Jeesus Christos Nasaretilaisesta tiedetään varmuudella hyvin vähän. Hän syntyi noin 4 vuotta ennen ajanlaskun alkua ja mestattiin ristiinnaulitsemalla kapinallisena ja terroristina keisari Tiberiuksen aikana noin 30–33 jKr. Ristin päälle kiinnitetty perustelu I.N.R.I. tarkoitti juutalaisten kuningasta (Iesus Nazarenus, Rex Iudaeorum).
Hänen elämänvaiheensa manaajana ja saarnaajana kesti puolitoista vuotta. Sitä ennen hän oli rakennustyömies (kreikaksi tektōn), kenties Joosef-isänsä apurina ja myöhemmin työnjohtajana. Hän otti noin 31-vuotiaana Jordan-joella profeetta Johannes Kastajalta päänupotus-vesikasteen, mistä hänen uusi, lyhyeksi jäänyt traaginen elämänvaiheensa alkoi. Johannes Kastaja oli häntä vain himpun vanhempi. Johannesta pidettiin Vanhan testamentin ennustamana profeetta Eliana, joka edeltää ”messiaan” tuloa.
Alankomaalainen elokuvaohjaaja ja luonnontieteilijä Paul Verhoeven on tutkinut yli 20 vuotta Jeesus Nasaretilaisen elämää ja kahden vuosituhannen takaista Palestiinan historiaa aikomuksenaan tehdä elokuva Jeesuksesta historiallisena henkilönä, miehenä ja ihmisenä. Yksi Verhoevenin keskeisimmistä lähteistä on historiantutkimuksen auktorisoiman juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen (s. 37 jKr) koko tuotanto. Valtavan perehtyneisyytensä vuoksi Verhoeven on kutsuttu kalifornialaiseen teologien ja tutkijoiden ryhmään, joka yrittää ratkoa yhä avoinna olevia ristiriitaisuuksia. Ryhmä kokoontuu seminaareihinsa säännöllisesti.
Nyt Verhoeven arvioi, että tutkinnan tulosten ja vastateorioiden tallentaminen kirjaan riittänee. Verhoeven on pyrkinyt elokuvissaan äärimmäiseen realismiin. Ei lupaisi ylevöittävää katsottavaa, jos hän elokuvan tekisi. Otetaan yksi esimerkki. Risteiltä alas otettuja ruumiita vartioivat tiukasti roomalaissotilaat. Niitä kärkkyivät ravinnokseen raivoisiksi pedoiksi muuttuneet nälkiintyneet villikoiralaumat. Ruumiit kipattiin notkoon ja heitettiin hiekkaa päälle. Jeesus Nasaretilaisen kunniallinen hautaus olisi vaatinut runsaan lahjonnan. Verhoevenilla ei ole olettamuksia tai väittämiä Jeesuksen ruumiin kohtalosta. Ylösnousemukseen hän ei usko.
Vuosisatojen saatossa muokkautuneet raamatulliset lähteet me tiedämme Uudesta testamentista. Evankeliumeista varhaisin on noin 70 jKr. syntynyt Markuksen evankeliumi. Markus ei tavannut Jeesusta mutta tunsi häntä tunteneita. 15–20 vuotta myöhemmin syntyneet Matteuksen ja Luukaksen evankeliumit ovat suurelta osin Markuksen toisintoja, sillä Jeesuksen tunteneita ei enää elänyt. Evankeliumeissa on poistoja, lisäyksiä, poliittistaustaisia lievennyksiä ja dramatisointeja.
”Voitaisiin jopa väittää, että evankeliumien kirjoittajat käyttivät päälle maalaamista aina, kun halusivat poistaa tai peittää poliittisesti vaarallisia tai muuten epämiellyttäviä seikkoja. He lisäsivät päälle uuden kerroksen, aina jonkin mahdottoman ihmeteon. Niitä riittää. Jos Jeesus on avioton lapsi, lisätään päälle neitseellisen synnytyksen mahdoton ihme. Kun Jeesus kuolee äärimmäisen nöyryyttävän kuoleman, se häivytetään lisäämällä mahdoton ylösnousemuksen ihme. Myöhemmin näemme saman mallin `kirkastumisessa` ja Lasaruksen `kuolleista herättämisessä`.”
