Rax Rinnekangas: Baabel. Kirjojen juurella

Rax Rinnekangas on julkaissut esseitään lukemisesta, musiikista ja painetusta kirjasta. Ajatuksia stimuloiva teos on Baabel. Kirjojen juurella. Minulle teos toimi myös lukemisen ideapankkina. Jotain luin uudelleen, jotain ensikertaa, jokin odottaa pöydän nurkalla vuoroaan ja jotain en ole onnistunut vielä tavoittamaan.

Kirjallisuus vertautuu itselleni mystiseen tammeen, jättiläispuuhun, jonka oksistosta laaja määrä lintuja löytää pesimis- ja laulupuunsa. Kirjojen myyttinen tammi on antelias:
Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen.

Kalevalan tammi yhdistää maan, taivaan kirjokannen ja tuonelan. Myös Rinnekankaan kirjan alaotsikko viittaa kirjallisuuteen puuna. Ollaan puun juurella. Baabel viittaa muinaisen sumerilaisen kulttuurin kehtoon Babyloniaan. Siellä kehittyi vuosisatojen saatossa monipuolinen kulttuuri, josta on kirjallisia lähteitä alkaen ajasta 2500 ennen ajanlaskumme alkua.  Babylonian kirjallisuudesta tunnettuja ovat ennen muuta Gilgames-eepos sekä yksi maailman varhaisimmista luomistarinoista.

●●●

Rax Rinnekankaalla on taito liikkua ”meikäläisittäin” laatukirjallisuuden katvealueella. Maailmankirjallisuuden marginaalista hänen poimimansa helmet eivät ole underground-kirjallisuutta, ainakaan tarkoitushakuisesti. Joissakin teoksissa, joista hän Baabel-kirjassaan kertoo, on vahva eettinen lataus. Kirjoilla on saattanut olla käänteentekevä merkitys hänen elämässään ja arvomaailmassaan. Ernest Hemmingwayn romaanilla Ja aurinko nousee on kiinnostava henkilöhistoriallinen merkitys siinä, miten Espanjasta tuli Rax Rinnekankaan toinen kotimaa. Espanjankielisille alueille hän on sijoittanut suuren osan elokuvistaan, valokuvataiteestaan ja kirjoistaan.

Baabeliin valikoituneet kirjat sijoittuvat eri vaiheisiin kirjailijan kehityskaarella. Tärisyttävin niistä lienee Richard Wrightin Amerikan poika (Native Son, 1940, suomenkielisenä 1972). Teos on yhdysvaltalaisia järkyttänyt romaani mustan nuorukaisen tietoisuuden heräämisestä rasismin ja rotusorron yhteiskunnassa, missä rasismi ja rotusorto olivat vuosisatojen aikana sementoituneet normaaliudeksi.  
”Richard Wright irrottaa teoksessaan nuoren mustan miehen omiensa yhteisöstä; sen säännöistä ja tavoista ja rajallisista edellytyksistä kohdata elämä, ja tekee hänestä itsenäisen ajattelijan ja yksilön.”

Ei hänestä, mustasta nuorukaisesta Bigger Thomasista, tule mielestäni itsenäistä ajattelijaa, mutta oman yksilöllisyytensä hän tunnistaa. Amerikan pojan päähenkilö, musta nuorukainen, tekee kaksi murhaa huomaten siten ensimmäistä kertaa elämässään olevansa elossa, koska veritekojen kautta hänet vihdoin huomaavat ”todelliset” ihmiset, valkoihoiset. Tuo mielettömän tuntuinen motiivi tulla huomatuksi nosti mieleeni aseelliset kouluhyökkäykset, tekijän kouluunsa kohdistamat massasurmat. Niissä takana on ollut tarve tulla huomatuksi, kenties kuuluisaksi. Mutta heräsikö niissä ampujan tietoisuus?

