Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Hän on Amerikan nykykirjallisuuden kirkkain tähti. Hänen romaaninsa Maanalainen rautatie (The Underground Railroad, 2016) on palkittu Pulitzerilla sekä National Book Awardilla. Sijoitin Maanalaisen rautatien syksyllä ostamieni liki 20 kirjan joukossa pinon alimmaksi. Tarvitsin henkisen valmiuden teoksen lukemiseen. Colson Whiteheadin romaanista Nickelin pojat (The Nickel Boys, 2019) en ole toipunut täysin vieläkään.

Maanalainen rautatie kertoo kuvitteellisesta maanalaisesta reitistä, jota kautta etelävaltioista pakomatkalle yrittäneitä rääkättyjä mustia orjia autetaan kohti orjuutta vastustaneita osavaltioita. Maanalainen rautatie kertoo siis vastarintaliikkeestä. Whiteheadin kuvaamassa vastarintaliikkeessä on (olisi) tarvittu paljon ihmisiä. Millä työvoimalla on kaivettu maanalaiset tarkkaan salassa pidetyt yhden laiturin rautatieasemat ja jonnekin johtavat sivuraiteet? Mistä ovat peräisin vanhat veturit, osuutensa suorittavat veturimiehet, aikataulujen ja siirto-operaatioiden suunnittelijat, salainen viestintäjärjestelmä, etapeilla vastaanottaja ja pakenijoiden piilottelijat?

Maailman vastarintaliikkeet ovat olleet uskomattomia inhimillisiä saavutuksia. Mahtukoon siihen sankaruushistoriaan myös Whiteheadin kuviteltu orjien vapautusrautatie.

Kukaan liikkeeseen sitoutunut ei tunne seuraavan etapin sijaintia, edes summittaisia etäisyyksiä, tai seuraavassa etapissa toimivaa henkilöä. Jokainen tietää todennäköisesti tuhoutuvansa jostakin pienestä virheestä. Voi olla ilmiantoja ja petturuutta. Toiminta on hyytävän hengenvaarallista. Vapautusliikkeeseen kuuluvia valkoihoisia ympäröi maanpäällisessä elämässä valkoisten rasistinen, verta huutava enemmistö. Monella enemmistöläisellä on etsijäkoirien vainu.

●●●

Pakeneminen ei ole mahdollista Randallin puuvillaplantaasilta Georgiassa. Siitä pitävät tappavan tehokkaasti huolta etsintäpartiot verikoirineen. Pakenija ei laajoilla rämealueilla kauaksi ehdi. Pelkästään kiinnijääneen kohtalosta lukeminen vaatii urheutta, vaikka kirjan 1810-luvulle sijoitetuista tapahtumista on kulunut yli kaksi vuosisataa. Maanalainen rautatie ei päästä helpolla.

Tarinan keskushenkilö on hiljattain aikuistunut musta orjatyttö Cora. Whitehead johdattelee tarinansa pisteeseen, missä Cora tekee päätöksensä paeta. Siihen häntä on houkutellut tilalle orjaksi ostettu Caesar, jonka silmiin on pistänyt Coran raivoisa hyökkäys tämän puolustaessa muutaman neliön kaalipalstaansa pläntin koiransa kopille ryövännyttä mustaa Blakea vastaan.

Coralla oli ollut kova kohtalo. Hän on ollut kymmenvuotiaasta alkaen orpo. Silloin äiti Mabel oli paennut jättäen pienen lapsensa. Mabelista on kasvanut myytti: häntä ei koskaan tavoitettu. Paenneen Mabelin myytti on niin valtava, että tästä historian etäisestä naisesta kasvaa salakavalasti kirjan toinen päähenkilö, ehkä Coraakin tärkeämpi. Cora oli sysätty asumaan plantaasilla Hobiin, halveksittujen ihmisraatojen, mielisairaiden rakennukseen. Häntä on musta ”työnjohtaja”, orjapiiskuri Conelly ruoskinut yhdeksänhaaraisella ruoskallaan ja hänet oli raiskattu heti ensimmäisten kuukautisten jälkeen.

”Pian se jälkeen, kun Coran kuultiin puhjenneen kukkaan, Edward, Pot ja kaksi työmiestä eteläplantaasilta retuuttivat hänet savustamon taakse. Sikäli, kuin kukaan näki tai kuuli mitään, siihen ei puututtu. Hobin naiset kursivat hänet kokoon. Blakesta oli jo päästy. Katsottuaan kirvestä heristävän Coran kasvoja hän oli hyvinkin saattanut neuvoa porukkaansa pidättäytymään kostosta: se kävisi kalliiksi. Hän itse oli poissa. Kolme vuotta sen jälkeen kun Cora oli hajottanut koirankopin, Blake karkasi ja piilotteli rämeellä muutaman viikon. Piskin haukku paljasti hänet etsintäpartiolle. Cora olisi sanonut, että hän sai ansionsa mukaan, ellei rangaistus olisi pannut kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.”

