperissä kymmenlehmäisen maatilan poikana. Lehmäluku on itselleni maalaispaikan kasvattina tärkeä. Laanisten tila on siis ollut pohjoiskarjalaisittain kohtalaisen hyvinvoiva. Isä oli poliisi, äiti vastasi tilasta yhdessä Timon vanhemman veljen kanssa. Timon koulupaperit olivat loistavat. Hän kirjoitti viisi laudaturia sekä yhden magnan. Niillä papereilla pääsi opiskelemaan mihin tahansa. Hän valitsi Tampereen yliopiston taloudellis-hallinnollisen tiedekunnan. Sieltä hän aikanaan valmistui hallintotieteen maisteriksi opintoaineinaan julkishallinto, julkisoikeus, aluepolitiikka ja kansantaloustiede. Kaikista niistä oli hänelle suuri hyöty työuralla.
Nuoren Timon poliittisen taipaleen voi katsoa alkaneen kouluvuosina Liperissä teinikunnan puheenjohtajana. Hänestä tuli valtakunnallisesti teinipoliitikko, tiukkojen taistolaisvyörytyksen vuosina. Nuorten sieluista kamppailivat maailmanlaajuisesti oikeisto ja kommunistit. Timo Laanisesta tuli nuorena aikuisena alkiolainen. Ja sitä hän oli myös lähellä eläköitymistään, kun hän teki teologiaopinnoissaan pro gradu -tutkielmansa Santeri Alkion uskonnollisesta ajattelusta tämän päiväkirjojen pohjalta.
Hän on sanojensa mukaan keskustan ”loistavan sukupolven” kasvatti. Siitä sukupolvesta nousivat myöhemmin pääministereiksi Esko Aho, Anneli Jäätteenmäki, Matti Vanhanen sekä Juha Sipilä. Viides keskustalainen Laanisen aikainen pääministeri Mari Kiviniemi edusti nuoren ikänsä vuoksi seuraavaa sukupolvea. ”Kaikkia viimevuosikymmenten keskustalaisia pääministereitä yhdistää toiminta puolueen nuoriso- ja opiskelijajärjestöissä.” Timo Laaninen toimi Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtajana, Esko Aho Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajana kuin myös loistavaan sukupolveen lukeutuva Risto Volanen, joka työskentelimyöhemmin poliittisena valtiosihteerinä Valtioneuvoston kansliassa sekä pääministeri Matti Vanhasen kansliapäällikkönä.
Laanisen viesti on selvä: poliittiselle uralle mieluiten pitkän linjan järjestötyön ja poliittinen kasvun kautta. Keskustan nuorisojärjestön (1970-luvulla hyvin vahvan) aatteellinen ohjelmatyö huipentui vuonna 1972 ohjelmajulistukseen Vihreämpään yhteiskuntaan. Laaninen laskee julistuksen keskustanuorten ja koko puolueen tärkeimpiin ohjelmadokumentteihin. Valmistelua johti ”loistavan sukupolven” idoliksi noussut nuori ja dynaaminen Paavo Väyrynen. Ohjelmajulistuksen muita kirjoittajia olivat Seppo Niemelä, Pertti Seiskari, Iikka Vehkalahti ja Toivo Pihlajaniemi, kaikki aikanaan tunnettuja keskustaideologian kirkastajia. Seiskarilla oli vankka ympäristösuojelullinen asiantuntemus sekä virkamies- ja yliopistotyötausta. Niemelä aikuiskasvattajana ja sanomalehtimiehenä oli Santeri Alkion ajatusten tulkki, ja Iikka Vehkalahtea arvostettiin jo Tampereen keskustalaisissa opiskelijapiireissä kirkkaasta ja jäsentyneestä ajattelusta.
”Loistava sukupolvi” saavutti vuonna 1980 Turun puoluekokouksessa tärkeän tavoitteensa onnistumalla vaihtamaan keskustan pitkäaikainen puheenjohtajan Johannes Virolaisen nuoreen Paavo Väyryseen. Syntyi äänestyksessä hävinneen idiomi ”Kansa on puhunut, pulinat pois!” Rehdin kansanvaltaisen poliitikon tokaisu on sulattanut monien häneen kriittisesti suhtautuneiden sydämet.