Kaikkia Matteuksen ja Luukkaan lisäyksiä ei kuitenkaan pidetä sepitteinä. Teologien piireissä puhutaan teoreettisesta Q-lähteestä, jollainen on täytynyt olla, mutta jota ei ole tähän päivään mennessä löydetty.
Muut evankeliumit eivät ole päätyneet kanonisoituun Raamattuun. Vuonna 1896 löydettiin Kairosta Magdalan Marian evankeliumi. Sen patriarkaalinen kirkko on sukupuolisista syistä ”unohtanut”. Oli syitä kavahtaa teoretisointeja Jeesuksen ”naisystävästä”. Verhoeven uskoo ”Jeesuksen olleen niin Jumalan tulevan valtakunnan `riivaama`, että se tukahdutti hänen libidonsa täysin”. Siinä hän luo rinnastuksen meidän aikamme Che Guevaraan.
Niinkin myöhään kuin 1948 löytyi Tuomaan evankeliumi. Vuosien 130 ja 170 jKr. välillä syntynyttä Juudaksen evankeliumia kirkko pitää todellisena mutta harhaoppisena. Tutkijain ja teologien piireissä varsinaisen kuohunnan aiheutti kuitenkin vuonna 1958 löytynyt Markuksen laajennettu evankeliumi. Sen ”löytäjä”, Columbian yliopiston apulaisprofessori Morton Smith on kuitenkin nykytulkinnan mukaan huijari. Paperipulassa luostarin erään vanhan teoksen puhtaalle etu- ja takalehdelle 1700-luvulla munkkien kopioimassa kirjeessä muudan tuntematon Theodoros kysyy Klemens Adrianalaiselta erään Aleksander Karpokratesin (gnostikon ja lahkolaisen 100-luvulta) tekemistä lisäyksistä laajennettuun evankeliumiin. Lisäyksellä tarkoitetaan sanoja ”alaston vasten alastonta” kohdassa missä kerrotaan Jeesuksen viettäneen yön nuoren miehen seurassa siksi, että opetti tälle Jumalan valtakunnan salaisuuden. Smithin on itse homoseksuaalina katsottu yrittäneen erittäin ammattitaitoisella työskentelyllään luomaan mielikuvaa Jeesuksen seksuaalisuudesta. Jerusalemin läheltä Mar Sabaan luostarista Smithin löytämä käsikirjoitus siirrettiin vuonna 1980 Jerusalemin patriarkaaliseen kirjastoon, minkä jälkeen se on kadonnut oudolla ja selittämättömällä tavalla. Musteen ikää ja koostumusta ei ehditty tutkia.
”Jos Morton Smith todella väärensi asiakirjan, kuten vaikuttaa, se on kaikkien aikojen nerokkaimpia väärennöksiä, loistavan oppineen aikaansaannos, vähintään verrattavissa van Meegerensin Vermeer-väärennöksiin, ellei jopa niitäkin parempi.
Kun tekstissä todetaan, ettei `alaston alastonta vasten` ole autenttinen kohta – toisin kuin loput asiakirjasta – on luotu loistava valepuku, joka saa kaiken näyttämään vielä aidommalta.”
•••
Verhoeven välttää jyrkkiä väittämiä. Hän perustelee johtopäätöksensä ja esittää olettamuksia, myöntää joskus, ettei tiedä mutta hänestä tuntuu näillä ja näillä perusteilla todennäköiseltä. Ihmetekoihin hän ei usko: ei kenenkään kykyyn kävellä järven päällä, ei herättää neljä vuorokautta haudattuna maannut Lasarus henkiin, ei tehdä sokea syljellään näkeväksi tai kuuro sormen kosketuksella kuulevaksi, ei ruokkia viisi tuhatta paikalle kokoontunutta viidellä leivällä kylläiseksi. Hyvin karismaattinen hän oli. Kun karisman aura oli hälvennyt, lieventyneet vaivat palasivat koko voimallaan. Mitään ei jäänyt pysyväksi. Mutta manatessaan Kapernaumin synagogassa Saatanaa ulos räyhäävästä miehestä ja miehen päädyttyä epilepsiakohtaukseen suusta pursuavine vaahtoineen ja lattiaa hakkaavine raajoineen, Jeesus hämmästyi itsekin käskynsä ”Perkele tule ulos!” tehoa ja uskoi olevansa Jumalan välikäsi. Saatana oli poistunut miehestä.