Rinnekangas kertoo Wrightin kirjan vaikutuksesta 16-vuotiaaseen itseensä: ”Kesällä 1970 sisälläni räjähti.” Oululaisnuorukainen kohtasi ensimmäisen kerran rasismin.
Lause hätkähdytti samankaltaisuudella. Wrightin Amerikan poika sijaitsi näet vuosia omassa kotikirjastossamme paikassa, missä sen päätyselkämys osui silmiini aina kun menin kylpyhuoneeseen tai tulin sieltä. Joka ikinen kerta sen vaikutus oli sama: Tuo kirja on joskus järkyttänyt minut. En kuitenkaan pystynyt palauttamaan sisältöä mieleeni. Oli siis aika lukea teos uudelleen. Se järkytti yhä syvälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan iskostuneella rasistisella vihallaan.

Rinnekangas tuo Amerikan pojan yhteydessä unohduksesta tietoisuuteen Suomen ulkopolitiikan  historiasta pois siivotun tapahtumasarjan. Etelä-Afrikka toteutti 1950-luvulla säätämiinsä erityislakeihin nojannutta apartheid-politiikkaansa puolen vuosisadan ajan. Suomen asiainhoitajana Etelä-Afrikassa toimi diplomaatti Jaakko Lyytinen. Hän näki rotusorron karmean merkityksen ja esitti vuonna 1971 ulkoministeriölle, että Suomi kannanilmaisuna sulkisi suurlähetystönsä ja tyytyisi konsulaattitason yhteyksiin.

Omavaltaisuudesta – myös yhteyksistä ANC:hen − Lyytistä rangaistiin kutsumalla hänet kotiin ja asettamalla disponibiliteettiin. Vuonna 1973 hänet erotettiin virastaan. Lyytinen haki apartheidin häpeäjärjestelmälle julkisuutta ja puhdistusta maineelleen ja otti yhteyttä Rinnekankaaseen. Rinnekangas kirjoitti aiheesta artikkelin. Silloinen Ylioppilas-lehti kieltäytyi julkaisemasta sitä. Rinnekangas löysi artikkelin uudeksi foorumiksi juuri perustetun kulttuurilehti Näköpiirin. Artikkeli ei kuitenkaan nostattanut Suomessa julkista keskustelua.

Apartheidia alettiin tuomita vasta 1980-luvulla ja se purettiin 1990-luvulla. Lyytinen on siis pantu unohtumaan maassa, joka on ahnas saamaan kansallisia sankareita. Chilen sotilasjuntan kynsistä kaksi tuhatta ihmistä diplomaattisin kanavin pelastanut Tapani Brotherus sai ansaitusti sankarin viitan, kuten saatoimme nähdä vuonna 2019 Ylen draamasarjassa Invisible Heroes. Miesten rinnastus on ontuva ja epäsuhtainen, mutta teenpä sen silti.

●●●

Baabel toimii lukuhelmiä himoitsevalle tienviittana kirjasto- ja antikvaarijärjestelmiin. Sellisti Seppo Kimasen teoksen Mielessä musiikki kautta Rinnekangas vaikuttaa löytäneen tenoristi Ian Bostbridgen kirjan Schubertin talvinen matka (2015). Pääkaupunkiseudun Helmet-järjestelmä ei Schubert-teosta tunnista, ei liioin hakusivusto antikvaari.fi tai edes kirjan suomalaisen kustantajan hakupalvelin.  Etsin muutamia vuosia sitten pääkaupunkiseudun musiikkiin erikoistuneista kirjastoyksiköistä suomenkielistä elämäkertaa Franz Schubertista katuen sitä, etten vuosikymmeniä aiemmin ollut tajunnut ostaa sellaista, kun se oli kohdalleni osunut. Saksaksi en pystyisi lukemaan.