Oli eletty kiihkeä jako V-linjaan ja K-linjaan. Nyt jälkikäteen Laaninen tunnustaa, ettei ymmärrä, mitä aatteellista eroa linjoilla olisi ollut. Se oli silkkaa valtapolitiikka, joka henkilöitiin keskustan kahteen tohtoriin, Virolaiseen ja Ahti Karjalaiseen. Kun Paavo Väyrysestä tuli puolueen puheenjohtaja, hänelle tuli hyödylliseksi kumota linjat ja yhdistää joukot.
•••
Timo Laanisen ansioluettelo on järeä. Hän toimi viiden ministerin erityisavustajana. Niistä työvuosistaan ja ennen muuta niihin vuosiin liittyvistä poliittisista tapahtumista ja teosta hän kertoo kirjassaan sekä luonnehtii kulloisiakin esihenkilöitään. Erityisavustajan tehtävät sijoittuivat kahdelle vuosikymmenelle. Hän avusti Esko Ahon hallituksen sisäasiainministeriä Mauri Pekkarista vuodesta 1992 alkaen sekä sen jälkeen ulkoministeri Heikki Haavistoa. Runsaan puoli vuotta hän ehti toimia myös pääministeri Ahon poliittisena erityisavustajana ennen hallituksen vaihtumista Paavo Lipposen ensimmäiseen hallitukseen 1994. Vuonna 2003 hän oli pääministeri Anneli Jäätteenmäen poliittinen erityisavustaja ja pääministeriyden vaihduttua kesäkuussa Matti Vanhaseen tämän erityisavustajana neljän vuoden ajan. Ahoon ja Vanhaseen välit olivat enemmän kuin pelkkä työsuhde. Molemmat olivat (lienevät edelleen) Laanisen likeisimpiä puoluekavereita. Ahon kanssa hän jakoi Helsingissä pitkään saman asunnon.
Vuonna 2010 Laaninen valittiin keskustan puoluesihteeriksi. Hän syrjäytti valinnallaan keskustan suoraviivaisen eteläpohjalaisen toiminnanmiehen Jarmo Korhosen. Puoluesihteeriä ei ole ollut keskustassa tapana syrjäyttää äänestyksin. Vaateliaaseen tehtävään hän haki kaksi kertaa jatkokaudet ja teki niihin kunnon vaalikampanjat. Kun voittomarginaali kapeni kerta kerralta, hän ei hakenut enää jatkoa. Takaa pyrki 2016 nuori tamperelainen Jouni Ovaska, puoluevaltuuston silloinen puheenjohtaja. Timo Laaninen halusi keskittyä viimeistelemään teologian opintojaan Helsingin yliopistossa. Hänellä oli unelma tulla papiksi, joksi hänet myös vihittiin pyhäinpäivänä 2018.
Timo Laaninen oli myös keskeinen toimija keskustan presidentinvaalikampanjoissa, erityisesti Matti Vanhasen erityisavustajana, mutta kuului myös Väyrysen ja Ahon vaalivankkureihin. Presidentinvaalimittelöt ovat kiinnostavaa muistin kertausta, olihan moni lopputulos melko pienestä kiinni. Ennen vaaleja kilpailtiin puolueen presidenttiehdokkaan paikasta. Hävinneet osapuolet ryhmittivät taktisesti ääniään kahden eniten ääniä saaneen kesken. Dramaattisin (vaikkei jälkikäteen yllättävä) oli niistä kentän suosikin Eeva Kuuskosken häviö toisella kierroksella Esko Aholle, jolle siunautuivat ehdokas Seppo Kääriäisen tukijain äänet. Myös vaalit olivat dramaattiset: Tarja Halonen sai äänistä 51,6 ja Aho 48,4 prosenttia.