”Eri suuntauksia edustavat teologit hyväksyvät nykyisin, että Jeesus oli manaaja ja että hänen aikalaisensakin pitivät häntä manaajana, oli hän heille mitä muuta tahansa: huijari, Saatanan kätyri, profeetta tai kapinallinen – tai jopa messias.”
Useimmille hän tuntuu olleen luvattu tuleva juutalaisten kuningas, Daavidin jälkeläinen, joka vapauttaisi Palestiinan Rooman vallan ikeestä. Rooma oli valloittanut Palestiinan vain yhtä miehenikää aiemmin, vuonna 63 eKr. Jeesus kammoksui hänelle tyrkytettyä hallitsijan roolia ja pakeni Wadi es-Samikin laaksosta villiintyneen väkijoukon kuningasvaatimuksia. Parannus- ja ihmeteoistaan hän toistuvasti pyysi silminnäkijöitä vaikenemaan. Oli vaarallista herättää juutalaisen ylähierarkian ja roomalaisten huomiota. Myös Wadi es-Samikiin hän oli paennut Kapernaumista Galilean järven yli. Roomalaissotilaat jäljittivät häntä sinnekin, vaikka Herodeksen pojan Herodes Antipan valta ei yltänyt järven itäpuolelle.
•••
Jeesuksen tarinan keskeisimpänä käsitteenä pidin alkuvaiheessa vanhatestamentillista Dies Iraeta. Nykyisin se tarkoittaa katolisen messun osaa. Mutta Jeesuksen elinpäivinä Dies Irae tarkoitti Herran päivää tai pikemminkin Koston päivää, päivää, joka oli lankeava juutalaisten ylle merkiten kammottavaa kohtaloa, kauheaa teurastusta, missä ruumenet (jumalattomat, roistot ym.) heitetään tuleen. Vain osa pystyisi pelastautumaan tuholta, vanhan uskon mukaan uhraamalla eläimiä Jumalalle. Siksi Jerusalemin temppelissä oli lampaiden, vuohien ja kyyhkyjen myyjiä ja kaupantekoa varten rahanvaihtajien pöytiä. Johannes Kastaja oli juutalaisuuden uudistaja, joka piti eläinten uhraamista menneisyyden rituaalina ja ainoa keino puhdistautua Dies Iraeta vasten oli ottaa vesikaste. Sen auktorisoitunut antaja oli Kastaja itse.
Paul Verhoeven kertoo monen monituisista Uuden testamentin evankeliumien ajoituksellisista ristiriidoista. Hyväksytyistä evankeliumeista nuorimmassa, ensimmäisen vuosisadan loppuun tai toisen alkuun ajoittuvassa Johanneksen evankeliumissa tapahtuma, missä Jeesus nuorten miesten joukolla puhdisti Jerusalemin temppelin solmuruoskan avulla eläimistä, eläinten kauppiaista ja rahanvaihtajista, sijoittuu pian Jeesuksen kasteen jälkeen, kun taas muissa kolmessa evankeliumissa temppelin puhdistus on paljon myöhemmin, vain viikko ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Verhoeven pitää Johanneksen evankeliumin kertomaa oikeana. Jeesus vaikuttui Johannes Kastajasta niin väkevästi, että oli valmis toimimaa oikeaksi näkemässään asiassa heti ja kaiken lisäksi hän alkoi itse kastaa ihmisiä, vaikka kastaminen oli monopolisoitunut Johannes Kastajalle.