Yksi Kimasen teoksen ydinajatuksista on aiheellinen huoli esitettävän taidemusiikin kaventumisesta. Sitä vastaan hän toimi Kuhmon kamarimusiikin taiteellisena johtajana liki 35 vuoden ajan. Hänen suunnittelemanaan ohjelmisto lähti aina musiikkiteoksista. Niille hän haki mahdollisimman hyvää tulkitsijaa. Moni kysytyistä taiteilijoista kuitenkin ehdotti teoksen tilalle jotain omaa suosikkiaan, sellaista, minkä tulkitsijana oli itse saanut menestystä. Kimanen piti päänsä: tulkitsija ei ollut tärkein vaan teos.  Suuret taiteilijat haluavat tulkita varmoja ja tuttuja teoksia. Samoin toimivat monet sinfoniaorkesterit. Esitetyn taidemusiikin tarjonta on näin kaventunut häviävän pieneksi osaksi koko sävelletyn taidemusiikin aarteistoa.

●●●

Taiteen kaventumista käsittelee myös Rinnekankaan kirjan luku Alussa oli sana, ei äänikirja. Siinä Rinnekangas esittelee Laura Lindstedtiltä viime vuonna ilmestynyttä 52-sivuista esseemuotoista teosta Kirjoitettu luettavaksi. Jälleen teos, josta en ollut kuullut! Lindstedt on huolissaan siitä, miten räjähdysmäisen suosion saavuttanut äänikirja rajoittaa kaikkia niitä kirjailijoita, joiden ominaisin lauserakenne ei sovellu äänikirjaksi.
”Kirjailijoiden on tulevaisuudessa pätkittävä lauseensa lyhyiksi – korvaan ja suuhun sopiviksi – ja alistuttava tälle uudelle formaatille, jos mieli säilyttää julkaisumahdollisuutensa.”
Ilmaisun kaventuminen köyhdyttää kirjallisuutta aikana, jossa painetulle kirjalle ennustetaan vaipumista historiaan.

Rinnekangas on poiminut kirjaansa valaisevan lause-esimerkin W. G. Sebaldin teoksesta Austerlitz.  Itselleni nousi mieleen suomalaisen kaunokirjallisuuden tähän mennessä ylittämättömin teos, Volter Kilven Alastalon salissa ja sen pitkät, poimuilevat, jäljentämättömät lauseet.  Teosta on Esko Salervo lukenut jo puolitoista vuotta Ylen ykkösessä.  Voin vakuuttaa, että kuulija ei pääse lähellekään sitä riemukasta aistimusta, minkä teos luettaessa suo.

Äänikirja on tärkeä kirjallisuuden mahdollistaja heille, joille lukeminen on vaikeaa tai mahdotonta, kuten näkövammaisille. Äänikirja on tuonut kirjallisuudelle paljon uusia käyttäjiä, lukukammoisia. Samalla äänikirjoista on tullut kirjailijoille toimeentulo-ongelma. Kirjailijan saama osuus myydystä kirjasta on matala, kuunnellusta äänikirjasta saatu korvaus on siitä enää viidennes.

Kamppailkaamme painetun kirjan ja kovasti harventuneen kirjakauppaverkoston puolesta. Ilman niitä elämämme köyhtyisi rajusti. Rinnekangas ilmaisee saman lainaamalla 1800-luvulla elänyttä kirjailija ja valtiomies Frederick Douglassia: ”Kun kerran olet oppinut lukemaan kirjaa, olet aina vapaa.”  Suurenmoinen oivallus!