Vaikka keskustan omissa ministeriryhmissä sukupuolijakauma saattoi olla varsin kohdallaan, Laanisen kirjasta näkyy, miten politiikkaa hoidettiin ”näin miesten kesken”. Siitä on härskinä muistona sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskosken lähtö hallituksesta, kun Ahon hallituksen vahvat miehet eivät halunneet edes kuulla Kuuskosken kantoja tehdessään hänen hallinnonalaansa koskevat leikkaukset.
Eduskuntavaaleissa Timo Laaninen oli toimijana vuosikymmenet. Kontolleen hän laskee niistä kaksi puoluesihteeriajalleen osunutta, vuoden 2011 tappiovaalit (15,8 %) ja vuoden 2015 voittovaalit gallupien povaamaa supermenestystä heikommalla tuloksella (21,1 %). Eduskuntavaalimittarilla hän suo itselleen keskustan puoluesihteerinä 11. sijan, mutta katsoo menestyneensä tehtävässään kohtalaisen hyvin.
Poliittisten erityisavustajan ja presidenttikampanjoiden lomassa Timo Laaninen teki mittavan uran lehtimiehenä, poliittisena toimittajana ja keskustan pää-äänenkannattajan Suomenmaan päätoimittajana ennen puoluesihteerivuosiaan. Pääkaupungin poliittiset toimittajat, siis Laanisen kollegat, ovat aina kohdelleet Laanista suurella arvostuksella. Vaikka kollega ei toista kollegaa näyki, arvostuksen hän heiltä ansaitsi toiminnallaan ja persoonallaan.
•••
Laaninen luonnehtii esihenkilöitään erityisavustajavuosiltaan:
Mauri Pekkarista Laaninen kuvaa pääministeri Ahon sisäpoliittiseksi nyrkiksi. ”Aho ja Pekkarinen muodostivat tehokkaimman työparin, mitä olen politiikassa tavannut.” Laaninen kuvaa molempien työtarmoa ja -moraalia erittäin koviksi. Pekkarinen paneutui asioiden yksityiskohtiin ja ”puolusti niin tarmokkaasti keskustalaisia näkemyksiä, että siitä jäi vamma [Iiro] Viinasen sieluun.” Viinanen lanseerasikin poliittiseen kieleen käsitteen ”pekkarointi”. Yhden tärkeän ja kenties huomaamattomaksi jääneen asian Laanila nostaa esiin Pekkarisesta: ”Hän jaksoi aina pohtia ratkaisujen vaikutusta heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin ja alueisiin.”
Heikki Haavistoa muistelija kiittää siitä, miten tämä osasi kauniilla tavalla huomioida työtoverit ihmisinä. Hän huolehti muistamiset ja kyseli perheen kuulumisia. Nyökkään. Olen kerran ollut itselleni yllätykseksi Haaviston kauniin huomaavaisuuden kohteena. Kyse oli yhdessä MTK:n kanssa tehdystä kehitysyhteistyöprojektista Sambian maanviljelijöille.
Pääministeri Esko Ahoa Laaninen kuvaa innostavaksi ja vaativaksi. ”Työaikoja ei tunnettu.” Aho oli ratkaisuhakuinen ja optimistinen. Aho kuunteli muita, mutta omaksuttuaan mielipiteen asiasta piti päänsä. Aho tarkisti asioita asiantuntijoilta. Soittorinki oli laaja, piispoista pääjohtajiin.
”Ahon kautta on keskustan johdossa mitattu monella tavalla. Lahjomattomin mittari on puolueen vaalimenestys. Sillä mittarilla Aho nousee yhdeksi maalaisliitto-keskustan parhaista puheenjohtajista.” Vaalimenestys oli Seppo Kääriäisen manaama ”veret seisauttava vaalivoitto” 1991.