Kaikella tällä on dramaattiset seuraukset: ylipappien piirissä Jeesus oli muuttunut roistoksi ja rikolliseksi ja häntä alettiin etsiä. Hän oli tuolloin vielä tuntematon ja saattoi tekonsa jälkeen liudentua nopsasti kaupungin ihmisjoukkoon ja poistua Jerusalemista. Siitä lähtien hänen elämänsä oli paljolti pakoilua. Verhoevenin käsityksen mukaan hänelle langetettiin jo tuolloin juutalaisten Sanhedrinissa, rikoslakiin ja rangaistuksiin keskittyvässä Talmudin oikeudessa, kuolemantuomio.
Kastamisen omimista Johannes Kastaja ei antanut Jeesukselle anteeksi, eihän hän ollut tunnustanut luonaan kastettavana käynyttä Jeesusta ennustetuksi ”messiaaksi, jonka kengännauhojakaan hän ei ole kelvollinen sitomaan”. Heidän välinsä eivät enää korjaantuneet. Kun roomalaisten Palestiinan nukkehallitsijaksi asettama keisari Herodes kuoli 4 v. eaa, silloisessa hallintokaupungissa Sepforiksessa puhkesi juutalaisten kapina, jonka roomalaiset kukistivat hyytävän raa`asti ja verisesti. Palestiina oli jaettu Herodeksen neljän pojan kesken. Juudea ja Samarea siirrettiin pian suoraan Rooman alaiseksi, mutta Galileaa hallitsi Herodes Antipas. Kyteviä kapinapesäkkeitä oli pidettävä silmällä. Sellaisena pidettiin Johannes Kastajan kastetoimintaa. Johannes vangittiin pian välirikon jälkeen ja vietiin Kuolleen meren itäpuoleiseen linnoitukseen. Loppu on tarinaa: Herodes Antipas ei kaihtanut täyttää vaimonsa tyttären Salomen (vaimon aiemmasta avioliitosta) toivomusta saada vadilla Johannes Kastajan pää. Teloitus tehtiin viehkeän Salomen mieliksi viipymättä.
Verhoeven pitää Jerusalemin temppelin tyhjennystä Markuksen, Matteuksen ja Luukaksen dramaattisina ratkaisuina perustella Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Verhoevenin mukaan kuolemantuomion langettivat juutalaiset, mutta täytäntöönpanon vahvisti roomalaisten maaherra Pontius Pilatus. Vaikka Rooman valtaa mielistellen Matteus maalaa Pilatuksen humaaniksi, raukkamaiseksi mieheksi, joka pesi kätensä viattoman veren vuodatuksesta, todellisuudessa Pontius Pilatus tiedetään korruptoituneeksi, karkeaksi, ahneeksi ja julmaksi vallankäyttäjäksi, joka ei kaihtanut tapattaa ihmisiä, syystä tai syyttä.
Jeesus vältti kiinnijäämisen pakenemalla aina ajoissa. Hän vältteli suuria keskuksia ja liikkui vaihtelevine joukkoineen Galilean järven rantamilla ja kylissä saarnaten avomailla. Hän opetti etiikkaa ja julisti Jumalan valtakunnan saapumista. Siitä valtakunnasta kaikkinainen paha olisi poissa. Jopa petoeläimet kuten leijonat söisivät ruohoa entisten saaliseläintensä vierellä. Jeesus Nasaretilaista tulee pitää länsimaisen eettisen perustan keskeisenä rakentajana, joskaan ei ainoana.
Noin puoli vuotta ennen kuolemaansa Jeesus vakuuttui, että Jumalan valtakunta olisi hyvin lähellä. Verhoeven mukaan hänen toinen matkansa Jerusalemiin toteutui lehtimajajuhlan (Sukkokin) aikaan. Sukkokia juhlittiin tišri-kuussa eli meidän kalenterimme mukaan syys- ja lokakuun puolivälien välisenä aikana. Jeesus uskoi Jumalan valtakunnan tulevan silloin ja uskaltautui riemuisin mielin ratsastamaan juhlittuna valtakunnan julistajana aasin selässä kaupunkiin riemullisten kaupunkilaisten levitellessä vaatteita aasin reitille ja heiluttaessa palmun oksia. Hehän juhlivat roomalaisten tyranniasta vapauttajaa.