Coran pakomatkalla on kova hinta. Liki kaikki häntä auttaneet paljastuvat jälkikäteen ja heidät tuhotaan mitä raaimmilla tavoilla. Sam Etelä-Carolinasta ehtii paeta, mutta hänen kotinsa poltetaan maan tasalle. Coran piileskely useiden kuukausien ajan Pohjois-Carolinassa valkoihoisten Martinin ja Ethelin kodin ullakolla kattoparrujen välissä tuo mieleen Anne Frankin. Samoin kuin Anne Frank kavallettiin natseille, samoin kavaltaa piikatyttö Fiona isäntäväkensä patrulleille ja palkkionmetsästäjille. Martin ja Ethel hirtetään samana iltana lähipuistossa valkoisten jokaviikkoisessa hirttäjäisjuhlassa samalla, kun Coraa viedään käsi- ja jalkakahleissa vankkurin lattiaan kahlehdittuna palkkionmetsästäjä Ridgewayn määränpäänä Georgia ja Randallin puuvillaplantaasi.

Orjien pyydystämiseen intohimoisesti heittäytynyt julma palkkionmetsästäjä Ridgeway muistuttaa hämärästi Viktor Hugon Kurjien pakkomielteistä poliisitarkastaja Javertia. Maanalaisen rautatien yksi tärkeä juonne on juuri pakkomielle, joka sumentaa järjen ja tekee jonkun tietyn orjan kiinnisaannista elämää suuremman kysymyksen. Corasta tulee tällainen kohde ja palkkion luvanneelle silmittömän raa`alle Terrance Randallille fiksaation taustana on Coran äidin Marelin onnistuneeksi kuviteltu pako kuusi vuotta sitten.

●●●

Colson Whiteheadin mukaan 1800-luvun alussa Pohjois-Carolinassa säädetään uudet rotulait, joiden mukaan värillisillä (orjia lukuun ottamatta) ei ollut mitään asiaa osavaltion maaperällä. ”Jos vapautetut orjat kieltäytyivät muuttamasta mailtaan, heidät häädettiin väkivalloin tai surmattiin.”  ”Orjanomistajien puolesta järjestystä pitävät patrullit olivat paikallinen laki: valkoinen, kiero ja armoton. He olivat kaupungin kurjinta ja julminta väkeä, niin typerää sakkia, ettei heistä ollut edes piiskureiksi.”  Puistossa perjantai-iltaisin järjestetyt valkoisten juhlat päätyvät odotettuun huippunumeroon, jonkun tai joidenkin mustien hirttäjäisiin. Salaiselta, nyt jo suljetulta rautatieasemalta kaupunkiin johtava tie on nimetty vapauden tieksi. se on loppumattoman pitkä ja kaikista sitä reunustavista puista roikkuu hirtettyjen ruumiita.

Colson Whiteheadia sanotaan nyky-Yhdysvalparhaaksi kirjailijaksi. Kolme hänen teostaan on ilmestynyt suomeksi.

Maanalaisessa rautatiessä on lukuisia hyytäviä tekstejä, joista voisin poimia jotakin tähän. En poimi. 

Itseänsä säästävällä lukijalla on tarve tietää, pelastuuko Cora maanalaisen rautatien avulla. Siksi silmäsin kirjan viimeisiä sivuja. Helpotus: hän esiintyy vielä aivan lopussa. Sitten kuitenkin muistan Nickelin pojat. Toimin siinä samoin ja silmäilin, selvisikö nuori musta Elwood hengissä 1900-luvun alun rasistisesta (natsistisesta) mustien ”koulukodista”. Olin silloinkin tuntenut keventävää helpotusta, kunnes kirjan lopussa tajusin toisen mustan käyttävän nyt menehtyneen Elwoodin nimeä.

Whitehead kirjoittaa pilkkopimeän tunnelin päähän valonkajastuksen. Kyllä, Cora nousee päivänvaloon jossakin Missourin maaperällä. Enempää Whitehead ei voisikaan valoa tarinaansa kirjoittaa. Rasismi kukoistaa melko pidikkeettömästi nyky-Yhdysvalloissa. George Floydin tukehtumiskuolemasta kaksi vuotta sitten kadulla valkoisen poliisin aikaansaamana ja lukuisten mustien nuorukaisten kadulle ampumiset valkoisen poliisin ”itsepuolustuksen ennakointina” kertovat siitä, että mustien oikeuksien toteutuminen on Yhdysvalloissa vielä kaukana.

Aion tarttua Colson Whiteheadilta tammikuussa 2022 ilmestyneeseen teokseen Harlem Shuffle, varmaankin Maanalaisesta rautatiestä tarvitsemani toipumistauon jälkeen. Barak Obaman lausuma Maanalaisesta rautatiestä on lyhyydessään ytimekäs: Upea! Colson Whitehead karistaa kirjallisuudesta Setä Tuomon tupamaisen orjuuden historian vääristelyt.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie. Otava 2021, 341 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s