●●●

Vuosikymmenten takaa Rinnekangas poimii Baabeliin erään matkakirjalöydöksistään, Ivan Buninin Valitut Kertomukset (1969). Tämän venäläisen klassisen kirjallisuuden viimeisen suuren edustajan pienoisromaanin Mitjan rakkaus kautta hän käsittelee naisten asemaa. Mitjan rakkauden kohde on ailahtelevainen, mutta määrätietoinen Katja: ”Hän on esimaisti venäläisen naisidentiteetin tulevasta muuttumisesta”, Rinnekangas kirjoittaa ja ennustaa Venäjän kokevan vielä lähitulevaisuudessa naispresidenttiyden. Jos – näin hän tarjoaa – vuoden 2024 presidentinvaaleissa ehdokkaaksi pääsisi Aleksei Navalnyin puoliso Julia Navalnaja, naisemansipaation aalto voisi nostaa hänet vallan huipulle. Kutkuttava, mutta perin juurin naiivi ajatus. Navalnaja liiskattaisiin pelkästä yrityksestä kuin lutikka. Ei venäläinen ole emansipoitunut, vaan ehkä humanisti alamainen (50 prosenttia väestöstä), kuten riippumaton mielipidetutkija Levada on venäläisten asennetutkimuksessaan tänä keväänä päätynyt. Venäläiset eivät halua politiikkaa elämäänsä. He tyytyvät olemaan alamaisia. Navalnyin pariskunta on uljas poikkeus.

”He [valtakoneistossa] haluavat sementoida koko poliittisen maiseman niin, ettei mikään voi siinä enää kasvaa. Tarkoituksena on säilyttää nykytilanne niin pitkään kuin mahdollista. Mieluiten ainaisiksi ajoiksi.” Näin Helsingin yliopiston Aleksander-instituutin professori Vladimir German Kalle Kniivilän kirjassa Putinin pahin vihollinen. Aleksei Navalnyin tarina (Into 2021). Unkarin sodan jälkeinen mahdollinen Venäjän poliittinen romahduskaan ei seisovaa patriarkaalista ilmastoa hapekkaammaksi muuta.

●●●

Yhden Rinnekankaan esittelemistä teoksista onnistuin löytämään kirjastolaitoksestamme, hollantilaisen elokuvantekijän Paul Verhoevenin Jeesus Nasaretilainen (Into 2015). Lainasin, luin ja julkaisin siitä juttuni pääsiäisviikolla. Kahden vuosikymmenen ajan Verhoeven on yrittänyt selvittää, mikä mies Jeesus Nasaretilainen oli.  Evankeliumeiden lisäksi muitakin lähteitä löytyy. Myytti Jeesuksesta Jumalan poikana ja ihmeidentekijänä luotiin hänen kuolemansa jälkeen evankeliumeiden avulla. Siinä yhtenäisen myytin rakentamisessa ”Juudas uhrattiin syystä, että hän uskalsi jättää Jeesus-liikkeen – tajuttuaan Nasaretilaisen olevan pelkkä tuomittu kapinallinen.” 

Juudaksesta on kirjoittanut myös Amos Oz romaaniinsa Juudas. Siinä Juudas uskoi Jeesuksen messiaanisuuteen vahvimmin kuin yksikään muu Jeesuksen seuraajista ennen ristiinnaulintaa mutta pettyi syvimmin, kun tämä ei tehnyt ihmetekoa astumalla alas ristiltä. Juudaksesta tuli uskonluopio.

”Mistä syntyi tarve osoittaa toiseksi sellaista, mikä voidaan toki määritellä toiseksi, mutta jota ei voida todistaa toiseksi, koska lähtökohtaisesti ja lopullisesti kyse on uskon asiasta?” Rinnekangas kysyy Jeesus-mysteerin jäljitystyön yhteydessä. 