Mutta kun Jumalan valtakunta ei saapunut ja Jeesuksen ja hänen joukkojensa oleilu kesti useita kuukausia, kansa muuttui vihamieliseksi ja juutalainen johto suunnitteli Jeesuksen kivittämistä. Jeesus lähti kaupungista joulukuussa valon juhlan eli Hannukan aikaan. Tukikohtana oli läheinen Betania. Siellä asuivat sisarukset Martta ja Maria sekä Jeesukselle rakas Lasarus.
Lehtimajajuhlan aikaan Verhoeven sijoittaa yhteisen aterian opetuslasten kanssa. Luvatessaan, ettei nauttisi viiniköynnöksen antia, ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut (Markus 14:25), hän uskoi valtakunnan tulevan juhlan aikana. Tämän jälkeen opetuslapset sanana katoaa evankeliumien teksteistä. Jeesus oli etsintäkuulutettu viimeiset kuukaudet ennen pääsiäistä (juutalaisten Pesah-juhlaa) ja happamattoman leivän päivää. Konkreettisesti etsintäkuulutettu. Jeesus vetäytyi Betaniasta Efraimiin tai Taibehiin, juutalaisten Sanhedrin kokoontui tuomiten Jeesuksen kuolemaan esiintymisestä Israelin kuninkaana ja roomalaiset vangitsivat Jeesuksen ”rakkaan ystävän” Lasaruksen. Jeesus sai sisaruksilta viestin Lasaruksen kohtalosta.
Hän tajusi, ettei Jumalan valtakuntaa tulisikaan ja hän olisi itse kuoleman oma. Hän tiesi Lasarusta kidutettavan hänen piilopaikkansa paljastamiseksi. Hänet valtasi kuolemankauhu, hän itki ja rukoili Isältään vapautusta kohtalostaan ja viivytteli vielä kaksi päivää. Sitten hän tyytyi väistämättömään kohtaloonsa ja lähti. Lasarusta hän ei voinut pelastaa. Hänet on tapettu.
Seikka, mikä Jeesuksen kärsimyskertomuksessa (Matteuksen mukaan) vältetään, on Jeesuksen muuttuminen viimeisenä kahtena kuukautenaan radikalisoituneeksi militantiksi. Hän kehotti seuraajiaan myymään päällysviittansa, himation, ja hankkimaan rahoilla miekat (Luukas 22:35–36). Hänen seuralaisensa olivat taistelunhaluisia nuoria miehiä, tuskin tuntemiamme opetuslapsia ainakaan enää koko joukolla. Hänestä tuli aseistautuneine seuraajineen kapinallinen, juutalaisten kuningas, ehkä vain puolustautumistarkoituksin. Kun Jeesuksen piilopaikka, turvatalo Getsemanen oliivilehdossa oli ilmiannettu ja Jeesus saarrettu, käytiin roomalaisten sotilaiden ja Jeesuksen tukijoiden välillä aseellinen yhteenotto. Yhdeltä sotilaalta sivallettiin korvanlehti. Jeesus sanoi kuuluisat sanat: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” (Jeesus muuntui elämänsä varrella ja oli myös ristiriitainen.)
Hän antautui, sillä muu ei ollut mahdollista. Vangitsijoiden tukena oli roomalaisten sotilaiden joukko-osasto speira, johon kuului vähintään 200 miestä. Verhoeven mukaan myös kaikki Jeesuksen mukanaolijat menettivät henkensä, paitsi ”toinen opetuslapsi”, liki alastomana paennut pidätysjoukkoihin kuulunut nuorukainen, ylipappi Hannahin miehiä, temppelipoliisi ja silti Jeesuksen kannattaja. Kärsimyshistorian tarinat perustunevat hänen kertomaansa. Hänen avullaan Pietari pääsi temppelin pihaan Jeesuksen kuulustelu- ja tuomitsemisyönä. Pietari ei ollut pelkuri, vaan osoitti alueelle tulollaan suurta rohkeutta. Paljastuessaan hän olisi ollut kuoleman oma.