Anneli Jäätteenmäen osa Suomen ensimmäisenä naispääministerinä tyssäsi tunnetusti hallituskumppani SDP:ltä tulleeseen epäluottaukseen, mikä johti pääministerin vaihtumiseen lennosta. Laaninen kuvaa yksityiskohtaisesti tilanteeseen johtaneen IRAK-gaten ja toteaa pariinkin kertaan, ettei usko lopullisen totuuden tulleen ilmi. ”Muutama sivu tapahtumasta on edelleen kirjoittamatta.” Hän laskee Jäätteenmäen suureksi ansioksi valtiosääntöuudistuksen valmistelun ja läpiajon oikeusministerivuosina ja pääministerinä hyvin tietoisen pyrkimyksen asioiden selväsanaiseen ilmaisuun. Pihtiputaan mummonkin piti ymmärtää kuulemansa. Itse lisäisin kolmen kuukauden pääministeriyteen hyvin määrätietoisen politiikkaohjelman Itämeren puhdistamiseksi. Asian edistäminen jäi muille. Irak-gaten päätöspäivän kesäkuussa 2003 Laaninen nimeää raamatullisesti Vihan päiväksi, Dies Irae. Eduskuntasali oli tuolloin täynnä ”synnittömiä kivenheittäjiä” ja Jäätteenmäki jätettiin yksin. Valtioneuvoston jäsenten tuolit pysyivät tyhjinä.
Matti Vanhanen on Laanisenkin mittareilla lojaali keskustalainen. ”Olen tottunut palvelemaan puoluetta siltä paikalta, minkä puolueväki osoittaa”, hän on sanonut ja myös toiminut niin, kuten siirtyessään puheenjohtaja Katri Kulmunin pyynnöstä arvovaltaiselta Eduskunnan puhemiehen paikalta Sanna Marinin hallituksen valtiovarainministeriksi. Samaa lojaaliutta oli myös siirtyminen ilmeisen vastentahtoisesti pääministeriksi ja siihen liittynyt luopuminen juuri saamastaan itselle mieluisasta puolustusministerin salkusta. Vanhasen ansioihin kuuluu asiaperehtyneisyys, kyky säilyttää tyyneys ja olla provosoitumatta. Laaninen kertoo pyrkineensä minimoimaan esimieheensä ja puolueeseen kohdistuneen vahingon, minkä media aikaansai Vanhasen naisasioita metsästäessään ja löydöksiään tikunnokkaan nostaessaan.
•••
Timo Laanisella omaksui periaatteita erityisavustajatyönsä tukipilareiksi ja niitä hän on koonnut huoneentauluksi. Tällaisia poimin:
• Tuin aina puoluekokouksen valitsemaa keskustan puheenjohtajaa riippumatta siitä, ketä minä itse olin kannattanut puheenjohtajaksi. Näen sen puoluemiehen lojaaliutena.
• Erityisavustajan pitää ymmärtää paikkansa. Hän säteilee kyllä valoa, mutta se on kuun valoa, lainavaloa.
• Myös ministeri on kansan palvelija (lat. minister = palvelija, apulainen). Erityisavustajan tehtävä on auttaa parhaansa mukaan ministeriä tämän palvelutehtävässä.
• Erityisavustajan tulee käytöksellään muistaa, että myös hän on puolueensa käyntikortti.
• Asema on väliaikainen. Neljän vuoden välein kansa jakaa politiikan kortit uudelleen. Myös avustajien pestit tulevat uusjakoon.
Sitten yleinen, kaikkia poliitikkoja koskeva ohje: ”Politiikassa ei kannata tehdä mitään, mitä ei voi puolustaa julkisuudessa.”
Laaninen suhtautuu tekemisiinsä kriittisesti ja nostaa esiin tekemiään virheitä. En ryhdy avaamaan niitä tässä, mutta yhden asian hän ainakin oppi: Tein pahimman virheen, minkä puoluesihteeri voi vaalitaistelussa tehdä, syyllistyin ääneen ajatteluun. Hyvä neuvo hänestä joissakin tilanteissa on myös se, että tekee niin kuin omatunto neuvoo, muttei puhu asiasta julkisesti. Tämän hän oppi, kun Juha Sipilä ja hänen vaimonsa suunnittelivat luovuttaa Kempeleen kotinsa Suomeen tulleille turvapaikanhakijoille. Hetken suopeuden jälkeen alkoi myrskyisä parjaus.