●●●

Baabelissa on kiehtovia esseitä myös kirjallisuuden ulkopuolelta, kuten amerikkalaisesta taidemaalarista, akvarellistista ja piirtäjästä Andrew Wyethinistä (1917−2009) ja ennen muuta hänen tunnetuimmasta teoksestaan Christina` s World (tempera 1948), joka ”maalaus on enemmän kuin ikoni Yhdysvaltain kuvataiteen historiassa”.  Essee kertoo maalauksen mallina olleen ruotsalaisen Christina Olsonin (1894−1968) tarinaa. Christina, elinikäisesti rampa nuori nainen, istuu maalauksessa avaralla rinnenurmikolla pyrkien ryömimään kohti etäällä yläviistossa näkyvää veljensä farmia, ”ryömii, kuten on ryöminyt kaikkea kohti 74 vuotta kestäneen elämänsä aikana”.   Maalaus ei vastaa esitettyjä tulkintoja esimerkkinä voimakkaista naisista, vaan Wyethin mukaan se taltioi hänelle rakkaan mallinsa Christinan kohtalon kautta hänen oman isänsä ja veljenpoikansa kohtalon. Wyethin isä ja kolmivuotias pikkupoika kuolivat tasoristeysonnettomuudessa.

Rinnekangas omistaa yhden esseistään, Viisas yksinäisyys, suuresti arvostamalleen runoilija Gösta Ågrenille sekä Tuhatkasvoinen jokeri -esseensä itsellensä merkitykselliselle portugalilaiselle runoilijalle, monipersoonaiselle vastakohtien miehelle Fernando Pessoalle. ”Hän on nationalismia saarnaava (mielen) kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu”, on Pessoaa luonnehtinut meksikolainen runoilija Octavio Paz. ”Vain unissaan hän oli itselleen totta”, luonnehti vuorostaan maamies José Saramago. Suhteessa Pessoaankin olemme kirjallisuuden marginaalissa.

Esseessään Kadonneen ajan metsästäjät Rax Rinnakangas pureutuu yhteen maailmankirjallisuuden erikoislaatuisammista teoksista, Marcel Proustin kirjasarjaan Kadonnutta aikaa etsimässä sekä André Maurois`n Marcel Proust -elämäkertaan (suom. 1984). Proust käytti yhden kaikkien aikojen mahtavimpiin kuuluvan romaanin perusaineksena aikaa. ”Se, mistä kaikki – kirjallisesti – romaanisarjassa alkaa ja mihin kaikki päättyy, on aika.”

Aleksis Kivelle ja veljesten lukkarinkoulukuvaukselle omistetussa esseessä Rinnekangas purkaa tuskaa kyläkoulujen katoamisesta. Noita kunnallispoliittisia vääntöjä koulujen lakkauttamisesta budjettien säästöpaineessa on itse kukin joutunut seuraamaan kipu rinnassa. Asukkaat, kyläläiset, ovat nousseet vastarintaan, tosin useimmiten voimatta lakkautuspäätöksille mitään. Rax R:n syyllistämällä maalaisliitto-keskustapuolueella on luonnollisesti maaseudun valtapuolueena vastuunsa, mutta omassa synnyinkunnassani juuri tuon puolueen edustajasta tuli viime kunnallisvaaleissa ääniharava hänen tuloksellisesti puolustaessa neljän kyläkoulun säilyttämistä.

Kyläkoulut ovat lähialueensa henkisiä keskuksia. Kun koulu lakkautetaan, kylien elämä ja sosiaalinen kanssakäyminen näivettyvät. Syynä koulujen väistämättömään lakkauttamiseen ei ehkä sittenkään ole ollut rahan puute, vaan lapsien loppuminen.  Jos koulukyydit ovat AINOA ratkaisu, eikö sitten kuntataajamista voisi yhtä hyvin siirtää lapsia kyläkouluihin koulujen pelastamiseksi?  Moisesta ehdotuksesta taajamissa nousisi varmuudella raivoisa myrsky ja pilkanteko. 

Baabel. Kirjojen juurella ei jätä kylmäksi. Se herättää nälkää kirjallisuuden marginaaleissa lymyävien helmien äärelle.  Teoksessa on kuvituksena kirjailijan mustavalkoisia valokuvateoksia, kuten Rinnekankaan kirjoissa on poikkeuksetta aina.

Rax Rinnakangas: Baabel. Kirjojen äärellä. Lurra Edition 2022, 322 sivua.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s