•••
Mutta mitä tiedämme miehestä, josta emme oikeastaan tiedä mitään? Hän oli ristiriitainen ja kärsimätön. Hän asettui opetuksissaan sorrettujen ja köyhien puolelle, mutta täräytti kylmän moitteen: ”Köyhät teillä on aina mielessänne…” Hän puhui armosta, rakkaudesta ja rauhasta, mutta oli myös sanoissaan julma. Hän hankki päälleen juutalaisten ylipappien ja kirjanoppineiden vihan tahallisentuntuisella uhmalla: hän ja hänen opetuslapsensa eivät pesseet käsiään ennen ateriaa (juutalaisille ehdoton vaatimus; Markus 7:3 ja 14–15), hän söi vastoin kieltoa myös sianlihaa ja äyriäisiä, manasi sapattina eikä paastonnut. Monella tapaa hän oli tavallinen mies. Hän yöpyi usein opetuslastensa kanssa taivasalla, kylmenneinä öinä tiiviisti lämmön pakenemisen estämiseksi. Ne yöt täyttyivät yön äänistä, kuorsauksista, unennäön äännähdyksistä ja suolistokaasuista. Hänen tiedetään rakastaneen hyvää ruokaa (mainitaan jopa ahmatiksi; Matteus 11:19, Luukas 7:34).
Hänen äitinsä ja sisaruksensa yrittivät kerran hakea hänet pois ottaakseen hänet haltuunsa, ”sillä he luulivat että hän on poissa tolaltaan” (Markus 3:21). Miksi he niin päättelivät, jos tiesivät hänen olevan lähtöisin Pyhästä Hengestä?
Jeesus Nasaretilainen on teos, jota ei voi jättää kesken. Se on inspiroiva, kiihottava, vankasti tutkimuspohjainen teos pyörryttävän runsaine lähdemerkintöineen. Paul Verhioeven tutki aihetta kaksikymmentä vuotta. Minä luin 290-sivuista kirjaa runsaan viikon, joinakin päivinä vain muutaman sivun verran, koko ajan lähdemerkintöjä rinnalla lukien. Vierelläni oli Olga-mummuni Biblia, Koko Pyhä Raamattu, rippilahjakseen saama jykevä nahkakantinen fraktuuratekstinen laitos (Painettu J. C. Frenckell`in & Pojan tykönä 1878). Luin sitä paljon, sillä Verhoeven kertoo tekstissään tarkat paikannukset.
Jeesus Nasaretilainen on kirja, jonka halusin omistaa ja onnistuinkin hankkimaan oman. Lukemani laitoksen jouduin palauttamaan Helsingin kaupunginkirjastoon. Miten minulta oli jäänyt tämä teos huomaamatta sen ilmestyttyä eikä edes niin kovinkaan monta vuotta sitten? Teos vangitsi minut, vaikken heittäydy uskomaan kaikkia Verhoevenin päätelmiä. Kohteena on mies, jonka myyttinen rooli Jumalan Poikana on muokannut tätä Tellusta kahden vuosituhannen ajan väkevän uskon voimalla.
Entä katalaksi ja rahanahneeksi petturiksi leimattu Juudas Iskariot, yksi opetuslapsista? Verhoevenin mukaan Jeesus kavallettiin kaikista varotoimenpiteistä huolimatta niin, että yksi viimeisen illan seuralaisista tiesi tulevansa varjostetuksi turvapaikan paljastumiseksi. Juudas hän ei ollut. Sen sijaan Jeesuksen surkeasta lopusta pettynyt Juudas menetti uskonsa Jeesukseen ja Jumalan valtakunnan tuloon ja hänestä tuli uskonluopio. Hänen henkilöstään evankelistojen oli helppo leipoa petturi ja luopio samassa inhimillisessä persoonassa.
Edesmennyt israelilainen kirjailija Amos Oz kuvaa fiktiivisessä romaanissaan Juudas (suom. 2018) Jeesukseen kaikkein lujimmin uskoneen Judas Iskariotin odottaneen Jeesuksen näyttävän olevansa Jumalan poika astumalla kaiken kansan nähden vahingoittumattomana ristiltä alas. Kun Jeesus kuoli hirvittävän kidutuskuoleman, Juudaksen usko sammui ja hänestä tuli uskonluopio.
Paul Verhoeven: Jeesus Nasaretilainen. Into 2015, 291 sivua. Suomennos Mari Janatuinen.
Annelin kirjoissa 