Kokemuksia keskustan hallitusyhteistyöstä SDP:n ja kokoomuksen kanssa kertyi eri hallituksista. ”SDP:n kanssa oli vaikeaa kokoushuoneiden neuvotteluissa, mutta helppoa julkisuudessa. Kokoomuksen kanssa oli taas helppoa kabineteissa mutta vaikeaa julkisuudessa.”
Lopuksi parisen paljastusta. Juha Sipilän hallitukseen pyrkivät 2015 keskustan ja perussuomalaisten kimppaan tasavahvat kokoomus ja SDP. Valinta ratkaistiin keskustassa suljetulla lippuäänestyksellä. Sipilä toteutti täpärän 5–4 tuloksen. Päättäjien joukkoon kuulunut Laaninen ei uskonut Heinäluoman vakuuttelusta huolimatta vaalitappiotaan kipuilevan SDP:n kestävän pidemmässä juoksussa mukana. Perussuomalaiset lunastivat paikan hallituksessa jytkyvoitollaan, mutta vasta siten, että kolmeen heidän esteelliseen asiaansa etsittiin yhdessä ratkaisu. Nämä solmut olivat EU, jalkaväkimiinat ja maaseudun jätevesiasetus. EU ei ollut kompastuskivi Timo Soinille, jalkamiinoissa ei sopimuksesta irrottautuminen ollut mahdollista ja Satu Hassin ministeriyskaudella säädettyä ympäristönsuojelulakia täytäntöön paneva asetus voitiin muuttaa vain muuttamalla itse lakia. Se tehtiin ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen toimesta ja aikana.
Virkistävää oli myös mieliinpalautus, että tankeroenglannista ivailtu Ahti Karjalainen käänsi professorinsa aloitteesta suomeksi yhdessä Pentti Kivisen kanssa taloustieteilijä Keynesin pääteoksen The General Theory of Employment, Interest and Money (suom. Työllisyys, korko ja raha). Teos ilmestyi talousihmistemme raamatuksi 1951.
Timo Laanisen kirja koskettaa. Rankin ja samalla tavattoman kauniisti laadittu on osuus, missä Laaninen kertoo perheen esikoisen, Antti-vauvan kuolemasta pian keskossynnytyksen jälkeen. Ei yhtä omakohtainen kuvaus mutta vahvasti myötä tunteva on Juha Sipilän pojan Tuomon yllättävä kuolema leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Oli eduskuntavaalikevät 2015 ja keskustan puheenjohtaja veisti Kempeleessä lapselleen ruumisarkkua purkaen tuskaansa tähän viimeiseen isän palvelukseen lapselleen. Koskettaviin osuuksiin lukeutuu Laanisen Suomenmaa-kirjoitus 2016 päätöksestään luopua puoluesihteerin paikasta. Teksti on loistava. Sen hän tietää ja siksi hän on sen kirjaansa kokonaisuudessaan sisällyttänytkin.
Neljäskin seikka kirjassa kosketti. Laaninen nostaa omana lukuna näkyviin viiden keskustalaisen pääministerin avustajan Ritva Larilahden ja kutsuu häntä arvostavasti ylivaltiosihteeriksi. Ritva menehtyi viime kesäkuussa. Hän oli rakastettava, iloinen, energinen ja organisaatiotaitoinen persoona, työtoverini 1980-luvulta Maaseudun sivistysliiton vuosiltani.
Keskustan kuiskaaja -teoksesta olisi vielä moneksi mutta riittänee. Lämmin, sympaattinen, paljon tarjoava teos! Muistelmakirjan kirjoittajalle sopii toivottaa antoisia eläkepäiviä.
Timo Laaninen: Keskustan kuiskaaja. Vuoteni politiikassa. Kirjapaja 2021, 382 sivua. Kansi: Mika Tuominen, kannen kuva: Jari Laukkanen.
Annelin kirjoissa 